Paikannimet ovat tärkeä osa kieltä ja kulttuuriperintöä. Niillä ilmaistaan päivittäin, mitä paikkaa tarkoitetaan. Jos nimen ja paikan välillä ei olisi tätä suhdetta, ei yhteiskuntakaan toimisi. Samalla ne heijastavat sitä kulttuurimaisemaa, johon ne ovat syntyneet, ihmisten elämää ja toimintaa. Siksi monet paikannimet ovat tavallaan kielellisiä muistomerkkejä, jotka kantavat viestejä menneisyyden ihmisiltä.

Miten hyvin sitten perinteinen nimistö ja julkinen nimistön suunnittelu ja käyttö kohtaavat toisensa? Millä tavalla paikannimiä käsitellään muissa Pohjoismaissa ja Baltiassa sekä käytännön työssä että lainsäädännössä?

Ruotsi

Heinäkuussa 2002 täydennettiin Ruotsin kulttuurimuistomerkkejä koskeva lakia (kulturminneslagen) valtion ja kuntien toimintaa koskevalla paikannimipykälällä. Kaikessa lyhykäisyydessään tuo pykälä kuuluu seuraavasti:

4 § Valtion ja kuntien toiminnassa on noudatettava hyvää paikannimitapaa. Se merkitsee että

– vakiintuneita paikannimiä ei saa muuttaa ilman vahvoja syitä
– paikannimet kirjoitetaan voimassa olevien oikeinkirjoitussääntöjen mukaisesti, elleivät vakiintuneet kirjoitusasut muuta edellytä
– uusia paikannimiä muodostettaessa on otettava huomioon niiden vaikutus vakiintuneisiin nimiin, ja
– ruotsin-, saamen- ja suomenkielisiä nimiä käytetään niin pitkälle kuin mahdollista samanaikaisesti kartoissa ja nimikilvissä ja muussa merkinnässä useampikielisillä alueilla.

Nimiä, jotka on hyväksytty viralliseen karttatuotantoon, on käytettävä muissakin yhteyksissä hyväksytyssä muodossaan.

Tätä ennen Ruotsissa oli keskusteltu paikannimien tarvitsemasta lainsuojasta yli kaksikymmentä vuotta. Monet tahot olivat esittäneet, että olisi tehtävä jotain, jotta viranomaiset ja yksityiset eivät poistaisi tai vääristäisi paikannimiä tai muuttaisi niitä vääriin kohteisiin. 1990-luvun aktiivinen keskustelu, symposiumit, kirjat, tieteelliset artikkelit ja valtiopäiväaloitteet johtivat lopulta siihen, että paikannimet rinnastettiin immateriaalisesta luonteestaan huolimatta sellaisiin kulttuurimuistomerkkeihin kuin riimukivet ja keskiaikaiset kirkot ja suojattiin lailla.

Olennaista tuossa paikannimipykälässä on, että sillä ohjataan kunnioittamaan paikannimien vakiintuneisuutta ja kirjoittamaan ne voimassa olevien oikeinkirjoitussuositusten mukaisesti. ”Virallinen karttatuotanto” tarkoittaa mm. Maanmittausviraston (Lantmäteriverket) karttoja, joiden tarkistettuja nimimuotoja on muidenkin kartantuottajien velvollisuus seurata.

Laki koskee kaikenlaisia paikannimiä: kuntien, seurakuntien ja maakuntien nimiä, kylien ja talojen nimiä, viljelysnimiä, vesistönimiä, tiennimiä, kadunnimiä, siltojen, puistojen, torien, julkisten rakennusten nimiä jne. Esimerkiksi henkilöiden mukaan annetuista katujen ja torien nimistä asiaan liittyvä ohjekirjanen toteaa hyvän paikannimitavan edellyttävän, että muistonimen saaja on ansioitunut ja jo edesmennyt henkilö, jonka nimi on helppokäyttöinen ja jolla on ollut selvä ja ilmeinen suhde nimettävään paikkaan.

Yksi Ruotsissa ajankohtainen asia on kehittää digitaalisia hakuja, joissa pitäjien, seurakuntien, kuntien, läänien jne. informaatio liitetään yhteen helposti ja tehokkaasti noudettavaksi tiedoksi. Tällöin mihin tahansa hallinnonalaan kuuluvaa yksittäistä paikkaa voidaan tarkastella myös toisen hallinnonalan kohteena.

Asiantuntijaorganisaationa toimii Ruotsin paikannimineuvosto (ortnamnsrådet), joka muodostettiin vuonna 1985 neuvoa-antavaksi yhteistyöelimeksi Maanmittausviraston yhteyteen. Paikannimineuvostoon kuuluvat puheenjohtajana toimivan Maanmittausviraston ohella Kielen ja kansanperinteen tutkimuslaitos (Språk- och folkminnesinstitutet), Valtion antikviteettivirasto (Riksantikviarieämbetet), yliopistot, Ruotsin kielilautakunta (Svenska språknämnden), Sveriges Hembygdsförbund, Saamelaiskäräjät (Sametinget), Tievirasto (Vägverket), posti (Posten Sverige AB) ja Ruotsin kirkko (Svenska kyrkan).

Norja ja Tanska

Norjan paikannimilaki (lov om stadnamn) tuli voimaan 1991. Norjan kielitilanteen vuoksi se on huomattavasti yksityiskohtaisempi kuin Ruotsin nimipykälä. Norjassahan käytetään kahden kielimuodon, murteita lähellä olevan uusnorjan (nynorsk) ja kirjakielisen kirjanorjan (bokmål), lisäksi muitakin variantteja. Norjan paikannimilaissa säädetään kirjoitusasun lisäksi siitä, kenellä on oikeus päättää nimikysymyksistä, kenellä on velvollisuus käyttää vahvistettuja kirjoitusasuja, kenellä on oikeus ottaa esiin nimikysymyksiä, missä järjestyksessä nimen virallinen kirjoitusasu vahvistetaan ja kenellä on valitusoikeus. Laissa säädetään myös siitä, miten nimiä kirjoitetaan, käytetään tai valitaan käyttöön useampikielisillä alueilla.

Lakisääteisenä elimenä paikannimien kirjoittamisessa toimivat alueelliset nimikonsulentit. Heidän tehtävänsä on neuvoa virallisia ja muita tahoja norjan-, suomen- ja saamenkielisten nimien kirjoitusasujen valinnassa ja vastata muutenkin paikannimiin ja niiden käyttöön liittyviin kysymyksiin.

Kaikki nimipäätökset viedään viralliseen, Statens kartverkin ylläpitämään keskusrekisteriin, josta ne ovat kaikkien saatavissa. Siten viranomaiset ym. saavat helposti tietoa kaikista kohteeseen liittyvistä virallisista nimipäätöksistä. Tällainen nimihistoria on suuri apu esim. silloin, jos alueita jäsennetään uudelleen erilaisin hallinnollisin jaoin ja joudutaan miettimään, mikä nimi kohteelle parhaiten soveltuisi.

Tanskassa on virallinen lautakunta (Stednavneudvalget), jonka vastuulla on jo vuodesta 1910 ollut tehdä ehdotuksia paikannimien muodosta ja kirjoitusasusta. Se on julkaissut vuodesta 1932 lähtien ohjeellisia paikannimilistoja.

Islanti

Islannissa hyväksyttiin 1913 laki uusista tilannimistä ja niiden muuttamisesta. Sitä on uusittu 1937 ja 1953 (um bæjanöfn o. fl.). Nimet hyväksytään kansallisin ja historiallisin perustein. Islantiin vuonna 1935 perustettu paikannimilautakunta (örnefnanefnd) toimii asiantuntijana kaikissa valtiollisissa nimikysymyksissä, kun taas kulttuuriministeriö panee päätökset toimeen.

Lautakunnan lakisääteisiin tehtäviin kuuluu mm. uusien asutusnimien hyväksyminen tai hylkääminen ja rekisteriin ilmoittaminen, karttanimien vahvistaminen, kuntien uusien kadunnimien ja vastaavien paikannimien vahvistaminen, lausuntojen antaminen kuntien nimenmuutoksista tai uusien kuntien nimistä.

Vuoden 1998 kunnallislain mukaan kuntien nimien on oltava islannin kielen mukaisia. Kunnan nimestä päättää kunnanvaltuusto hankittuaan sitä ennen paikannimilautakunnan lausunnon. Kunnan nimenmuutos edellyttää ministeriön vahvistuksen.

Viro

Viron vuonna 1996 vahvistetussa paikannimilaissa (kohanimeseadus) yhdistyy sekä käytännöllinen että kulttuurihistoriallinen näkökulma: nimien kirjoitusasun edellytetään perustuvan hyväksyttyihin oikeinkirjoitussääntöihin, alkuperäisnimistöä suositaan ja vähemmistökielisiä paikannimiä suojataan. Laissa rajoitetaan eri viranomaisten samasta kohteesta käyttämiä rinnakkaisnimiä. Muistonimiä ei suositeta annettavaksi yksilön elinaikana (vrt. poliittisten vallanvaihdosten yhteydessä tapahtuneet katujen uudelleen nimeämiset).

Laissa annetaan ohjeeksi välttää paikannimien tarpeetonta muuttamista, etteivät kulttuuriset ja historialliset arvot kärsisi. Siinä säädetään myös valtiollisen paikannimirekisterin perustamisesta. Rekisterin ylläpito on sidottu valtiollisen peruskartan laatimiseen, ja siihen tallennetaan kaikki viralliset nimet.

Virossakin paikannimien huoltoa koordinoi erityinen paikannimilautakunta (kohanimenõukogu). Hallitus hyväksyy hallintoalueiden nimet ja liikenneministeriö rautatieasemien, satamien, lentokenttien, maanteiden yms. nimet. Luonnonsuojelualueiden nimet hyväksyy ympäristöministeriö ja kulttuuriministeriö muistomerkkien nimet. Ennen nimien vahvistamista on kuultava kuntia ja paikannimilautakuntaa.

Lain tavoitteena on mm. auttaa varmistamaan kuljetusten ja yhteyksien toimivuutta sekä helpottaa rekistereiden ylläpitoa. Lisäksi laki auttaa vaalimaan kieli- ja kulttuurimuistoja ja paikallista identiteettiä sekä turvaa perinteistä nimistöä.

Latvia ja Liettua

Liettuassa nimistöasioista vastaa parlamentaarinen liettuan kielen valtionkomissio (valstybin lietuvi kalbos komisija). Sen neuvoa-antava alakomitea käy läpi kaikki viralliset nimiehdotukset, nimiluettelot ja kirjoitusohjeet ennen kuin valtionkomissio, jonka päätökset ovat laillisesti sitovia, ne hyväksyy. Valtakunnallisten karttojen nimistön tarkistaa Liettuan kielen instituutti (Lietuvi kalbos institutas). Latviassa paikannimilakiesitys ei ole edennyt päätökseen.

Suomi jälkijunassa?

Suomessa on tehty aloitteita paikannimilain aikaansaamiseksi jo 1950-luvulla. Aloitteista huolimatta vuoden 1957 valtiopäivillä lakivaliokunta katsoi nimiasioiden hoituvan keskusvirastojen kautta. Eduskunta esitti kuitenkin toivomuksen, että ”hallitus ryhtyisi toimenpiteisiin viranomaisten huomion kiinnittämiseksi historiallisiin ja kulttuurinäkökohtiin viralliseen käyttöön otettavien paikannimien valinnassa sekä nimien kielelliseen asuun” ja määritti neuvonantajiksi silloiset suomen- ja ruotsinkieliset paikannimiasiantuntijatahot, joiden toiminta jatkuu nykyään Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa.

Kun havaittiin, että kaikki valtion virastot eivät toimineet nimiasioissa yhdenmukaisesti ja asiantuntevasti, tehtiin uusi lakialoite vuonna 1962. Laajan lausuntokierroksen jälkeen laadittiin perusteellinen näkemys paikannimistön huollon merkityksestä ja keinoista. Tässä edelleen huomionarvoisessa esityksessä ehdotetaan tilanteen korjaamiseksi puitelakia, jossa määriteltäisiin, mille viranomaisille kuuluu paikannimien vahvistaminen ja mitä ohjeita näiden viranomaisten pitäisi tuolloin ottaa huomioon.

Viimeksi asiaa selvitettiin, kun Kotimaisten kielten tutkimuskeskus asetti 1996 työryhmän pohtimaan paikannimilain tarpeellisuutta. Raportti Paikannimet – yhteinen omaisuutemme valmistui 1997. Työryhmä esitti, että nimistönsuunnittelu ja -huolto saatettaisiin Suomessa kansainvälisesti asetetut tavoitteet täyttävälle tasolle ja että opetusministeriö ryhtyisi toimiin sellaisen ajanmukaisen paikannimistöä koskeva säännöstön aikaansaamiseksi, jonka avulla määrättäisiin virallistettujen paikan- ja hallintoalueiden nimien rekisterin ylläpitäjä, sekä harkitsisi valtakunnallisen paikannimilautakunnan perustamista.

Raportti luovutettiin opetusministeriölle, joka pyysi siitä lausuntoa 30:ltä eri viranomais- ja kulttuuritaholta. Lausunnot saatiin huhtikuussa 1998. Myönteisestä palautteesta huolimatta asia näyttää jääneen opetusministeriössä sikseen.

Nimistönhuollon toimia

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen tehtäviin kuuluu lain mukaisesti mm. suomen, ruotsin ja saamen kielen huolto, johon sisältyvät myös nimiasiat. Tutkimuskeskuksella on oikeus ja velvollisuus antaa nimiasioissa lausuntoja niin viranomaisille kuin yksityisillekin tahoille. Lakisääteinen velvollisuus pyytää tutkimuskeskukselta lausunto on kuitenkin vain silloin, kun kunnan nimeä muutetaan. Yhteistyö nimiasioissa on ollut säännöllistä vain Maanmittauslaitoksen ja topografikunnan kanssa. Maanmittauslaitoksen karttojen nimistöä tarkistetaan edelleen kokopäiväisesti.

Olemassa olevien paikannimien säilyttäminen ja mukauttaminen tarvittaessa uusien paikannimien tarpeisiin on mittava työsarka, onhan Maanmittauslaitoksen paikannimirekisterissä noin 800 000 suomen-, ruotsin- tai saamenkielistä peruskarttanimeä. Lisäksi julkishallinto, yleishyödylliset yhteisöt ja yksityiset tahot ovat tuottaneet muutamassa vuosikymmenessä noin 300 000 julkiseen käyttöön suunniteltua paikannimeä.

Suomessa nimiasioista päättäminen on jakautunut monelle eri taholle, jotka eivät aina edes tiedä toisistaan ja toistensa ratkaisuista. Nimikirjavuudella on historialliset syynsä: eri tahot ovat koonneet ja tallentaneet nimistöä eri perustein ja säilyttäneet kartoissa nimiä, joiden oikeinkirjoitusta ja paikantavuutta ei ole systemaattisesti tarkistettu. Esimerkiksi Tielaitos ei viitoituksia laatiessaan välttämättä nojaa Maanmittauslaitoksen tarkistettuihin karttanimiin vaan saattaa käyttää muuten hankkimaansa nimiaineistoa.

Monilla lienee myös vielä muistissa maakuntien nimistä 1997–1998 aiheutunut kärhämä, jossa ei päästy täysin onnistuneeseen lopputulokseen, vaikka pahimmat karikot pystyttiin välttämään. Maakuntien nimet ovat sisäministeriön työsarkaa, ja ministeriö havahtui pyytämään lausuntoja vasta viime metreillä. Jos kuntien määrää vähennetään niin paljon kuin on suunniteltu, kuntien nimien onnistunut valinta vaatii työtä ja asiantuntemusta.

Nimien muuttamisellahan on vaikutuksensa aina seurakuntien, posti- ja liikennepaikkojen, poliisipiirien ja kihlakuntien nimiin asti. Nimien muuttaminen vaikuttaa myös paikan hahmottamiseen ja asukkaiden kotiseutuidentiteettiin.

Nimiasioiden hoitaminen edellyttää asiantuntevaa ja ennakkoluulotonta yhteydenpitoa lukuisten eri viranomaisten ja muiden asianomaisten toimijoiden kesken. Yksi ratkaisu voisi olla erilaisten yhteisten ohjeistojen laatiminen. Niihin voitaisiin kirjata tarvittavat menettelytavat ja suositukset, jotta henkilökunnan vaihtuessa ja yritysten ja organisaatiokaavioiden muuttuessa asioita voitaisiin edelleen hallitusti hoitaa.

Kansainvälisiä tavoitteita

Yhdistyneet Kansakunnat on vuodesta 1967 alkaen suosittanut paikannimien huollon järjestämistä kansallisesti systemaattiseksi ja yhdenmukaiseksi kansallisten nimiasiantuntijaelinten avulla. Tavoitteena on saada kansainväliseen viestintään kansallisesti tarkistettuja ja siten luotettavia nimiasuja, jotka toistuvat yhdenmukaisina kaikissa kartoissa ja kartastoissa. Kun YK on hiljan perustetun paikkatietotyöryhmän (UNGIWG) koordinoimana perustamassa omaa maailmanlaajuista paikkatietojärjestelmäänsä, jonka keskeisenä osana ovat tarkistetut paikannimet, on tärkeää, että siihen siirrettävä eri maiden kansallinen paikannimiaineisto täyttää nimistönhuoltovaatimukset.

Yksi joka viides vuosi pidettävien YK:n paikannimikonferenssien asiakohta koskeekin paikannimien ”standardoinnista” eli nimistönhuollosta vastaavia kansallisia paikannimielimiä ja mahdollisia säädöksiä. Koska paikannimiä käytetään yleisesti yhteiskunnan keskeisten viranomaispalvelujen hakuavaimena, kesällä 2002 Berliinissä pidetty konferenssi korosti päätöslauselmissaan paikannimien huollon merkitystä myös palveluja luotaessa.

Konferenssissa kävi ilmi, että monissa maissa toimii tai on suunnitteilla kansallinen nimistötoimikunta, joka keskitetysti vastaa paikannimiasioista. Toimikuntien työnkuva ja valtuudet on määritelty paikannimilaissa tai muissa erityissäädöksissä. Toimikuntien koostumus vaihtelee; nimistöasiantuntijoiden lisäksi niihin kuuluu yleensä eri hallinnonalojen edustajia.

Kun kokemukset tällaisista asioista ovat myönteiset, eikö Suomessakin kannattaisi ottaa mallia naapurimaista ja kansainvälisistä suosituksista ja luoda lainsäädäntöteitse omalta pohjalta yhteiset pelisäännöt asioiden joustavan sujumisen varmistamiseksi ja oman nimiperintömme turvaamiseksi?

Jos Suomeen ei saada aikaan monien muiden maiden tapaan nimilakia, voitaisiin nimistönhuollon, -suunnittelun ja -suojelun asiallisen järjestämisen takaamiseksi tehdä seuraavia täsmennyksiä muuhun lainsäädäntöön:

1) perustetaan Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen alaisuuteen nimilautakunta, johon valittaisiin edustajia eri hallinto- tai viranomaistahoilta,

2) perustetaan Maanmittauslaitoksen yhteyteen valtakunnallinen nimirekisteri, johon tallennettavien nimien huoltoon velvoitetaan Kotimaisten kielten tutkimuskeskus,

3) määritellään eri lakeihin, mikä toimielin päättää minkin hallintoalueen tai vastaavan tai julkisen paikan nimestä ja keneltä lausuntoja nimenannon ja -vaihdon yhteydessä tulisi pyytää.

Jos kuntien määrää huomattavasti vähennetään, kuten on esitetty, tulisi miettiä myös sitä, miten vanhat, arvokkaat pitäjännimet voitaisiin säilyttää, ettei kartoilta enää häviäisi sellaisia tunnettuja nimiä kuin aikanaan esimerkiksi Tyrvää, Vanaja ja Sääminki. Ehkä voitaisiin, kuten Ruotsissa on ajateltu, säilyttää yhdistyneiden kuntien sisällä vanha pitäjäjako nimineen kulttuurihistoriallisina muistoina, ihmisten paikallisidentiteetin perustana ja paikallisten kohteiden nimeämisessä, vaikka vanhoilla pitäjillä ei enää olisikaan hallinnollisia tehtäviä.

Kirjallisuutta

God ortnamnssed. – Ortnamnsrådets handledning i namnvård. Ortnamn och namnvård 6. LMV-rapport 2001:4. Gävle 2001.

Paikkala, Sirkka & Pitkänen, Ritva Liisa & Slotte, Peter 1996: Paikannimet – yhteinen omaisuutemme. Tarvitaanko Suomessa paikannimilakia? Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Helsinki.

YK:n 8. paikannimikonferenssin asiakirjat (2002).