Niissä maissa, joissa puhutaan useampaa kuin yhtä kieltä, tulisi Geneven konferenssin (1967) päätöslauselman mukaan ”kansallisen nimilautakunnan” päättää maantieteellisistä nimistä jokaisessa virallisessa kielessä ja samoin muissa kielissä, jos se katsotaan aiheelliseksi. Koska Suomessa ei ole vielä tällaista virallista elintä, on eduskunta antanut nimikysymyksissä päätäntävaltaa keskusvirastoille. Nimiarkisto antaa nimiasioista suosituksia ja lausuntoja.

Ruotsinkielisten nimien mukauttamisesta suomeen on nimistöasiantuntijain keskinäisissä neuvotteluissa päädytty seuraaviin suosituksiin:

1) Kaksikielisellä alueella riittää yksi, ruotsinkielinen nimi, jos nimi on myös suomenkielisen helposti äännettävissä ja ääntämyksen perusteella kirjoitettavissa. Tämän mukaisia ovat esimerkiksi nimet Tali, Siksala, Nevas ja Kilo.

2) Samasta nimestä käytetään ruotsissa ja suomessa eri muotoja: Vik – Viikki, Risby – Riispyy. Tällaisen suomenkielisen muodon hyväksyminen edellyttää, että nimi on mukautetussa asussaan yleisesti tunnettu. Suomenkielisen nimen oikeinkirjoituksessa tulee noudattaa suomen kielen sääntöjä: Esbo – Espoo, Vanda – Vantaa, Tölö – Töölö, Vasa – Vaasa, Hangö – Hanko, Lovisa – Loviisa. Oma ryhmänsä ovat ns. kokomukaelmat: Fästningen – Västinki, Filbunken – Viilipunkka, Gölpo – Kylppy, Sandhamn – Santahamina. Poikkeuksena ovat tunnetun erisnimen sisältävät paikannimet, esimerkiksi Ehrenströmintie, Fabianinkatu, Aino Acktén tie, Arkadiankatu.

3) Milloin ruotsinkielinen nimi ei sellaisenaan ole mukautunut suomenkieliseen käyttöön, se voidaan kääntää tarkoituksenmukaiseen asuun : Dal – Laakso, Hemstrand – Kotiranta, Långa bron – Pitkäsilta, Flisholmen – Sirpalesaari, Hornet – Sakara, Koholmen – Lehmäsaari, Artilleriviken – Tykistölahti, Fågelklackarna – Lintupaadet. Kaksiosaisissa nimissä voi toinen osista olla käännös ja toinen mukautettu, ns. osamukaelma: Skatsfjärden – Skatanselkä, Frisskogen – Friimetsät, Långnäs – Lankiniemi.

Tällä hetkellä on yleisenä linjana se, että jokaista nimeä on käsiteltävä erikseen. Alkuperäisen nimikulttuurin säilyttämiseksi on annettu etusija kokomukaelmille ja osamukaelmille. Nimi käännetään vain silloin, kun siihen todella on syytä.

Käännettäessä olisi nimeen sisältyvät appellatiivit valittava seudun omasta murteesta, ainakin etäältä lainattuja sanoja tulisi välttää. Samoin uuden maastoappellatiivin luomista olisi vältettävä. ( Västertokan – Länsitoukki, Högkobben – Korkeakupu).

Hyvä mukauttamismenettely on johtimen käyttö joko ruotsinkielisen nimen perusosan tai johtimen tilalla: Lämmis – Lemminen, Gråböle – Kraila, Gunnars – Kunnarla, Alphyddan – Alppila, Askis – Askisto, Kårböle – Kaarela, Gråhara – Harmaja, Rönnbusken – Pihlaisto, Håkansböle – Hakunila, Nöykkis – Nöykkiö. Joskus nimi voidaan luontevuuden lisäämiseksi mukailla edelleen esim. genetiiviin: Kuggsundet – Kukisalmi tai Kukinsalmi. Yleensä on kuitenkin pyrittävä siihen, että jos ruotsinkielisen nimen määriteosa on genetiivissä, tulee suomenkielinenkin määrite genetiiviin.

Raija Bjarland

Lapinkielisiä nimiä lappalaisten nykyisellä asuma-alueella ei yleensä olisi mukautettava suomeen. Poikkeuksena ovat vain sellaiset vanhastaan vakiintuneet kansanomaiset nimet kuin Enontekiön Sillasjärvi, Unkkavaara, Utsjoen Piesjoki, Yläköngäs, Inarin Solojärvi, Nukkumapää. Tällaisissa tapauksissa on suomalainen nimi uusimmissa, topografikunnan ja maanmittaushallituksen julkaisemissa 1: 20 000-kaavaisissa kartoissa otettu mukaan lappalaisen nimen rinnalle. Mutta milloin näissä kartoissa on vain lappalainen nimi, se on tarkoitettu osoitukseksi siitä, että perinnäistä nimeä olisi kunnioitettava: sitä ei pidä yrittää suomalaistaa alueella satunnaisesti liikkuvia maan valtakielen puhujia varten. Olisi säilytettävä siis sellaisinaan esim. Enontekiön Pihtŝosjavri, Utsjoen Erttegvarri ja Inarin Tavesuâlui (ei ”Pihtsusjärvi”, ”Erttegvaara”, ”Tavesaari”, joiden kaltaisia epäkansanomaisia mukaelmia näkee mm. retkeilyoppaissa ja vanhemmissa kartoissakin).

Jos Suomen tunturilapin ja inarinlapin kirjakielten kirjaimet â, å, ǥ, ŧ, đ ja η tuottavat painotekstissä voittamattomia vaikeuksia, ne voidaan korvata vastaavilla ”peruskirjaimilla” a, g, t, g, d ja ng (äng-äänteen merkki vokaaliin välissä ja konsonantin jälkeen) tai n (äng-äänteen merkki k:n ja g:n edellä). Lapin paikannimien normaalistamisongelmia olen tarkemmin käsitellyt kirjoituksessani ”Lapin paikannimistön huoltoa” (Nimikirja. Kalevalaseuran vuosikirja 52, 1972, s. 284–304).

Terho Itkonen