Kieli on mieli

Suomen kieli sivistyskielenä, ajassaan kiinni olevana ajattelun välineenä ja kansakunnan yhteen liimaavana voimana lahoaa sisältäpäin hyvää vauhtia.

Tämä synkeä käsitykseni on muodostunut niiden seitsemän vuoden kuluessa, jotka olen tehnyt töitä nuoremman kirjoittavan Suomen parissa, ensin viisi vuotta City-lehdessä, nyt kaksi vuotta Image-lehdessä. Näin sanoessani tarkoitukseni ei ole väheksyä entisiä tai nykyisiä työtovereitani. Päinvastoin, näiden lehtien läpi on kulkenut useita mainioita ihmisiä ja kirjoittajia. Mutta toimitettuani useiden satojen sukupolveni parhaimmistoon kuuluvien kirjoittajien tekstiä, olen hämmentynyt siitä, kuinka harvassa enää on sellaisia ihmisiä, jotka todella osaavat käyttää tätä kieltä tai edes haluaisivat osata.

Suuria tätä kieltä kalvavia ongelmia näen ennen kaikkea kolme. Ensimmäinen ja polttavin niistä on, että suomen kielen taitava käyttö ei ole enää arvo; sivistysihanteeseemme ei enää kuulu yleiskielen osaaminen. Toinen ongelma on itse asiassa edellisen kääntöpuoli: erikoiskielet, ammattislangit ovat ajaneet yleiskielen ohi oppineen ihmisen ilmaisumuotona. Kolmas ongelma on se, että kansainvälistyvässä maailmassa suomalainen ihminen kokee elämänsä keskeiset asiat ja hänen kulttuurinen kehyksensä määräytyy yhä enemmän muilla kuin suomen kielellä. Olennaista voi yhä harvemmin välittää suomeksi.

Kun väitän, että suomen kielen taito ei enää ole arvo, en tarkoita niinkään kansainvälistymishuumaa, joka korostaa vieraiden kielten osaamisen tärkeyttä, vaan sitä, että elävän voimakkaan kielen tuottaminen ei missään ihmisen elämän vaiheessa ole enää tavoittelemisen arvoinen asia.

Koulussa, ainakin niin kuin suomea kymmenen vuotta sitten minulle opetettiin, suomen kieli oli ehdottomien sääntöjen muodostama kehikko, joka oli opeteltava ulkoa. Se mitä kehikon sisällä oli, oli toisarvoista. Kielen voimaa ajatusten tai mielikuvien tai elämysten välittäjänä ei painotettu, ei myöskään kielen voimaa lukijan tai kuulijan manipuloinnin välineenä. Essee-muotoisen tekstin tuottaminen oli äidinkielen tunneilla hyvin harvinainen poikkeus. Muiden aineiden opetuksessa sitä ei tunnettu lainkaan. Koko opetus tähtäsi ylioppilasaineen tuottamiseen, joka oli täysin elämästä irrallaan oleva asia, tilanteena järjetön, muotona mieletön. Tavasta, jolla suomea opetettiin, ei olisi koskaan voinut päätellä, että pohjimmiltaan äidinkieli on ihmisen tärkein ajattelun ja kommunikaation väline. Pala hänen sieluaan.

Korkeakouluissa oman kielen halveksunta, tai ainakin välinpitämättömyys sitä kohtaan, jatkuu. Ympäristö, niin opettajat kuin ystävätkin, mittaa ihmisen kykyä ilmaista ”itseään” sillä, kuinka nopeasti hän oppii oman alansa erityiskielen, jargonin. Viisaat puhuvat kielillä, tyhmät suomea. Silti, jos suomen kieli olisi korkeakouluissa jonkinlainen arvo ja opiskelijat pakotettaisiin ainakin välillä survomaan sanottavansa yleiskieliseen asuun, luulen, että heille nykyistä huomattavasti useammin itselleenkin valkenisi, mitä he oikeastaan koettavat sanoa ja mitä he ovat oppimastaan ymmärtäneet.

Nämä kouluissa opitut mallit kertaantuvat työelämässä. Kankeasti tehtyjä muistioita, joita kukaan ei viitsi lukea mutta joiden tuhraamisen jälkeen kirjoittaja luulee, että jotain on tehty. Tai seminaarimutinaa, jota kuunnellaan vain siksi, että myöhemmin seuraava drinkkitauko tai kapakkailta tuntuisi hyvin ansaitulta.

Tässä on nykysuomalaisen kielenkäytön perusta, sillä muussa elämässä kielellisiä taitoja ei tarvita enää senkään vertaa. Puhelin on korvannut kirjeet, ajankäyttöjärjestelmä päiväkirjan, maljannosto maljapuheen, televisio iltasadun. Suomen kielen verevälle ja vetoavalle käytölle ei ole paikkaa arjessamme eikä juhlassamme.

Korkeakoulujen ja työelämän viehtymyksestä ammattislangeihin, nousee toinen mainitsemani ongelma.

Asiantuntijan – tutkijan, opettajan, poliitikon, virkamiehen, johtajan – tietämys ja näkemys saattaa olla fantastista, mutta harmillisen usein hänen kykynsä kertoa ajatuksistaan muille kuin oman alansa ihmisille on sietämättömän ohut. Joko hän yrittää sanoa asiansa yleiskielellä ja muuttuu epävarmaksi eikä enää sano mitään, tai sitten hän pitäytyy ammattislangissaan eikä sano mitään ymmärrettävää.

Jokainen, joka on toimittanut asiantuntijakirjoituksia kymmentä ihmistä suuremman yleisön luettavaksi, on hikoillut tämän ilmiön kanssa. Niin ikään moni, joka on vaikkapa yrittänyt ottaa selvää laman nostattamasta talouskeskustelusta. Palaamme jälleen suomen kieleen arvona. Nykymaailmassa hyvä yleiskielinen esitystapa ei kuulu sivistysihanteeseemme.

Mutta miksi asiantuntijoiden toisaalta pitäisikään osata ilmaista itseään yleiskielellä? Heidän leipätyötäänhän arvostelevat toiset saman slangin vangit. Jotta lehtien toimittajilla olisi helpompaa? Ei, vaan itsekkäästi ajateltuna oman etunsa takia, ihanteellisesti ajateltuna tämän maan takia.

Itsekkäällä syyllä tarkoitan sitä, että esimerkiksi tutkijan työtä mitataan yhä enemmän hänen työnsä saamalla julkisuudella, sillä pystyykö hän vakuuttamaan muutkin kuin kollegansa siitä, että hänen työllään on arvoa. Monessa tapauksessa tämä ei suinkaan ole tieteen kannalta vain myönteistä kehitystä, mutta se on rahoituksen vähetessä ja kilpailun kiristyessä todellisuutta, jota on vaikea paeta. Sama kehitys on tietenkin totta paljon muuallakin kuin tieteen maailmassa: tiedotusvälineissä ei välttämättä saa tilaa se, jolla on sanottavaa, vaan se joka osaa sanoa.

Ihanteellisella syyllä tarkoitan sitä, että demokratia ei voi toimia, jos äänestäjäkunta ei ymmärrä, mistä puhutaan, mitkä ovat kuhunkin kysymykseen liittyvät ongelmat, näkökannat ja tosiasiat ja mitä mieltä päättäjät näistä asioista ovat.

Jo nyt muodostamme käsityksemme EY:stä, presidentinvaaleista, ydinvoimasta, pakolaisista, devalvaatioista ja niin edelleen iltapäivälehden mainosjulisteeseen mahtuvien kolmen sanan perusteella tai tv-uutisten kolmenkymmenen sanan raportin perusteella. Otamme kantaa mielikuvien perusteella, koska kulttuurimme ei edellytä vastuunkantajilta ja asiantuntijoilta taitoa (eikä tahtoa) kertoa näkemyksistään ihmisille ihmisten kielellä.

En suinkaan väitä, että kaikkialla muualla tämä osattaisiin jotenkin paremmin. Monessa muussa maassa massat on menetetty lähes täysin. Eliitti keskustelee elegantisti, mutta siitä alaspäin tiedonvälitys on yhtä syvällistä kuin tv-mainokset. Meillä olisi sentään vielä suuri yleisö, joka haluaa ymmärtää. Mutta sitä ruokkivat ainoastaan toimittajat. Osa toimittajistamme on onneksi ammattitaitoisia. Laatulehtemme ja tv:n ajankohtaisohjelmamme ovat hyviä. Mutta kiivas rytmi ja puutteelliset tiedot pakottavat parhaankin journalistin oikomaan mutkia, eikä toisaalta toimittajalla ole juuri koskaan samaa arvovaltaa kuin asiantuntijalla tai vastuunkantajalla.

Se, että moderni media on niin nopea ja pinnallinen, on kehno tekosyy paeta sitä. On opittava puhumaan, niin että joku haluaa kuunnella. Toimittajakunnan ammattitaitoon ja vastuuntuntoon ei kannata rajusti muuttuvassa mediaympäristössä missään tapauksessa sokeasti luottaa.

Kun suomalaista yhteiskuntaa ja itsenäistä kansakuntaa aikanaan rakennettiin, ehdottomaksi välttämättömyydeksi nähtiin yhteinen kieli, kommunikaatio yli luokkarajojen. Vaikka ruotsinkielinen eliitti on sittemmin vaihtunut suomenkieliseksi johtavaksi luokaksi, niin kommunikaation välttämättömyys ei ole poistunut.

Kolmas mainitsemani ongelma, muiden kielten, ennen kaikkea englannin kielen kasvava merkitys ajattelun ja kokemisen välineenä, on ennen kaikkea nuoressa kaupunkilaisessa ikäluokassa näkyvä piirre. He ovat huomisen aktiiviaikuisten enemmistö.

On ollut monella tapaa hyvä, että Suomeen on tuotettu englanninkielistä viihdettä ja populaarikulttuuria alkukielellä. Osaamme lausua englantia pahuksen paljon paremmin kuin suurten eurooppalaisten ei-englanninkielisten kansojen lapset, jotka ovat katsoneet elokuvansa jälkiäänitettyinä ja joiden oma viihdekoneisto tuottaa paljon äidinkielistä populaarikulttuuria. Saman asian kääntöpuoli vain on, että nyky-Suomen historiattomat, lähes maattomat tv- ja rocksukupolven lapset ovat oppineet monet olennaiset tunteen ilmaisut, toimivat kielikuvat, sosiaalistavat sutkaukset ja keskeisiin elämänkokemuksiin liittyvän sanaston englanniksi. Siihen päälle tulevat sitten opiskelijoille annettavat ajattelun välineet, jotka ovat alati kasvavassa määrin englanninkielisiä.

Toisin kuin toivoisi, tämä tilanne ei tuota kaksikielisiä maailmankansalaisia, vaan kielettömiä orpoja. Ihminen tarvitsee yhden peruskielen, jolla hän ajattelee, ymmärtää, tuntee ja jolla hän kykenee välittämään tämän kaiken toisillekin. Äärimmäisen harva oppii englannin niin hyvin, että pystyy todella ilmaisemaan sillä vaikeimmat ajatuksenjuoksunsa tai syvimmät tuntonsa edes itselleen, puhumattakaan muista.

Mutta mitä tehdä, kun suomen kielikään ei auta? Kun tärkeällä hetkellä ei löydy suomenkielistä sanaa kuvaamaan tunnetta tai kokemusta. Kun jokainen mieleen tuleva suomalainen sana on eri vuosikymmeneltä tai -sadalta kuin siltä, jota itse elää. Kun kielen ja kokemuksen välinen yhteys on katkennut.

Tilanne on lehden tekijälle hyvin arkipäiväinen. Kun keskustelen Image-lehden avustajien kanssa siitä, mitä me olemme tekemässä, joka kymmenes puhumamme sana saattaa olla englantia. Tai kun etsimme tyyliä, esimerkkejä mahdollisista ilmaisutekniikoista, viittaamme lähes aina englanninkielisiin artikkeleihin tai kirjoihin. Valmiista teksteistä poistan valtavat määrät englantia. Eikä tämä ole mitään juppikosmopoliittisuutta, vaan sitä, että emme tunne suomenkielisiä tekstejä, jotka olisivat yhtä aikaa ajassa kiinni ja ilmaisultaan vahvoja.

Eikä Image ole tässä mitenkään yksin. Miksi viime aikojen suomalaiset elokuvat ovat yleensä olleet niin mahdottomia? Jos unohdamme kehnot käsikirjoitukset, joiden niidenkin puute kertoo kirjoitustaitomme rappiosta, vastaus on, että niiden dialogi ei ole uskottavaa. Kaikki on menetetty sillä hetkellä, kun joku avaa suunsa. Suomalaisen elokuvan pelastajina pidettyjen Kaurismäkien ratkaisut ovat tässä mielessä kuvaavia. Niin kauan kuin he tekivät elokuvansa suomeksi, he käyttivät kirjakieltä. Eihän kukaan sitä puhu, sekään ei ole uskottavaa, mutta koska ulkomaisten elokuvien tekstitykset ovat kirjakielellä, se meni juuri ja juuri läpi jäykkänä vitsinä. Nykyisinhän heidän elokuvissaan puhutaan sitä toista kotimaista, huonoa ulkomaankieltä.

Sama ilmiö näkyy muissakin taiteissa: kuvataiteissa, videoissa, performansseissa. Suomalaistaiteilijoiden teoksiinsa liittämät sanat ovat lähes aina englanninkielisiä, koska ne tuntuvat todemmilta.

Jos taide tuntuu elitistiseltä esimerkiltä, niin mainonta lienee kulttuurin kentistä demokraattisimpia: puhetta suoraan keskiarvosuomalaisen sydämeen. Mainonta ei viljele englantia siksi, että se tuntuu tekijöiden mielestä tyylikkäältä, vaan siksi että se toimii. Se soi, se vetoaa, se on tämän ajan kieltä.

Tässä yhteydessä en myöskään malta olla mainitsematta kotimaista teatteria, vaikka sinänsä kysymys on hieman eri ilmiöstä. Jouko Turkka ja Jussi Parviainen, nuoren näyttelijäpolven isät, saattavat joidenkin mielestä olla suuria uudistajia, mutta suomen kielelle he tekivät hirvittävän väkivallanteon opettaessaan näyttelijät joko kirkumaan, änkyttämään, hikoilemaan tai niistämään sanottavansa. Puhutun suomen kielen taiteellinen käyttö astui heidän myötään tuhat vuotta ajassa taaksepäin. Sitä paitsi, kuka viitsisi kirjoittaa huolellisesti muotoiltuja ja vivahteikkaita vuorosanoja näyttelijöille, jotka eivät osaa puhua.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Vastaan tähän osittain kertomalla, mikä on oma vertailukohtani, mistä muualta kuin kuin City- tai Image-lehdestä (huomaa lehtien nimet!) saaduista kokemuksista nämä ajatukseni tulevat. Ironista monien edellä esittämieni väitteiden kannalta on, että ne tulevat englanninkielisen kulttuurin piiristä, Yhdysvalloista.

Koulussa olin kertakaikkisen kehno kirjoittaja. Kirjallisuuttakaan en tuntenut kovin hyvin. Niiden kahdentoista vuoden ajalta, jotka kävin suomalaista koulua, kykenen muistamaan kolme kaunokirjallista teosta, jotka minun piti lukea. Ja minä kävin niin kutsutun hyvän koulun, Tapiolan koulun ja lukion, joka on äärimmäisen ylpeä siitä, että se on ylioppilasaineissa ällätilastojen kärjessä.

Ensimmäisen lukioluokan jälkeen lähdin Yhdysvaltoihin vaihto-oppilaaksi. Onnekseni osuin hieman toisenlaiseen kouluun ja ympäristöön kuin vaihto-oppilaat tavallisesti, korkeatasoiseen yksityiskouluun Princetonin yliopistokaupungissa New Jerseyssä.

Jo kesällä, ennen syyslukukauden alkua, käteeni lyötiin koulun kesälukulista, josta jokaisen oppilaan oli kesän aikana pitänyt lukea neljä romaania. Koko kouluvuoden ajan englantia opetettiin joka ikinen päivä.

Ensimmäiseksi lukukaudeksi valitsin kirjoittamisen ja kieliopin kurssin. Työtapa oli kieliopin opiskelussa sama kuin Suomessakin, mutta lisäksi kirjoitimme muutaman esseen kesällä luettujen kirjojen ja valinnaisten sanomalehtiartikkelien pohjalta sekä luimme Edward Hoaglandin esseekokoelman. Toiseksi lukukaudeksi valitsemallani kurssilla käsiteltiin kirjoja, joiden teemana oli tavalla tai toisella matka. Jokaisen kirjan kerrontaa ja kieltä pohdittiin yhdessä ja jokaisesta kirjoitettiin essee. Kolmantena lukukautena valitsin Shakespeare-kurssin. Luimme viisi Shakespearen näytelmää, kirjoitimme jokaisesta esseen, pohdimme Shakespearen teemoja ja hänen kielensä suhdetta nykykieleen. Ihmeellistä on, että kirjoitin englanniksi kriittisiä esseitä Shakespearen teksteistä ja osasin lausua ulkomuistista Hamletin kuuluisan monologin — minä, jolla oli Suomessa ollut seiska äidinkielestä ja englannista ja joka en ollut uskaltanut luokan edessä lausua edes suomenkielistä tekstiä ilman että ääni tärisi tai juuttui kurkkuun.

Kirjallisuuden ja kielen harrastus ei suinkaan loppunut englannin kielen tunteihin. Esseet olivat osa opetusta kaikissa muissa aineissa paitsi matematiikassa, niin ikään kaunokirjalliset teokset silloin kun se oli mahdollista. Vaikka olimme koulussa, kykyämme lukea ”oikeita kirjoja” tai arvioida niitä ei asetettu kyseenalaiseksi, vaan päinvastoin velvollisuutemme oli tulla niiden kanssa sinuiksi. Kaiken kaikkiaan luin tuon vuoden aikana 23 ”oikeata kirjaa”. Suurin osa niistä on romaaneja. Esseitä minun on täytynyt kirjoittaa vähintään yhtä monta.

Lisäksi on huomautettava, että tämä koulu ei ollut mikään ilmaisutaidon lukio. Sen vahvimpia alueita olivat matematiikka ja luonnontieteet. Ja suurimmasta osasta sen oppilaista tuli liikemiehiä ja -naisia.

En viittaa tähän Amerikan-kokemukseen siksi, että se olisi valmis malli hoitaa suomen kielen opetus kuntoon. En kuvittele hetkeäkään, että tällainen opetus voisi olla standardi. Mutta se voisi olla ihanne. Olennaista tässä tarinassa ovat arvot ja asenne. Äidinkieli ei ole vain kielioppia eikä elämästä irrallaan olevia, samaa kaavaa toistavia ainekirjoituksia. Se on kirjoina, näytelminä, elokuvina, puheina, väittelyinä, keskusteluina, esseinä, muistioina ja keltaisina 3M-muistilappuina läsnä kaikessa, mitä me teemme. Ja niin sitä pitäisi opettaa ja oppia käsittelemään. Läpi kaikkien kouluaineiden, läpi koko elämän spektrin.

Nykyisessä toisaalta pirstoutuvassa ja toisaalta mielestämme kehittyvässä maailmassamme löytyy tuhansia syitä, miksi kaikki muu on tärkeämpää kuin äidinkielen opiskelu. Kilpailukyky vaatii kovaa osaamista, matematiikkaa ja luonnontieteitä; kansainvälistyminen vaatii nykyistä huomattavasti parempaa ja laajempaa vieraiden kielten taitoa; uudet tiedonvälityksen muodot vaativat entistä enemmän visuaalista ja teknistä osaamista; monikulttuuristuvassa maailmassa vaaditaan yhä enemmän tietoa vieraista kulttuureista.

Kaikki tämä on totta. Mutta se joka väittää, että jokin näistä olisi tärkeämpää kuin äidinkielen opiskelu edellä kuvatulla tavalla laajasti käsitettynä, on ääliö.

Mitä hyötyä on huipputekniikan insinöörituotteista, jos niiden myyjä ei osaa pitää julkista esitelmää laitteistaan tai laatia myyntikirjettä? Mitä iloa on uusista televisio- ja radiokanavista, videoista, kuvalevyistä ja multimedioista, jos niitä, jotka osaavat tehdä ohjelmakäsikirjoituksen, ei ole kuin muutama? Mitä tavoittelemisen arvoista on useiden kielten tuntemisessa, jollei ole taitoa ja kokemusta ilmaista itseään millään kielellä? Kuinka tulla toimeen naapurinsa kanssa, puhumattakaan muiden kulttuurien edustajista, jos ei osaa puhua kuin omasta erityisalastaan? Ja, ennen kaikkea, kuinka demokratia voi toimia, jos äänestäjät eivät ymmärrä, mistä yhteisissä ongelmissa on kysymys ja mitä heidän edustajansa niistä ajattelevat?

Vain jos meillä on kyky kommunikoida keskenämme yhteisellä kielellä, me voimme pitää päämme kasassa pirstoutuvassa todellisuudessa – ja säilyttää tämän kansakunnan elinvoimaisena yksikkönä yhdentyvässä maailmassa. Tämä ei onnistu, ellei suomen kielen osaaminen ole tinkimätön arvo. Kieli on mieli, niin ihmisen kuin kansakunnan kuin laajemmin ihmiskunnankin. Kaikki alkaa oman kielen osaamisesta. Jos emme kunnioita sitä, seurauksena on mielettömyyttä.