Kun on puhe suomen kieleen tulleista lainasanoista, mainitaan yleensä indoeurooppalaista, germaanista, balttilaista, slaavilaista ja ruotsalaista lähtöä olevat sekä nuorimmat englannista peräisin olevat sanat. Tämä on kuitenkin vain osa totuutta, sillä monien lainasanojen juuret yltävät pidemmälle. Tähän kasvualustaan on Helsingin yliopiston Etelä-Aasian ja indoeuropeistiikan professori Klaus Karttunen paneutunut Orientin etymologisessa sanakirjassaan (OES).

Vanhat suomenkieliset tietosanakirjat vuosilta 1914 ja 1935 antavat orientin merkitykseksi hieman epämääräisesti ’itä, itämaat’, ja sama selitys on poimittu sanakirjoihinkin. Karttunen määrittelee kirjansa orienttiin kuuluviksi Aasian Turkista Japaniin sekä Pohjois-Afrikan (myös Etiopian). Näiden alueiden kielistä hän pitää itämaisina muita paitsi kreikkaa ja venäjää – eivätkä näihin ilmeisesti kuulu myöskään Aasian puolella puhuttavat uralilaiset kielet, vaikka hän ei sitä suoraan sano. (Mukana on kuitenkin jostain syystä anorakkia tarkoittava parka, jonka lähtökohta on uralilaisiin kieliin kuuluvassa nenetsissä.)

Orientin on ajateltu olevan pikemminkin kulttuurinen kuin maantieteellinen käsite. Myös suuri osa ns. itämaisista lainoista on kulttuuri- ja sivistyssanoja. Karttunen jakaa käsittelemänsä sanat kirjansa johdannossa viiteen ryhmään: Euroopan sivistyskielten kautta välittyneet (kahvi, veranta), venäjän kautta tulleet (arbuusi, kapakka), uudet ja ajankohtaiset (ajatollah, sushi, tsunami), raamatulliset (kerubi, saatana) ja viidentenä antiikin kreikan kautta esimerkiksi muinaisegyptistä tai muinaispersiasta periytyvät sanat (paratiisi, pyramidi).

Kirjan tärkein ansio on, että siihen on koottu sopivina annospaloina tietoa Aasian ja Pohjois-Afrikan historiasta, yhteiskuntaelämästä ja kulttuureista. Monet niihin olennaisesti kuuluvat käsitteet alkavat olla arkipäivää meilläkin. Aiemmin itämaiset lainat tulivat suomeen yleensä ruotsin, saksan tai venäjän kautta, mutta viime vuosikymmeninä välittäjäkieleksi on vaihtunut englanti tai lainat on omaksuttu suoraan. Välittäjinä ovat olleet niin maahanmuuttajat kuin mediakin: etnisten ravintoloiden myötä tutuiksi ovat tulleet falafel, kuskus ja sushi, ja vuoden 2004 luonnonkatastrofi lisäsi monen sanavarastoon tsunamin.

Rajauksen ongelma

Jokainen (painettua) sanakirjaa tehnyt tietää, että kaikkea haluamaansa ei mitenkään voi ottaa mukaan, vaan täytyy tehdä valintoja. Suuri osa OES:n hakusanoista puoltaa paikkaansa, mutta karsittavaa olisi ollut siitä joukosta, jonka mukaan ottamisen kriteerinä on Karttusen sanoin ollut ”pelkkä sormituntuma” tai joka on ”kelpuutettu ennen muuta halusta saada selittää sen etymologia”. Esimerkiksi eksoottisten eläinten nimistä tekijä sanoo tyytyneensä niihin, jotka tuntuvat edes jotenkin tutuilta, mutta vierailta kuulostavat edelleen ainakin babirussa, kiang, languri ja saiga. Karsittavaa olisi ollut myös runsaassa erisnimistössä, jota on poimittu muun muassa Kiplingin Viidakkokirjasta. Sanojen käyttöä sanotaan valaistun yhdyssanoilla, johdoksilla ja sanonnoilla, mutta usein niiden sattumanvarainen luettelu tuntuu turhalta (esim. hakusana kahvi: kahvikuppi, kahvikuppineuroosi, kahvipannu, kahvinkeitin, kahvitauko, kahvihetki, kahvipöytä, kahvileipä, kahvijäätelö, kahvihammas, kahvitella, kahvituttaa, maitokahvi, kahviplörö, kahvinporot, iltapäiväkahvit, aamukahvi, kahvila, kahvio, kahvitupa).

Kirjaan on otettu myös joukko sanoja, jotka usein yhdistetään Aasiaan, vaikka ne ovatkin eurooppalaista lähtöä. Nämä osoitetaan asteriskilla (*). Aina ei eronteko näytä olevan helppoa, sillä esimerkiksi lilja (”lienee alun perin muinaisitämainen”) on asteriskillinen, kun yhtä epävarmasti esitetty mandoliini (”lienee alun perin itämainen”) on ilman asteriskia.

Kiinnostavia ovat etenkin ne etymologiset yhteydet, joita ei heti ensi silmäyksellä havaitse. Amiraalilla ja emiirillä on yhteiset juuret arabiassa samoin kuin siirapilla ja sorbetilla. Kaupungin nimeen Damaskos pohjautuvat sekä damaskit ja damasti että ’luumua’ tarkoittava väskynä. ’Riemujuhlaa’ tarkoittava jubileum ei olekaan pelkkää latinaa, vaan sen takana on heprean ’pasuunaa’ tarkoittava sana: pasuunana käytettyä oinaan sarvea puhallettiin 50 vuoden välein toistuvan ”riemuvuoden” kunniaksi. Tässä yhteydessä ei voi olla mainitsematta, että soitto on kantanut Hämeeseen asti, jossa Suomen murteiden sanakirjan mukaan tunnettiin juupelinjuhla. Merkitys on matkalla vain arkipäiväistynyt ’kissanristiäisiksi’.

Karttunen on tarkka itämaisten kielten ja niiden välisten suhteiden oikeellisuudesta, mutta suomalais-ugrilaisella puolella hän oikoo välillä mutkat suoriksi. Artikkelissa heitukka hän sanoo hakusanan tulleen suomeen unkarin kautta turkista ja tytönheitukan edustavan ”sanan myöhäistä, puhtaasti suomalaista feminiinisaatiota”. Asia ei ole aivan näin yksioikoinen. Suomen kielessä on kaksi eri alkuperää olevaa heitukka-sanaa. Sen voi todeta jo vilkaisemalla Nykysuomen sanakirjaa, jossa sanat ovat eri artikkeleina: toisen merkitys on ’eräänlainen unkarilainen sotamies, vieraan maan palveluksessa oleva (unkarilainen) palkkasoturi; palvelija, käskyläinen; kätyri’ ja toisen ’(tytön) heilakka, hepsankeikka’. Ensin mainittu on toki saatu unkarista, mutta ruotsin ja saksan välityksellä. (Unkarin ’palkkasoturia, palvelijaa jne.’ merkitsevä sana on muuten hajdú, ei haidu kuten OES:ssa.) Jälkimmäinen heitukka lienee suomen kielen omista aineksista muodostettu. Heitukkaa käyttää nuoren tytön nimityksenä ainakin jo Pietari Päivärinta 1883 ilmestyneessä teoksessaan Tintta Jaakko.

Subjektiivisuuden ongelma

Karttunen on nimennyt kirjansa etymologiseksi sanakirjaksi, vaikka hakuteos voisi olla todenmukaisempi lajinmääritys. Sanakirjana se noudattelee samaa esitystapaa kuin esimerkiksi Kalevi Koukkusen klassikko Atomi ja missi. Vierassanojen etymologinen sanakirja (1990) tai Kaisa Häkkisen Nykysuomen etymologinen sanakirja (2004). Koukkunen elävöittää tarkkaa tekstiään kirjallisuudesta poimituilla sitaateilla, Karttunen puolestaan pyrkii höystämään esitystään pakinamaisilla kommenteilla. Karttunen on julkaissut (1995) samaa aihepiiriä käsittelevän juttukokoelman Oranssi omena – Kulinaristi Karttusen kulttuurikirja, jossa pakinatyyli on paikallaan, mutta sanakirjassa se häiritsee. 

Tekijän subjektiivinen ote heijastuu läpi kirjan. Toisen lajityypin kirjassa se voi olla hyvinkin tehokas keino saada lukija mukaan, mutta sanakirjaan se ei istu. Tekijä hallitsee oman tutkimusalansa, ja hän olettaa tuntemiensa kielten olevan yhtä tuttuja myös lukijalle. Kielet ja kieliryhmät esitellään kyllä välillisesti lopussa olevassa kielihakemistossa, ja alkupuolen karttaan on merkitty muinais- ja nykykielten summittainen sijainti, mutta lyhyt katsaus kieliin ja niiden muodostamiin ryhmiin olisi ollut paikallaan.

Voikin kysyä, kenelle kirja on tarkoitettu. Toisaalta sen tyyli on kansanomaisen jutusteleva, mutta toisaalta esitystapa, jota tekijä käyttää lainanantajatahoja kuvatessaan, edellyttäisi alan yliopisto-opintoja. Oli kohdeyleisö mikä tahansa, muihin tutkijoihin tai julkaisuihin siellä täällä kohdistetut piikit ovat asiattomia. Karttunen jättää myös kreikkaa taitamattomat lukijansa pulaan käyttämällä kreikankielisissä sanoissa kreikkalaisia kirjaimia.

Karttunen käyttää itämaisia kieliä käsittelevää kirjallisuutta suvereenisesti, kun sen sijaan fennistiikan lähteitä hän tuntuu valinneen mukaan sattumanvaraisesti. Vanhoista ja vähän uudemmistakin sanakirjoista (kuten Sivistyssanakirjasta vuodelta 1956; hakuasna raki) sekä 1900-luvun alun Tietosanakirjasta peräisin olevan tiedon hän on saanut Kalevi Koukkuselta, ja näihin tietoihin viitataan lyhenteellä KKo. Sen yhteydessä on usein mainittu ”Meurman 1877”, ”Meurman 1889” tms., mutta näitä viitteitä ei lähteissä selitetä. Näillä tarkoitettaneen Agathon Meurmanin sanakirjoja, joiden bibliografiset tiedot löytää halutessaan vaikkapa Koukkusen edellä mainitun sanakirjan lähdeluettelosta, mutta olisivat ne ansainneet tulla mainituiksi myös OES:ssa.

Sana-artikkeleissa toistuvasti mainittaviin kieliin ja lähteisiin on hyvä viitata lyhentein, ja näin Karttunen tekeekin. Hänen rakentamansa viittaus- ja lyhennejärjestelmä on kuitenkin satunnaiselle lukijalle turhan vaikeaselkoinen. Aivan heti ei hahmota, että esimerkiksi lyhenne pg. tarkoittaa portugalia ja ve. venäjää. Kyse ei liene tiivistämisen halusta, sillä englanti on saanut pitää vakiintuneen lyhenteensä engl.

Karttunen on aiheeseensa innostunut ja uppoutunut mutta ei valitettavasti kaikin ajoin muista ottaa lukijaansa huomioon. Tarinat eivät aina mahdu sana-artikkeleihin, vaan pursuavat yli äyräiden, ja varsinainen alkuperän selitys voi näin jäädä monenlaisten sivupolkujen harhauttamana hämäräksi.

Kirjoittajat työskentelevät Kotimaisten kielten keskuksessa. He ovat mm. etymologisen sanakirjan Suomen sanojen alkuperä toimittajia.

Karttunen, Klaus 2013: Orientin etymologinen sanakirja. Gaudeamus.