Vielä 2010-luvulla sellaisten verbien kuin ilmoittaa, hajottaa ja kehottaa oikeinkirjoitus koetaan vaikeaksi. Vaikka näiden otta-, oitta-verbien oikeinkirjoitusnormin katsotaan vakiintuneen 1950-luvun jälkeen, sen monimutkaisuutta ovat kritisoineet sekä kielitieteilijät että maallikot. Herää kysymys: mikä oikeinkirjoitussäännöissä on hankalaa? Entä kirjoitetaanko verbit nykyään norminmukaisesti?

Oikeinkirjoitusongelmassa on kyse siitä, kirjoitetaanko kaksitavuiset -tta-loppuiset verbit, joiden toisessa tavussa on o, i:llisinä vai i:ttöminä, esimerkiksi kehottaa vai kehoittaa ja varottaa vai varoittaa.

Verbien oikeinkirjoitussäännöt olivat kielikiistan kohteena 1900-luvun alussa, ja aiheesta väiteltiin paljon erityisesti aikakauslehti Virittäjässä. Nykyiseen muotoonsa oikeinkirjoitussäännöt ja -asut ovat vakiintuneet vasta 1950-luvun jälkeen vuosikymmeniä kestäneen normitustyön tuloksena.

Vakiintunut normi vai ajankohtainen ongelma?

Otta-, oitta-verbit mainitaan usein kielenhuollon historiaa tarkasteltaessa (esim. Taru Kolehmainen teoksessaan Kielenhuollon juurilla, 2014), ja niiden oikeinkirjoitusta on käsitelty mm. Kielikellossa (ks. esim. Kielikello 1/2000 ja 1/2008). Normi vaikuttaa vakiintuneen, mutta toteutuuko se nykypäivän kielessä? Tätä kysymystä pohdin pro gradu ‑tutkielmassani, jossa tutkin verbien normitusprosessin kulkua 1910-luvulta 2010-luvulle.

Tarkastelin normin toimivuutta 400 verbiä sisältävän aineiston avulla. Keräsin aineiston Suomen Kuvalehden digitaalisesta arkistopalvelusta. Aineiston ensimmäiset 200 verbiä ovat 1910‑luvun lehdistä ja loput 2010-luvun lehdistä.

Tutkielmassa paljastui, että 1910‑luvun aineistossa verbien oikeinkirjoitusasut vaihtelevat mutta 2010‑luvun aineisto, yhtä kehoittaa‑verbiä lukuun ottamatta, on norminmukainen. Aineistoni perusteella nykyinen oikeinkirjoitussääntö siis toimii.

Vaikka verbien kirjoitusasun voi katsoa vakiintuneen, oikeinkirjoitussäännöt koetaan silti edelleen hankaliksi. Säännöt esimerkiksi sisältävät monia poikkeuksia, jotka tulee opetella ulkoa. Oikeinkirjoitusta lisäksi hankaloittaa se, että puhutussa kielessä verbien i:ttömät muodot ovat yleisempiä kuin i:lliset muodot, mikä välillä heijastuu kirjoitettuun kieleen. Vakiintunutta normia ei kuitenkaan ole mielekästä muuttaa. Olemassa olevaa ohjeistusta voidaan sen sijaan terävöittää.

Oikeinkirjoitussäännöt

Pääsääntö

Otta-, oitta-verbien oikeinkirjoituksen pääsääntö perustuu verbien kantasanojen loppuvokaaliin.

  • Jos verbi on muodostettu kaksitavuisesta sanasta, joka päättyy o-/ö-vokaaliin, verbi kirjoitetaan i:ttömänä, esimerkiksi pakko > pakottaa.
  • Jos taas verbin kantasana on a‑/ä‑loppuinen, verbi kirjoitetaan i:llisenä, esimerkiksi kirja > kirjoittaa.

Tämä pääsääntö on esitetty jo 1800-luvun lopun kieliopeissa. Kaikilla otta-, oitta-verbeillä ei kuitenkaan ole selvää kantasanaa, minkä vuoksi säännöstöä on täydennetty lisäsäännöillä.

Lisäsäännöt

Lisäsäännöt koskevat toisaalta tapauksia, joissa verbin kantasana on epäselvä, ja toisaalta tapauksia, joissa verbillä on erityinen tyylisävy.

  • Jos verbin kantasana on epäselvä (esim. on kaksi mahdollista kantasanaa tai kantasanaa ei ole), verbi kirjoitetaan i:ttömänä, esimerkiksi hajottaa (kaksi mahdollista kantasanaa, hajo|ta tai haja-) ja odottaa (ei kantasanaa).
  • Tyyliltään arkiset verbit, kuten laiskottaa, ja kuvailevat eli deskriptiiviset verbit, kuten hoilottaa ja tuijottaa kirjoitetaan i:ttöminä.
  • Tyyliltään vanhahtavat ja ylätyyliset verbit, kuten innoittaa ja velvoittaa, kirjoitetaan i:llisinä.

Aineiston viisi tapaustyyppiä

Jaoin aineistoni verbit viiteen ryhmään verbin kantasanan perusteella.

  1. verbit, joilla on kaksitavuinen a-/ä-loppuinen kantasana > kirjoitusasu oi
  2. verbit, joilla on kaksitavuinen o-/ö-loppuinen kantasana > kirjoitusasu o
  3. verbit, joilla on sekä a-/ä- että o-/ö-loppuinen kantasana > kirjoitusasu o
  4. verbit, joiden kanta on epäselvä > kirjoitusasu o
  5. deskriptiiviverbit > kirjoitusasu o.

Ryhmää 5 lukuun ottamatta oikeinkirjoitus ryhmissä määräytyy kantasanan tai sen puutteen perusteella. Deskriptiiviverbien äänneasu jäljittelee jotain kuultavaa tai nähtävää ilmiötä. Periaatteessa nekin voivat olla kantasanattomia, mutta kuvailevuus ja tyyli ovat ensisijainen kriteeri verbien oikeinkirjoitusasua määritettäessä.

Tyyppien 1 ja 2 verbit kirjoitetaan kantasanan loppuvokaaliin perustuvan pääsäännön mukaan, ja tyyppien 3, 4 ja 5 verbien oikeinkirjoitus määräytyy lisäsääntöjen mukaisesti.

Miten tunnistaa kantasana?

Aineistoni 2010-luvun esiintymät koostuvat yhteensä 38 eri verbistä, joista 28 noudattaa pääsääntöjä ja 10 sivusääntöjä. Pääsääntöjä noudattavista verbeistä 17:llä on a‑/ä‑loppuinen kantasana, eli ne kirjoitetaan i:llisinä. Vastaavasti 11:llä on o-/ö-loppuinen kantasana, eli ne kirjoitetaan i:ttöminä. Vaikka tässä tekstissä keskitytään sivusääntöjä noudattaviin verbeihin, on tarpeellista esitellä myös muutamia huomioita pääsääntöjä noudattavien verbien oikeinkirjoituksesta.

Verbit, joilla on selkeä kantasana

Otta-, oitta-verbien oikeinkirjoitusohjetta on kritisoitu siitä, että on liikaa vaatia maallikkoa miettimään, mikä verbin kantasana on. Aineiston pääsääntöjä noudattavat verbit, eli ryhmien 1 ja 2 verbit, ovat kuitenkin usein hyvin läpinäkyviä. Verbien rinnalle on kohtalaisen helppo päätellä substantiivi, josta kyseinen verbi on johdettu. Esimerkkejä läpinäkyvistä verbeistä ovat esimerkiksi pakottaa (< pakko) ja valloittaa (< valta).

Astetta vaikeampaa kantasanan päättely on silloin, kun verbi on johdettu jostain toisesta verbistä. Tällaisia johtosuhteeltaan vaikeammin hahmotettavia verbejä ovat esimerkiksi aloittaa (< alkaa) ja karkottaa (< karko|ta).

1910-luvun aineistossa ryhmiin 1 ja 2 kuuluvien verbien oikeinkirjoitus oli muihin ryhmiin verrattuna vakiintuneinta. Ryhmässä 1 ainoa verbi, josta esiintyi kahta kirjoitusasua, oli aloittaa. Ryhmässä 2 kirjoitusasun vaihtelua oli enemmän: i:llisinä esiintyivät verbit ehdottaa, erottaa, karkottaa, kiihottaa ja pakottaa. Kaikki tämänkin ryhmän verbit ovat kuitenkin vakiintuneet i:ttömiksi 2010‑luvun aineistossa.

Tähän tapaan alottaa Regulus Lintupakinoissaan esityksen maakotkasta. (SK 9/1917)

Saanko esittää teille – – Mr. Rufus Chandlerin, Lontoon yliopiston opettajan, jolle on ehdoitettu Nobel-palkintoa ja joka on lukemattomien oppineiden seurojen jäsen. (SK 10/1917)

Verbit, joilla on kaksi kantasanaa

Jos verbillä on kaksi mahdollista kantasanaa tai jos kantasanaa on mahdotonta selvittää, on kirjoitusasun valinta huomattavasti vaikeampaa. 2010-luvun aineistossa oli 10 tällaista verbiä. Seuraavilla verbeillä on sekä a-/ä- että o-/ö-loppuinen kantasana tai useampia mahdollisia kantasanavaihtoehtoja:

  • hajottaa (< haja- ja hajo|ta)
  • irrottaa (< irta- ja irro|ta)
  • kehottaa (< kehä ja kehkeä)
  • korottaa (< korkea, < koro|ta ja < korko)
  • pelottaa (pelko ja pelä|tä)
  • tiedottaa (< tieto ja tietää)
  • varoittaa (< vara- ja varo|a).

Tämän ryhmän verbien oikeinkirjoitushistoria on ongelmallisin. Verbien oikeinkirjoitusasuja on muutettu vuosien mittaan paljon. Tästä esimerkkinä voi mainita varoittaa-verbin. Sen kantasanasta ja kirjoitusasusta esitettiin 1900-luvun alkupuolella eri näkemyksiä. SKS:n kielivaliokunta päätyi 1940-luvulla suosittamaan i:töntä kirjoitusasua, mutta sitten huomattiin, että varottaa-verbin johdos varottava on kaksimerkityksinen: jos joku on varottava, tuleeko häntä varoa vai varottaako hän muita jostain? Tämän vuoksi palattiin i:lliseen asuun varoittaa.

Myös verbeillä irrottaa, kehottaa, pelottaa ja varoittaa katsottiin 1900-luvun alun kielioppaissa olevan ainoastaan a‑/ä‑loppuiset kantasanat. Siksi i:llinen kirjoitusasu oli yleisempi esimerkiksi verbeillä kehottaa ja pelottaa:

Ellei ole, kehoitamme Teitä hankkimaan sen. (SK 6/1917)

Minua peloittaa sellainen mystillinen voima, – –. (SK 3/1917)

1940-luvulla näiden verbien kirjoitussuositus muutettiin i:ttömäksi, kun katsottiin, että etymologisesti verbeille voidaan osoittaa myös o-/ö-loppuinen kantasana. Nykyinen etymologinen tutkimus ei tue tätä tulkintaa, mutta verbit ovat jo vakiintuneet i:ttömiksi. Uusista kantasanatulkinnoista ei olisi hyötyä.

Kielenhuollon ohjeiden kannalta relevantti kysymys onkin, kannattaako ylipäätään nykykielenkäyttäjälle yrittää perustella irrottaa-, hajottaa-tyyppisten verbien kirjoitusasua kantasanojen avulla? Miten tärkeää on kertoa useammista kantasanavaihtoehdoista? Voitaisiinko vain mainita, että verbit ovat vakiintuneet tiettyyn kirjoitusasuun, ja ohjata käyttämään sanakirjaa kirjoitusasun tarkistamiseen?

Verbit, joiden kanta on epäselvä

Aineistossa on lisäksi kaksi verbiä, harjoittaa ja odottaa, joiden kantasanaa on mahdotonta selvittää. Nykyisen oikeinkirjoitussäännön mukaan verbit, joiden kanta on epäselvä, kirjoitetaan i:ttöminä. Verbi harjoittaa on kuitenkin poikkeus. 1900-luvun alussa verbi kirjoitettiin ja ohjattiin kirjoittamaan vanhan kirjakielen tradition mukaisesti i:llisenä. 1940–50-luvulla kielenhuoltajat tulkitsivat verbin kannaksi harja-vartalon, joka esiintyy esimerkiksi verbeissä harjaantua ja harjoitella. Vartalon suhde harja-substantiiviin on kuitenkin epäselvä, minkä vuoksi olen luokitellut verbin kannaltaan epäselväksi.

Oikeinkirjoitussäännön mukaan kannaltaan tuntemattomat verbit tulee kirjoittaa i:ttöminä, mikä on sinänsä selkeä ratkaisu. Ongelma piilee kuitenkin siinä, miten kielenkäyttäjät tietävät, millä verbillä ei ole tunnettua kantaa. Joukossa voi lisäksi olla harjoittaa-verbin kaltaisia poikkeuksia. Ryhmän verbien oikeinkirjoituksen ratkaisu on sama kuin kaksikantaisten verbien: ulkoa opettelu ja sanakirjan käyttö.

Deskriptiiviset verbit

Aineistoni 2010-luvun verbeissä on yksi, jonka oikeinkirjoitukseen vaikuttaa tyyli, nimittäin deskriptiivinen eli kuvaileva tuijottaa-verbi.

Deskriptiiviset otta-verbit on aina kirjoitettu i:ttöminä. Ehkä i:ttömyyteen usein yhdistetty ”arkisuus” on vaikuttanut siihen, että näiden verbien kirjoitusasu on niin vakiintunutta. Vertailun vuoksi voisi huomauttaa, että i:llisyyttä on sen sijaan pidetty kauniina ja runollisena kirjoitusasuna.

Deskriptiiviset ja onomatopoeettiset sanat on usein melko helppo tunnistaa, sillä ne kuvailevat jotakin äänteellisesti tai muilla aisteilla tunnistettavaa ilmiötä eikä niiden vartalo useinkaan esiinny itsenäisenä sanana.

Tyylisävyjen tulkinnallisuus

Tyyliin perustuva oikeinkirjoitusasu on siis ongelmaton deskriptiivisissä otta-verbeissä. Muulloin tyylisävy ei kuitenkaan ole aina yhtä selvä.

Esimerkiksi verbeille teloittaa ja velvoittaa voidaan selittää kantasanat tela ja velka. Kantasanan merkityksen yhdistäminen johdosverbin merkitykseen ei kuitenkaan ole selvä, minkä vuoksi kirjoitusasua on haluttu selittää myös tyylistä johtuvaksi. Suomen Akatemian kielilautakunta katsoi verbien olevan tyyliltään vanhahtavia. Tätä tyylisävyperustetta ei kuitenkaan ole mainittu kaikissa oikeinkirjoitusoppaissa, mikä kertoo tyylitulkintojen subjektiivisuudesta. Jos verbin tyylisävy ei ole aivan selvä, tulisiko sen oikeinkirjoituksen perusteena sittenkin käyttää mieluummin kantasanaa kuin tyyliä?

Kohti tulevaisuutta

Pääsääntöjä noudattavien ryhmiin 1 ja 2 kuuluvien verbien oikeinkirjoitus on loogista ja jokseenkin helposti pääteltävissä. Verbeille on kohtalaisen helppoa päätellä a-/ä- tai o‑/ö‑loppuinen kantasana, ja verbien ohjeissa usein yksinkertaistetaan sääntöä niin, että kirjoittajaa pyydetäänkin miettimään verbien rinnalla kielessä esiintyvä sana. Kohtalaisen selkeitä ovat myös ryhmän 5 deskriptiiviset otta-verbit, sillä deskriptiiviset sanat ovat hyvin tunnistettavia ja yleiskielestä erottuvia.

Muiden lisäsääntöä noudattavien verbien oikeinkirjoitus on hankalampaa. Ryhmään 3 ja 4 kuuluvien verbien eli kaksikantaisten ja kannaltaan epäselvien verbien oikeinkirjoituksessa kirjoittajien tulisi turvautua sanakirjoihin. Samoin silloin, kun verbin kirjoitusasu määräytyy tyylisävyn mukaan.

Säännöstön ongelmista huolimatta nykykielenhuolto on ollut sillä kannalla, että suuria muutoksia ei kannata tehdä. On pelätty, että vakiintuneen normin muutos johtaisi 1900-luvun alun kaltaiseen sekavuuteen.

Pieniä muutoksia on kuitenkin tehty. Kielitoimiston sanakirjan vuonna 2017 ilmestyneessä päivitysversiossa on lisätty kuuma-sanasta johdetulle kuumoittaa-verbille rinnakkaismuoto kuumottaa. Muutosta on perusteltu i:ttömän kuumottaa-muodon yleisyydellä kuvallisessa käytössä (kuumottava ehdotus) sekä ’kajastamista, häämöttämistä’ merkitsevän vanha kuumottaa-verbin merkityksen hämärtymisellä (ks. tarkemmin Kielikello 1/2017).

Muutos on mielestäni perusteltu ja aiheellinen: normitetun kielen tulee kehittyä ja muuttua kielenkäytön mukaan. Suosituksia voisi miettiä uudelleen myös aineistoni lisäsääntöjä noudattavien verbien oikeinkirjoituksessa eli sellaisissa tapauksissa, kun verbillä on kaksi mahdollista kantavaihtoehtoa, kun kantaa ei tunneta ja kun oikeinkirjoitus määräytyy tyylin mukaan.

Jos kantasanan ja johdoksen merkitykset poikkeavat toisistaan tai jos kirjoitusasun perusteena käytetään tyylisävyä (arkinen, vanhahtava), joka ei vastaa nykyistä kielitajua, kannattaisiko suositusta ja sen perusteita muuttaa? Onko esimerkiksi velvoittaa edelleen tyyliltään vanhahtava? Tulisiko puhutussa kielessä yleinen varottaa nostaa varoittaa-verbin rinnalle?

Jos muutoksia tehdään, tulee ne tehdä läpinäkyvästi, jotta kielenkäyttäjät ymmärtävät muutokset ja niiden syyt.

Perustelemattomia suosituksia

Yksi otta-, oitta-verbien normitushistorian ongelmakohdista ovat verbit, joilla on sekä a-/ä- että o-/ö-loppuinen kanta. Näiden verbien oikeinkirjoitussuositukset sekä käsitykset siitä, mitä voidaan pitää verbien kantasanoina, ovat muuttuneet eniten 1900-luvulta 2000-luvulle. Monet kielenhuollon ratkaisut ovat olleet epäloogisia.

Etymologisesti tarkastellen kaikki ryhmän verbit korottaa-verbiä lukuun ottamatta on johdettu a‑/ä‑loppuisista kannoista. Tällä kannalla ovat myös 1900-luvun alun kielioppaat, kuten Cannelinin (1916), Airilan (1920), Saarimaan (1931) ja Kettusen (1949) teokset. Ryhmän verbeistä vain verbeillä piilottaa ja korottaa on kielioppaissa katsottu olevan o-loppuinen kantasana.

Kehottaa-verbiä kielioppaat pitävät kantasanaltaan hämäränä, ja tiedottaa-verbille on tasaisesti ehdotettu sekä ä- että o‑loppuista kantaa.

Kaikki kyseisen ryhmän verbit, varoittaa‑verbiä lukuun ottamatta, ohjataan kuitenkin 2000-luvulla kirjoittamaan i:ttöminä, ja osalle mainitaan myös o‑loppuinen kantasana.

Verbien normituksessa tapahtui eniten muutoksia 1940–50-luvulla. Verbit irrottaa, pelottaa ja varoittaa, jotka 1900‑luvun alussa kirjoitettiin yleisemmin i:llisinä, saivat uudet i:ttömät kirjoitusasut 1940-luvulla. Jälkeenpäin niille on esitetty myös o‑loppuinen kantasana, jotta niiden johtaminen noudattaisi otta- ja oitta‑verbien pääsääntöä.

Vahva vaikuttaja oli erityisesti Martti Rapola, jonka alustuksen pohjalta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokunta todennäköisimmin päätyi suosittamaan näiden verbien i:töntä kirjoitusasua.

Pinnallisesti Rapolan alustuksen voi nähdä tukevan i:ttömyyden yleistämistä, mutta alustus kokonaisuudessaan tähtäsi kirjoitetun kielen yhdenmukaistamiseen ja johdonmukaistamiseen tilanteissa, joissa johtamismahdollisuuksia oli useampia, verbiin ei yhdistynyt selvää a‑/ä‑loppuista kaksitavuista kantaa ja verbin oikeinkirjoitusasusta oli annettu ristiriitaisia ohjeita.

Alustuksen tarkoitus oli hyvä, mutta tavoitteen ei voi nähdä toteutuneen loogisesti verbeissä irrottaa, pelottaa ja varoittaa. Hämmentävää on lisäksi se, että kielilautakunnan kokouspöytäkirjoissa ja Virittäjässä vuosina 1947 ja 1953 julkaistuissa ohjeluetteloissa harvemmin perustellaan päätöksiä, jotka johtivat verbien kirjoitusasujen muutoksiin.

Lähteet

Cannelin, Knut 1916: Kieliopas. Ohjeita suomenkielen käyttäjille. I. Äänne- ja sanaoppi. WSOY, Porvoo.

Grönros, Eija-Riitta 2017: Kuumottava muutos. Kielikello 1/2017. [Verkkolehti. Viitattu 1.2.2017]

Ikola, Osmo 1951: Kielenohjailu ja kieliyhteisö. Virittäjä. 65, s. 284–293.

Koivisto, Vesa 2013: Suomen sanojen rakenne. Suomi 202. SKS, Helsinki.

Kolehmainen, Taru 2014: Kielenhuollon juurilla. Suomen kielen ohjailun historiaa. Kotimaisten kielten keskuksen julkaisuja 174. SKS, Helsinki.

Leino, Pentti 1989: Kirjakieli: puutarha vai kansallispuisto? Virittäjä. 93, s. 554–571.

Maamies, Sari 2000: Tiedotuksia ja ilmoituksia – eräs oikeinkirjoituksen ikuisuuskysymys. Kielikello 1/2000. [Verkkolehti. Viitattu 8.1.2018.] Saatavissa: http://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=1158

Rintala, Päivi 1992: Suomen kirjakielen normeista. SYKLI 63. Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitos, Turku.

Pokela, Kristiina 2004: Virittäjä kielenohjailun suunnannäyttäjänä. Puristien suomesta moniarvoiseen kieleen: oikeakielisyyden, kielenohjailun ja -huollon periaatteita ja käytäntöä nykysuomen alusta kolmannelle vuosituhannelle. S. 13–130. Toim. Antero Niemikorpi. Vaasan yliopiston julkaisuja 110. Vaasan yliopisto, Vaasa.

SKS:n kielivaliokunnan kokouspöytäkirjat vuosilta 1930–1945.

Suomen Akatemian kielilautakunnan kokouspöytäkirjat vuodelta 1953.