Gustaf Adolf Avellan syntyi Kokemäellä vuonna 1785 vanhaan satakuntalaiseen pappis- ja virkamiessukuun. Satakunnasta Avellan ei päässyt pitemmäksi aikaa oikeastaan koskaan, mutta sukunsa ammatillisista traditioista hän irtautui aivan toisenlaisten asioiden pariin, vaikka lähtikin vuonna 1800 Turun akatemiaan opiskelemaan oikeustiedettä professori Matthias Caloniuksen johdolla.
Ruotsin korkeimman oikeuden jäsenenä ja Suomen prokuraattorina toimineen Caloniuksen lausuntoja pidettiin esimerkillisen loogisina ja muodoltaan selvinä, mikä lienee vaikuttanut Avellanin kielellisiin ihanteisiin. Avellan ennätti myös kuunnella edellisen vuosisadan voimahahmoksi nousseen latinan kielen ja retoriikan professorin Henrik Gabriel Porthanin ja tämän oppilaan Frans Mikael Franzénin luentoja. Runoilijana muistettu Franzén toimi tuolloin käytännöllisen filosofian ja yleisen historian professorina, mutta väitöskirjansa hän oli aikoinaan laatinut kielitieteen alalta, aiheenaan kielen ikäkaudet, joita hän kuvasi lordi Monboddona parhaiten tunnetun englantilaisen James Burnettin ajatusten pohjalta. Kielen kehityksen teemat kiehtoivat myöhemmin myös Avellania.
Lakimiehestä tilanhoitajaksi ja kääntäjäksi
Gustaf Adolf Avellan valmistui juristiksi vuonna 1805, mutta hänen uransa lakimiehenä jäi lyhyeksi. Vaasan hovioikeudessa seuraavana vuonna auskultoituaan hän palasikin hoitamaan isänsä maatiloja Kokemäelle. Tilanhoidon ohessa hän syventyi opiskelemaan saksaa, ranskaa ja englantia ja alkoi ruotsintaa Schillerin ja Goethen runoja. Vuonna 1809 hän julkaisi Turun romantikkojen Mnemosyne-lehdessä ensimmäisen runokäännöksensä.
Syksyn 1810 Avellan vietti Tukholmassa tavoitteenaan päästä töihin kuninkaan kansliaan, mutta terveyden heikkeneminen ajoi hänet takaisin täältäkin. Hän joutui lopulta ottamaan entistä suuremman vastuun tilanhoidosta isän sairastuttua. Vasta vuosina 1819–1820 Avellan julkaisi Mnemosynessa tukun saksasta tekemiään runokäännöksiä ja muutamia omia runojaan.
Avellan saattoi myös nähdäkseni osallistua Mnemosyne-lehdessä pitkään leiskuneeseen ja lopulta ns. murteiden taistelun käynnistäneeseen keskusteluun suomen kielen ortografiasta ja murrepohjasta, sillä keskusteluun vuonna 1819 liittyneen Opartiskt-nimimerkin ajatukset muistuttavat kovin paljon eräitä Avellanin myöhemmin esittämiä näkemyksiä.
Kääntäjästä myös kielentutkijaksi
Vuonna 1827 Avellan ryhtyi laatimaan väitöskirjaa englannin kielen kehityksestä tavoitteenaan Turussa vapautunut lehtorin virka. Hänen 48-sivuinen väitöskirjansa Reflexioner öfver Engelska språkets Upphof och Bildning (1828) oli ensimmäinen Suomessa tehty ns. uusiin eurooppalaisiin kieliin kohdistuva väitöskirja. Teoksessaan Avellan keskittyy kuvaamaan englannin kielen historiallista taustaa ja kehitystä verrattain tuoreen tutkimuksen pohjalta. Hän tuo varsin ihailevaan sävyyn esiin, kuinka romaanisista ja skandinaavista kielistä peräisin olevista aineksista on rakentunut niinkin yhtenäinen ja käyttökelpoinen kieli kuin englanti. Hän piti englantia suorastaan skandinaavisena kielenä, vaikka englannin sanaston hän katsoi tulleen enemmänkin romaanisista kielistä.
Avellan puolusti väitöskirjaansa toukokuussa 1828, mutta kuultuaan muutamaa päivää myöhemmin yliopiston siirtyvän Helsinkiin hän peruutti hakemuksensa lehtorin virkaan. Varsinais-Suomea kauemmas ei Avellan halunnut sentään muuttaa.
Suurten kulttuurikielten harrastajasta suomen kielen kehittäjäksi
Akateemisista urasuunnitelmista luovuttuaan Avellan julkaisi vielä joitain englannista ruotsintamiaan Thomas Mooren runoja, mutta pian hän ryhtyi ottamaan kantaa myös suomen kielen käytön kysymyksiin, alkuun käymällä kirjeenvaihtoa Oulun Viikko-Sanomien toimittajan Pietari Ticklénin kanssa. Suomea Avellan oli osannut lapsuudestaan saakka, mutta hänen teoreettisen kiinnostuksensa tähän kieleen nähdäkseni herätti Ulvilan kirkkoherraksi vuonna 1829 valittu Gustaf Renvall, jonka tuolloiset metriset tutkimukset innostivat Avellaninkin kirjoittamaan virsien kielenkäytöstä ja runomitasta.
Renvall oli mukana suomenkielisen virsikirjan pitkäksi venähtäneessä uudistustyössä, jonka aikana hän julkaisi myös oppaan virsien laatijoille. Avellan arvosteli teoksen vuonna 1831 Helsingfors Tidningar -lehteen kritisoiden erityisesti Renvallin pyrkimystä luopua käytännössä lähes kaikkien loppuheittoisten muotojen (kuten taloss ’talossa’) käytöstä. Avellan korosti, että koska loppuheittoa tavataan useissa suomen murteissa, ei ole järkevää yrittää kitkeä sitä kokonaan kirjakielestäkään.
1830-luvun alun jälkeen Avellan näyttää pitkään vaienneen niin kielentutkijana kuin kääntäjänäkin. Mutta vuonna 1846 hän julkaisi Åbo Underrättelser -lehdessä ensin varsin myönteisen arvostelun Anders Wilhelm Ingmanin tekemästä Lutherin Kirkkopostillan suomennoksesta ja ryhtyi sitten väittelemään Antero Vareliuksen kanssa, joka oli alkanut merkitä loppuheittoa aksenttimerkillä. Avellanin mielestä oli turhaa merkitä kirjoituksessa piirrettä, jonka erottaminen oli niin vaikeata ja äänteellinen vaihtelu suurta.
Vuonna 1847 Avellan julkaisi arvostelun G. E. Eurénin suomen kielen muoto-opista. Uudet ruotsinnokset vähitellen jäivät, mutta näiden sijasta Avellan alkoi laatia suomennoksia. Elämänsä viimeisellä vuosikymmenellä hän julkaisi myös monia suomen kieltä käsitteleviä kirjoituksia, joista laajimmat ilmestyivät Suomi-aikakauskirjassa.
Suomi-kirjan artikkelit ja viimeiset työt
Suomi-aikakauskirjassa ilmestyi vuonna 1849 Avellanin artikkeli Om Finsk språkriktighet, jossa hän kiinnitti huomiota siihen, kuinka vieraat kielet tuovat lainasanojen lisäksi kieleen myös sen omille sanoille alun perin vieraita merkityssuhteita. Varhaisesta tällaisesta vaikutuksesta kertoo hänen mukaansa (mts. 260) esimerkiksi verbin kätkeä käyttö merkityksessä ’varjella, suojella’ ja murtaa-verbin käyttö ’rikkoa’-merkityksessä.
Useimmat esimerkit ovat peräisin sanomalehtikielestä, jossa Avellan (mts. 261) toteaa käytettävän monia ilmauksia, joita ”huolekas kielenkäyttäjä” aina välttäisi. Esimerkiksi: löydetty hyväksi ’katsottu tai nähty hyväksi’, suven alla ’suvella tai suven aikana’ ja jopa kippari on ulosmerkinnyt itsensä ’kippari on kunnostautunut’. Kyse on siis käännöslainoista, joissa ruotsin ilmaus on käännetty sellaisenaan suomeen. Tällaisen kielenkäytön perusongelma on Avellanin mukaan se, että ei ole tajuttu sanojen merkitysvivahteita eikä sopivuutta tiettyihin ilmauksiin. Vieraan kielen mallin mukaan on siksi voitu luoda ilmauksia, joita vakiintuneesti ilmaistaisiin toisin.
Suurimpana esteenä suomen kielen virheettömälle käytölle Avellan (1849 s. 263) piti lauseopin eli syntaksin puutteellista ja horjuvaa tuntemusta. Hän katsoi Reinhold von Beckerin kuvanneen kieliopissaan syntaksia maallikkoja varten riittävän seikkaperäisesti, mutta koska tämä teos oli lähes kokonaan myyty loppuun, kielenkäyttäjien ei auttanut muuta kuin turvautua Eurénin kielioppiin, jota Avellan piti sekä teoreettisena että puutteellisena. Hänen mielestään sopivan kieliopin puute oli johtanut tilanteeseen, jossa etenkin sanomalehdistä saattoi poimia kielivirheitä joka toisesta tai kolmannesta lauseesta.
Suurimpana esteenä suomen kielen virheettömälle käytölle Avellan piti lauseopin puutteellista tuntemusta.
Laajimmassa julkaisemassaan tutkimusartikkelissa Kritik öfver sättet att i Finskan uttrycka begreppet om tid (1850) Avellan pyrki sekä luonnostelemaan kokonaiskuvaa suomen ajanilmausten järjestelmästä että osoittamaan tuolloin laajalti käytössä olleita virheellisiä ilmauksia. Näitä hän poimi etenkin sanomalehtikielestä ja hengellisen kirjallisuuden käännöksistä. Ilmankos hän ryhtyi laatimaan myös omia suomennoksiaan.
Kolmannessa Suomi-kirjan artikkelissaan Om sättet att i Finska periodbyggnaden uttrycka negativa begrepp (1853) Avellan tarkastelee kielteisyyden lauseopillisia ilmaisutapoja. Aluksi hän kuvaa suomen kielen negaation tärkeintä erityispiirrettä eli sen ilmaisemista erityisen kieltoverbin avulla, mutta siirtyy sitten tarkastelemaan kirjallisuudesta poimimiaan kin- ja erityisesti kaan, kään -liitepartikkeliin liittyviä virheitä.
Artikkelin toisessa luvussa Avellan tarkastelee abessiivin (esim. hatutta) käyttöä erityisesti suhteessa ilman + partitiivi -konstruktioon (ilman hattua), ja kolmas luku keskittyy toin, töin -loppuisiin karitiiviadjektiiveihin (esim. armotoin, syömätöin). Hän toivoo kirjakielessä luovuttavan edellisinä vuosikymmeninä osin vakiintuneesta tavasta kirjoittaa abessiivin päätteeseen kaksi t:tä eli geminaatta, sillä suurimmalle osalle suomen murteista tällainen on vierasta eivätkä vanhat ihmiset edes hänen mukaansa kykene tällaista ääntämään. Avellan katsoo yksinäis-t:lliseen päätteeseen liittyvän aspiraation ja viimeistään ilman-vahvikkeen riittävän erottamaan abessiivin partitiivista. Sen sijaan karitiiviadjektiivien hän toivoo vakiintuvan kirjoitusasultaan diftongillisiksi, siis toin, töin -loppuisiksi, koska tällaista kirjoitusasua voi pitää alkuperäisenä ja erityisesti runoissa se kuulostaa soinnikkaammalta.
Vuodesta 1852 alkaen Avellan oli kirjeenvaihdossa Matthias Akianderin kanssa virsikirjan ja katekismuksen kieliasun uudistamisesta, ja vuosina 1856–1858 hän teki kesäisin yhteistyötä raamatunsuomentaja Anders Wilhelm Ingmanin kanssa. Tämän pian julkaistun ns. koetusraamatun kielestä Avellan ennätti laatia mietinnönkin. Raamatun länsimurteiseen kielenkäyttöön paremmin orientoituakseen hän oli ryhtynyt tallentamaan ja tutkimaan kotiseutunsa eli Ulvilan, Kokemäen ja Huittisten murretta. Avellanin kuollessa vuonna 1859 työ jäi kesken, mutta murretutkimus julkaistiin Heikki Ojansuun suomennoksena vuonna 1907.
Mies ja maine
Sekä Avellanin englantia käsittelevä väitöskirja että hänen murretutkimuksensa ovat jääneet pioneeritöinä suomalaiseen tutkimushistoriaan (Aalto 1987 s. 11–12; Korhonen 1986 s. 91–92, 95). Englannin kieltä Avellan ei kuitenkaan väiteltyään enää tutkinut, ja myös hänen murretutkimuksensa eroaa hänen muutoin kirjakieleen keskittyvästä tuotannostaan.
Mikko Korhonen (1986 s. 92) on korostanut etenkin Avellanin kieliopillisten artikkeleiden olevan teoreettiselta otteeltaan poikkeuksellisen kypsiä ajan muuhun tuotantoon verrattuna. Avellanin tavoitteet eivät kuitenkaan olleet teoreettisia, vaan käytännöllisiä. Hänen aikomuksenaan oli saada aikaan ”kriittinen lauseoppi”, joka ohjaisi kielenkäyttäjiä oikeaan kielenkäyttöön (Ojansuu 1907 s. 107). Hänen julkaisemansa artikkelit voi nähdä palasiksi tästä suunnitelmasta. Aikalaisten arvostuksesta kertoo, että Avellanin kuoltua pohdittiin, voitaisiinko hänen laajan lauseopillisen jäämistönsä pohjalta toimittaa yhtenäinen julkaisu.
Väitöskirjassaan Avellan (1828) tarkasteli uuden kielen muotoutumista alun perin erilähtöisistä elementeistä tätä kehitystä sen kummemmin kritisoimatta. Suomen kielen tutkijana hän sen sijaan pyrki selvittämään, mitkä rakenteet voidaan katsoa ruotsin kielen vaikutukseksi ja miten näitä on alun perin puhutussa suomessa ilmaistu. Tässä on pieni ristiriita. Avellan ei tunnu hyväksyvän sitä, että vieraan kielen vaikutus muovaa suomen kieltä toisenlaiseksi. 1800-luvulla kielten saatettiin katsoa ”rakennuttuaan” alkavan heti rappeutua, mutta aivan näin kategorisesti Avellan ei näytä ajatelleen. Hän on kuitenkin voinut vastustaa vieraslähtöisiä muutoksia siksi, että kääntäjänä hän oli sisäistänyt eri kielissä käytettävän erilaisia ilmaisutapoja, joita ei tulisi yrittää mekaanisesti siirtää kielestä toiseen.
Koska Avellan oli äidinkieleltään ruotsinkielinen, hän joutui suomea käyttäessään ja tutkiessaan miettimään, sanovatko suomalaiset todella näin vai ovatko ilmaukset vain käännöksiä ruotsista. Tähän vastauksia löytääkseen hän poimi aineistoa kirjakielestä ja lopulta murteistakin. Rakenteet, jotka olivat mahdollisia myös ruotsin kielessä, joutuivat sitten kriittiseen tarkasteluun, vaikka lopullisen ratkaisuvallan Avellan periaatteessa jättikin kielen syntyperäisten puhujien käytännölle. Kielenhuoltajana hän edusti siis ns. kansankielisyyskantaa. Hän pyrki kuitenkin löytämään myös kielessä käytössä olleet alkuperäiset muodot, ja siksi hän saattoi vastustaa tuolloisessa suomessa jo laajaltikin käytössä olleita piirteitä, kunhan ne oli mahdollista osoittaa myöhemmän kehityksen tuloksiksi.
Kirjallisuutta
Aalto, Pentti 1987: Modern language studies in Finland 1828–1918. Helsinki: Societas Scientiarum Fennica.
Avellan, Edwin 1860: Gustaf Adolf Avellan. – Suometar n:o 1, lisälehti s. 6–7.
Heikel, I. A. 1894: Filologins studium vid Åbo Universitet. Åbo universitets lärdomshistoria 5. Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland.
Korhonen, Mikko 1986: Finno-Ugrian language studies in Finland 1828–1918. Helsinki: Societas Scientiarum Fennica.
Lauerma, Petri 2005: Gustaf Renvall suomen kirjakielen standardoijana. – Sananjalka 47 s. 119–157.
Lindberg, Hanna 1893: Gustaf Adolf Avellan såsom nyfilolog, öfversättare och diktare. – Finsk tidskrift XXXV s. 244–265, 342–350.
Ojansuu, Heikki 1907: Oikeakielisyysopas. – Virittäjä 11 s. 107–111.
Penttilä, Aarni 1931: Vuoden 1836:n Uusien Virsien kieliasu ja Kustaa Renvall. Turun yliopisto.
Roine, Eila 1949: Kustaa Aadolf Avellan oikeakielisyysmiehenä. Julkaisematon pro gradu -työ. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto. Helsinki.