Joku lukijoista ehkä hätkähti nähdessään kirjoitustavaltaan oudon otsikon. Nykykielessä varsin tavallista käytäntöä se kuitenkin kuvastaa. Kirjoitusasuina ”Armeeniat” ja ”invaliidit” ovat tosin jääneet taka-alalle, mutta puheessa niitä kuulee jopa radion ja television vakinaisten esiintyjien kielestä, ja sitä mukaa ne luovat epävarmuutta myös muiden ääntämykseen ja turhaa vaikeutta aloittelevien, joskus kokeneempienkin kynänkäyttöön. Miksi vierassanoissa vokaalit tällä lailla horjuvat, ja mitä horjunnan tasoittamiseksi on aikojen kuluessa yritetty tehdä?

Ferd. Ahlman tienraivaajana

Suomen oikeinkirjoitus oli 1800-luvun loppuun mennessä kehittynyt jokseenkin nykyiselleen. Jo melkoista ennemmin oli saanut lopullisen voiton muun muassa se järkevä periaate, että lyhyt vokaali merkitään aina yhdellä, pitkä kahdella kirjaimella: tule, (ei) tuule, tulee ja tuulee ovat eri asioita, ja samalla tapaa voidaan erottaa sananmuodot palavan, palaavan, palavaan, palaavaan, paalaavan ja paalaavaan.

Vierassanojen – kansainvälisten kulttuurisanojen – asu oli kuitenkin jäänyt kiikkeräksi. Vanhan kirjasuomen aikaan ei vierassanoja ollut paljon käytetty, ja ääntyivätpä ne miten hyvänsä, ne kirjoitettiin yleensa ruotsin mallisesti. Kirjasuomen suuren nousun aikoihin 1800-luvulla koetettiin aluksi selvitä minimimäärällä vierassanoja, mutta suunnilleen 1860- ja 1870-luvulta lähtien alettiin tajuta, ettei suomikaan tule niitä vailla toimeen. Kirjoitusasuun vain ei tahtonut syntyä selvyyttä. Yleisin kirjoitustapa noudatti yhä ruotsin, saksan ja osin ranskankin mallia, niin että kirjoitettiin negativinen, radikali, sosialinen ja jopa demokratinen, vaikka ääntämyksessä oli – samoin ruotsin ja saksankin mukaisesti – pitkät vokaalit: negatiivinen, radikaali jne.

Näitä asioita oli joutunut miettimään varsinkin sanakirjamies, vuosisadan jälkipuoliskon parhaiden ruotsalais-suomalaisten ja suomalais-ruotsalaisten käyttösanakirjojen tekijä ja senaatin kielenkääntäjä Ferd. Ahlman. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 50-vuotisjuhlassa 1881 hän piti vierassanojen kirjoitustavasta alustuksen ja päätyi ehdottamaan horjuviin tapauksiin yleensä kahta vokaalinmerkkiä. Sehän vastasi Suomessa tavallista ääntämystä ja lisäksi useimmiten sekä ruotsin että perimmäisten lähtökielten – latinan, toisinaan kreikan – ääntämystä: sosiaalinen kuten ruotsin
[susiā'l] (kirjoitettuna social), latinan [sosiā'lis, sokiā'lis] (kirjoitettuna socialis).

Ahlman ei kuitenkaan ulottanut ratkaisuaan kaikkiin tapauksiin. Yhden vokaalinmerkin hän oli taipuvainen kirjoittamaan sellaisiin sanoihin, joissa ei vokaalien ”pituus vielä ole ennättänyt kielessä aivan tutuksi tulla”. Niitä olivat esimerkiksi agronomi, episodi, katalogi, filosofi, limonadi, jopa analysi ja systemi. Tällaista asua tietysti tukivat muiden kielten kirjoitushahmot, mutta eivät pelkästään ne. Hänen esimerkkisanoihinsa – enimmäkseen kreikkalaislähtöisiin – on näet lähtökielessäkin kuulunut lyhyt vokaali: kreikan epeisodion [epeiso´dion], analysis [ana´lysis] jne., samoin ranskan limonade [limona'd].

Ahlman koetti siis tehdän kirkon keskelle kylää: aiempi lyhytvokaalinen kirjoitustapa korvattaisiin pitkävokaalisella, kuitenkin lähinnä vain niissä sanoissa, joissa pitkävokaalinen ääntämys kuuluu sekä ruotsiin että perimpään lähtökieleen. Ratkaisu oli tavallaan selkeä, mutta Ahlman huomasi myös sen hankaluudet. Hän myönsi, että ”siitä syntyisi jommoinenkin käytännöllinen vaikeus niille suomenkielen kirjoittajille, joilla ei ole tarpeeksi oppia tietääksensä eikä aikaa ajatellaksensa, onko eteen sattuva vokaali pidettävä lyhyenä vai pitkänä”.

Miten E. A. Tunkelon ehdotus 1907 kypsyi

Ahlmanin alustuksella ei ollut tuntuvaa vaikutusta; se hautautui juhlaselostusten mukana vuoden 1882 Suomi-kirjaan. Entistä useammat rupesivat kyllä suosimaan pitkävokaalisuutta Ahlmanin ehdottamissa tapauksissa ja eräät sellaisissakin kuin ”agronoomi”, ”episoodi”, ”filosoofi”. Syntyi eräänlainen maksimikirjoitus: pitkä vokaali ruotsin ääntämyksen mukaisesti kaikkiin mahdollisiin paikkoihin. ”Maksimalistien” vastapainona oli yhä kuitenkin myös ”minimalisteja”, jotka pitivät kiinni muiden kielten kirjoitushahmoista ja kirjoittivat siis paitsi ”agronomi” ja ”episodi” myös ”radikali”, ”negativinen”, jopa ”demokratinen”. Monet sovelsivat erilaisia sekajärjestelmiä, usein vailla selvää periaatetta.

Sekamelskan selvittämiseksi teki nuori kielentutkija, maisteri Martti Nyholm (myöhempi suomalaisen filologian apulaisprofessori ja professori h.c. M. Airila) ehdotuksen, jota jo Ahlman oli ennakoinut: vokaalinkestot oli perustettava kokonaan lähtökielten – latinan, kreikan, joskus ranskan – kantaan. Tästä ”etymologisesta” periaatteestaan lähtien hän erotti kymmeniä eri sananloppuja. Osa määräytyi lähtökielten mukaan pelkästaan pitkävokaalisiksi, niin esimerkiksi -aali (ideaali, liberaalinen) ja -iivi (aktiivinen, deskriptiivinen). Osa taas jäi pelkästään lyhytvokaalisiksi, vaikkapa -idi (invalidi, juridinen) ja -oli (symboli, konsoli). Mutta useissa sananlopuissa lähtökielet johtivat myös kaksinaisuuteen, sellaiseen kuin agronomi – diploomi, metodi – meloodinen, etymologinen – pedagooginen.

Airila käsitti kaksinaisuuden haitat ja esitti, että joskus sananloppujen asu voitaisiin yhtenäistää lähtökielten vastaiseksikin. -aali-ryhmän ainoaksi poikkeukseksi hänen jaotuksessaan näytti jäävän lyhytvokaalinen ”skandali” (kreikan skandalon, latinan scandalum ’loukku, viettelys, loukkauskivi’). Ryhmän yhtenäisyyden vuoksi hän nyt esittikin epäetymologista asua skandaali. Pitemmälle hän ei yhtenäistämistä kuitenkaan rohjennut viedä.

Jonkinlainen maksimi- ja minimikirjoituksen välinen kompromissi oli tuolloin kyllä osoittautunut välttämättömäksi. Oli mahdotonta taivuttaa läpikotaiselle pituuskannalle varsinkaan luonnontieteilijöitä ja lääkäreitä, useimmat kun pitivät jyrkästi kiinni vieraiden kielten mukaisista lyhyistä kirjoitusasuista, joihin olivat jo tottuneet. Yhtä mahdottomalta näytti toteuttaa läpikotaista lyhyyskantaakaan. Vastakaikua ei juuri saanut Kotikielen Seuran nuorekkaan toimikunnan ehdotus (1906), jonka mukaan oli kirjoitettava ”ideali” ja ”humaninen”, vieläpä ”sihteri” ja ”kapteni”. Kysymys olikin siitä, millainen kompromissi olisi järkevin ja mikä periaate helpoiten voisi vakiintua yleiseksi normiksi, jollaista kipeästi tarvittiin.

Airilan ehdotus oli perusidealtaan sopivan tuntuinen mutta käyttöön liian mutkikas; se olisi tuottanut kirjoittajille juuri sen ”jommoisenkin käytännöllisen vaikeuden”, josta jo Ahlman oli puhunut. Ehdotusta oli siis tarkistettava. Välttämättömäksi tarkistus kävi senkin tähden, että hankkeissa oli suomalaisten tiedemiesten suuri yhteisyritys, moniosainen Tietosanakirja, jonka kieliasulle kirjasuomen tuolloisessa kehitysvaiheessa tarvittiin kiinteää perustaa. Uuden ehdotuksen teki 1907 maisteri E. A. Tunkelo (myöhempi suomalaisen filologian apulaisprofessori ja lopulta ylimääräinen professori).

Tunkelokin lähti etymologiselta pohjalta. Uutta hänen ehdotuksessaan oli kuitenkin, että sanatyyppien sisäinen kahtalaisuus yhtenäistettiin kussakin tyypissä joko pitkän tai lyhyen vokaalin hyväksi sen mukaan, kumpi klassisissa kielissä oli tavallisempi. Hiukan kehiteltynä hänen ehdotuksestaan kiteytyi se normi, jota kymmenosaisessa Tietosanakirjassa 1908–20 noudatettiin.

Pääperiaatteeksi tuli – jo klassistenkin kielten mukaisesti – pitkä vokaali siihenastisiin horjuntatapauksiin. Lyhyt vokaali jäi muutamiin sanaryhmiin; suurtaajuisimmat olivat ne, joissa viimeinen tavu alkoi ”herraskonsonanteilla” b, d,f, g, ja ne, jotka päättyivät äännejonoihin oli, omi, oni, ori. Lisäksi oli muutamia vähäisempiä lyhytvokaalisia sanaryhmiä, joista jo 1920-luvun säännötyksessä luovuttiin muistinkin helpottamiseksi.

Vakiintumisen pitkä tie

Juuri muistihahmona Tietosanakirjan kirjoitustapa oli täysosuma. Se omaksuttiin pian kielioppeihin; ainakin teoriassa sen on tullut yleisesti tuntemaan nykyään elävä oppikoulua ja sitten peruskouluakin käynyt väki, ja monet osaavat nuo kirjainrimpsut lasketella vielä vanhoilla päivillään.

Helponkin säännön tunteminen on tosin eri asia kuin sen johdonmukainen sovellus käytäntöön. Norminmukaisten kirjoitustapojen yleistymistä jarrutti kauan jo se, että kirjoittavista suomalaisista tuskin yksikään viime vuosisadan puolella syntynyt oli ehtinyt tutustua sääntöihin koulussa. Tästä johtui melkoinen vitka: asia oli niin myöhään kuin vuoden 1950 vaiheilla vielä outo jokseenkin kaikille yli 50-vuotiaille.

Nuorempienkaan mieleen sääntöjä ei ollut koulussa aina painettu kyllin tehokkaasti, ja sääntöihin tutustuneetkin kirjoittivat näkemiensä mallien mukaan usein toisaalta lyhytvokaalisesti ”hygieninen”, ”naivi”, ”mekanikko”, ”skandinavinen”, ”periferinen”, ”sosialidemokraatti”, ”intimi”, ”moduli”, ”kemikalikauppa”, toisaalta pitkävokaalisesti ”barrikaadi”, ”invaliidi”, ”ballaadi”, ”mikroobi”, ”typograafinen”, ”strateeginen”, ”symbooli”, ”autonoominen”, ”hormooni”, ”lakooninen”, ”inflatoorinen”. Olen tässä köyttänyt kimpuksi sanoja, joissa takavuosikymmeninä erityisesti kompasteltiin.

Ajan mittaan kirjoitustapa kuitenkin alkoi vakiintua. Keskeinen ansio siitä kuuluu Martti Airilan ja Knut Cannelinin ohjeluettelolle ”Vierasperäiset sanat” (1920) ja sen uusitulle laitokselle, joka Airilan nimissä ilmestyi 1945. Suuri ansio on myös kielikulttuuria vaalineilla kustantamoilla, ennen muuta WSOY:llä ja Otavalla, jotka ottivat asian omakseen kaikessa kustannustoimessaan. Ratkaisevan tärkeä oli sanomalehdistön apu; se alkoi viritä varsinaisesti vasta 1940-luvun jälkipuoliskolla, kun lehdissä yhä yleisemmin alettiin noudattaa vastaperustetun kielitoimiston ohjeita. Keskeiseksi apuneuvoksi nousi pian sen jälkeen (1951–61) ilmestynyt Nykysuomen sanakirja. Tässä kuten lukemattomissa muissa seikoissa siitä tuli kielenkäyttäjien luotettava tuki.

Onkin käynyt niin onnellisesti, että mainitsemistani kahdestakymmenestä tyypillisestä kompastusasusta kummittelee painetussa sanassa yleisesti enää yksi. Se on ”sosialidemokraatti”, jota yhä tukee myös puolueen virallinen nimi ”Suomen sosialidemokraattinen puolue rp.”. Norminmukaisen asun sosiaalidemokraattinen esitti vanha Tietosanakirja hakusananaan jo Nikolai II:n hallituskaudella, aikaan, jolloin nykyisen ”Demarin” edeltäjässä Työmies-lehdessä saatettiin käyttää todellista miniasua ”sosialidemokratinen”. ”Demokratinen” on aika päiviä vaihtunut demokraattiseksi, mutta saman aikakauden jäänteestä ”sosiali-” ei ole kaikkialla vieläkään päästy eroon.

Obligatsionista obligaatioon, Austraaliasta Australiaan

Kaikissa tähänastisissa tapauksissa kirjoitusasun horjuvuus oli koskenut sanan toiseksi viimeisen tavun vokaalia. Tähän kuuluvat sellaisetkin tapaukset kuin mekaanikko tai harmoninen; suomalaiset johtimet -kko ja -(i)nen ovat tavallaan ulkopuolisia, kun sanojen tavulukua lasketaan kirjoitussääntöjä varten.

Eräissä tapauksissa kirjoitustapa on häilynyt myös kolmanneksi viimeisessä tavussa. Keskeisiä ryhmiä on kaksi:

1) tio, sio -loppuiset sanat, jotka pohjautuvat latinan teonnimiin: inflaatio, organisaatio, promootio, diffuusio; revisio, koalitio jne.

2) ia-loppuiset sanat, enimmäkseen alueennimiä: Abhasia, Algeria, Australia, Italia, Jugoslavia, Kirgisia, Rhodesia, Slovakia jne. Samanlaisia ovat kasvinnimet akasia, aralia, araukaria, lobelia yms.

Näilläkin on historiansa. 1. ryhmän sanoista käytettiin viime vuosisadalla ja tämän vuosisadan alkukymmeninä hankalan pitkiä asuja: inflatsioni (tai inflatsiooni tai inflationi), organisatsioni, revisioni jne. Näiden sijaan esitti latinisti ja koulumies A. V. Streng jo 1905 lyhempiä latinanmukaisia asuja, juuri sentyyppisiä kuin nykyään käytössä olevat.

Hänen seuraavana vuonna ilmestynyt latinan kielioppinsa teki sitten kokonaiselle klassikkopolvelle jo koulussa tutuiksi toisaalta deklinaatiot ja konjugaatiot, toisaalta prepositiot ja appositiot (kolmanneksi viimeisen tavun i siis lyhyenä kuten tavallisesti latinassakin). Yleiseen kielenkäyttöön muutos siirtyi kuitenkin hitaanlaisesti, ja sikäli kuin siirtyi, pitkän vokaalin sijalla oli muiden kielten kirjainkuvan mukaisesti useimmiten lyhyt (”inflatio”).

Airila ja Cannelin ottivat Strengin ehdottamat lyhyet asut ohjeistoonsa rinnakkaisasuiksi 1920. Vanhalle Tietosanakirjalle ne vielä olivat olleet liian moderneja, mutta 1930-luvun Isoon tietosanakirjaan ne pääsivät päähakusanoiksi, ja juuri niihin aikoihin tapahtui lyhyiden asujen varsinainen läpimurto. Huvittavaa on, että 20-vuotias Mika Waltari vielä 1928 antoi esikoisromaanilleen nimen ”Suuri illusioni”: asu illuusio oli liian kokeilevaa kieltä kelvatakseen sen ajan modernistillekaan. Jos hän olisi kirjoittanut teoksensa kymmentä vuotta myöhemmin, nimeksi olisi kaiketi jo tullut ”Suuri illuusio”.

Lehdistössä uudet asut olivat ohjeista huolimatta tavallisesti lyhytvokaalisia. Siten valtion ”obligatiot” ja niiden arvoa heikentävä ”inflatio” olivat lehtien puheenaiheita vielä 1940-luvulla. Kouluopetus, kielitoimiston neuvontatyö ja Nykysuomen sanakirja nostivat latinanmukaiset obligaation ja inflaation kuitenkin voitolle. 1950-luvulta lähtien ne ovat olleet ainoat käyvät asut.

ia-loppuiset horjuivat nekin kauan. Kirjoitettiin tosin tavallisesti Italia mutta silti milloin Skandinavia, milloin Skandinaavia. Tunkelon perusteellisen selvityksen pohjalta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokunta päätti 1930 puoltaa kaikkiin tämäntyyppisiin paikannimiin lyhytvokaalista asua; sehän oli vanhastaan ollut muutamissa nimissä yksinomainen ja lopuissa ainakin osittain käytössä. Merkillisen kauan horjuivat ia-loppuiset kasvinnimet. Vasta 1973 ilmestyneessä Nykysuomen sivistyssanakirjassa niihin kielilautakunnan kannan mukaisesti yleistettiin lyhytvokaalinen asu.

Bengali ja abiturus

Pienen erikoismaininnan ansaitsevat sellaiset kielen- ja kansallisuudennimet kuin bengali, tamili, suahili, nganasani (= taugisamojedi), aguli (Kaukasiassa), osmani (= turkin kieli). Näitä ei ole syytä vetää pitkävokaalisiksi; ne eivät oikeastaan rinnastukaan tyypillisiin länsieurooppalaisiin vierassanoihin vaan ovat enimmäkseen asianomaisten kansojen omakielisiä nimityksiä, joita on turha mukauttaa ruotsin vokaalinkestokäytänteisiin. Uusin tämäntyyppinen on osmanin riimisana romani, mustalaisen ja mustalaiskielen nimitys, jonka pohjana on ollut Suomen mustalaiskielen lyhytvokaalinen adjektiivi romano.

Kannattaa mainita siitäkin näennäisestä poikkeuksesta, että pitkä vokaali kirjoitetaan yhdellä vokaalinmerkillä useissa ”sitaattilainoissa”, suomalaisessa tekstissä siltään käytetyissä vieraskielisissä sanoissa. Semmoisia ovat vaikkapa abiturus (latinaa, ääntyy [-ūrus]) ja legato (italiaa, ääntyy [-āto]). Aina ei tällaisten sanojen ja varsinaisten vierassanojen raja ole aivan selvä. Hilsetystauti on lääkärien latinassa psoriasis (ääntyy [-āsis]). Suomalaisessa tekstissä olisi syytä kirjoittaa pitkävokaalisesti psoriaasi, aivan kuten kirjoitetaan tuberkuloosi eikä latinalaisittain ”tuberculosis”.

Bonus, farao ja Dalai-lama

Ensi tavunkin vokaalit ovat horjuneet. Useimmiten ovat olleet vastakkain pituutta suosivat ruotsin (ja saksan) ääntämiskäytänteet ja klassisten lähtökielten lyhyt vokaali, jota Euroopan eri kielten kirjoituskuva on tukenut. Vaikka lyhytvokaalistakin asua aikoinaan kokeiltiin, niin vallitsevan ääntämyksen mukainen pitkävokaalinen pääsi viimeistään vuosisadan vaihteessa voitolle lukuisissa sanoissa, sellaisissa kuin kreikkalaislähtöiset kriisi (kreikassa [krisis]) ja kriitillinen (1960-luvulta lähtien kriittinen), loogillinen (1940-luvulta lähtien looginen) tai latinalähtöiset fuuga (latinassa [fuga]), laapis, meedio, miinus.

Lyhyys on kuitenkin tullut pääperiaatteeksi uudemmissa lainoissa, joista useat ovat saapuneet kieleen ensin sitaattilainan luonteisina erikoisalojen termeinä. Siten kirjoitetaan ja äännetään stadion, radio, radium, gradutyö, humus. Näissäkin on muuten aikoinaan kuultu ruotsin mukaista ääntämystä ”staadion”, ”raadio” jne., mutta kirjoitustapa on vakiinnuttanut ääntämyksen klassisten kielten kannalle.

Kirjoituksen mukaista ääntämystä olisi paras suosia myös sanoissa bonus, media ja laser, jotka puheessa usein venähtävät ruotsin tapaan ”boonukseksi”, ”meediaksi” ja ”laaseriksi”. Tämä laser (light amplification by stimulated emission of radiation) on samanlainen lyhennesana kuin vaikkapa Nato (North Atlantic Treaty Organization); alkuaikojen ruotsalainen ääntämys ”naatto” on suomesta jo sentään väistynyt. Aiheetonta venytys on sellaisissa erisnimissäkin kuin Venus, Forum ja Boris. Nimet ovat latinaa ja venäjää, niiden ääntämykset ”Veenus”, ”Foorum” ja ”Booris” perustuvat germaanisiin kieliin (viestimissä kuultu ”Baaris” taas ei mihinkään kieleen).

Joskus kilpasilla on kirjoituksessakin yhä kaksi asua. Yleensä kannattaa antaa etusija lyhytvokaaliselle; useimmissa tapauksissa se on myös alkuperäinen. Makkaran nimitys metvursti pohjautuu lyhytvokaaliseen saksan sanaan Mettwurst; asu ”meetvursti” myötäilee ruotsia muttei saksaa. Profaanin nykykielisen ”faaraon” sijasta on raamatullisessa tekstissä kirjoitettu halki vuosisatojen ensin Pharao, sitten farao, ja tämä asu on tuttu myös Waltarin Sinuhen lukijoille. Uusimmassakin raamatunsuomennoksessa tämä kirjoitustapa (vrt. kreikan ääntämykseen [pharaō']) on säilytetty; raamatunkäännöskomitean asiantuntijoiden ehdotuksesta sen taakse asettui myös kielilautakunta.

Tiibetilaismunkin nimitys lama oli jo vakiintumassa, kun Nykysuomen sanakirjan hakusanaksi lipsahti ”laama”. Kirjoitustapa lama on onneksi kuitenkin pitänyt jatkuvasti puolensa, ja sopii toivoa, että ääntämys seuraa perässä. Tämä sana on muuten yleisnimi, ei erisnimi; olisi siis kirjoitettava Dalai-lama (kuten Tuomas-piispa, Birger-jaarli) eikä englannista käännettyjen lehtiuutisten tapaan ”Dalai Lama”.

Joskus harvoin horjuntatapauksissa on päinvastoinkin: pitkä vokaali on alkuperäinen ja siksi kannatettava myös kirjoituksessa. Niin on laita esimerkiksi latinasta saaduissa sanoissa glooria ja leegio. Sama koskee pitkän vaelluksen tehnyttä värinnimea liila, jonka takana ovat espanjan lila, arabian līlak ja perimpänä persialainen indigokasvin nimitys līläq. Joissakin harvoissa sanoissa on tosin epäetymologinen lyhytvokaalinen kirjoitustapa ehtinyt lopullisesti voittaa. Siten on käynyt sanassa virus (vrt. latinan ’myrkkyä’ merkitsevän sanan ääntämykseen: [vīrus]). Näin tavallisessa sanassa ei pitäisi suosia kirjoitustavan ja ääntämyksen ristiriitaa, ja siksi myös yleiseksi käynyt ääntämys [virus] tuntuu asioiden tässä vaiheessa suotavammalta kuin pitkävokaalinen
ääntämys.

Ääntämys: yksityisten ja laitostenkin asia

Edellä olen jo liukunut puhumaan horjuvien tapausten ääntämyksestä enkä pelkästään kirjoitustavasta. Juuri ääntöasusta pääsin liikkeellekin, kun otin lähtökohdaksi sellaiset sanojen loppupuolen ääntämykset kuin ”Armeenian invaliidit”.

Aikoinaan jo Ahlmanin ja Tunkelon tavoitteena oli luoda sellainen oikeinkirjoitus, etta kirjoitus- ja ääntöasu eivät vierassanoissakaan jäisi riidoin. Setälä näyttää samaa asiaa pitäneen tärkeänä, kun hän esitellessään vierassanojen asuja Tietosanakirjan henkeen jo koulukieliopissaan 1911 sanoi asian koskevan muun muassa sitä, ”milloin vokaalit ovat äännettävät ja merkittävät pitkiksi, milloin eivät”.

Asiaa ei tosin kouluopetuksessa taidettu pitkään aikaan erityisesti tähdentää. Setälän kuoltua ilmestyi hänen ”Suomen kielen oppikirjansa” täydennetty laitos (1939; aikoinaan paljon käytetty ”Setälä–Nieminen”), ja siinä annettiin sellainen merkillinen ohje, että pitkä vokaali jäljempänä sanassa mm. b:n, d:n, g:n, f:n edessä merkitään yhdellä merkillä. Tämä on samanlaista kuin jos olisi opetettu, että tosin äännetään ”maalaamaan” mutta kirjoitetaan ”maalaman”.

Kouluopetuksen suhtautumistapoja kuvaa seuraava muistelma omilta kouluajoiltani 1940-luvulta. Eri lukuvuosina minulla oli yhteensä viisi äidinkielen opettajaa, kaikki ammattitaitoisia ja tehtäväänsä muodollisestikin päteviä (lisäksi sijaisena yksi epäpätevä). Kolme oli syntynyt 1800-luvun puolella; en muista yhdenkään heistä kiinnittäneen mitään huomiota vierassanojen oikeinkirjoitukseen, saati ääntämykseen. Yksi oli syntynyt 1910; hän opetti asiat Setälän–Niemisen raunioittavaan tapaan. Nuorin oli syntynyt 1917. Hän opetti ääntämäänkin niin kuin kirjoittamaan ja myös vaati sen mukaista ääntämystä. Mutta niinpä hänellä olikin takanaan tuore opetusharjoittelu normaalilyseoissa (vuoden 1945 maissa).

Juuri 1945 oli perustettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielitoimisto, ja Lauri Hakulisen johdolla se kohta menestyksellisesti puuttui moniin julkista kielenkäyttöä pahimmin rasittaviin epäkohtiin. Yksi oli vierassanojen asun horjuvuus. Lukuvuoden 1945–46 alkajaisiksi kielitoimisto muisti kaikkia maamme Suomen kielen opettajia kirjeellä, jossa toivottiin opettajien seuraavan Airilan vastailmestyneen Vierasperäiset sanat -teoksen ohjeita sekä oikeinkirjoituksessa että ääntämyksessä. Näin asia vihdoin pääsi kunnon alkuun.

Vuonna 1956 puolestaan silloinen Suomen Akatemian kielilautakunta lähetti Yleisradiolle ja Suomen Tietotoimistolle kirjeet, joissa pyydettiin niiden apua horjunnasta pääsemiseksi. ”Jos yhtiö [Oy. Suomen Yleisradio Ab.] huolehtisi siitä, että sen vakinaiset esiintyjät tutustuvat vierasperäisten sanojemme kirjoitus- ja ääntämistapaan, ja jos nämä henkilöt itse parhaansa mukaan pyrkisivät noudattamaan esim. Airilan Vierasperäiset sanat -teoksen ohjeita, niin olisi hyvät toiveet saada tämä horjunta nopeasti vähenemaan.”

Noista ajoin Yleisradio ja STT rupesivat pitämään asiasta huolta. Vakiintuva oikeinkirjoitus, kouluopetus ja joukkoviestimien malliääntämys alkoivatkin yhdessä tuottaa tuloksia. Keski-ikäinen ja nuori polvi ääntää jo yleisesti alibi, metodi, psykologi, katastrofi, ja semmoiset ääntämykset kuin ”alkkohooli”, ”kolesterooli”, ”ekonoomi”, ”neutrooni”, ”resoori” ovat painuneet vähemmistöön, jopa häviävään vähemmistöön.

Niin pitkällä ei kuitenkaan olla, ettei asia yhä vaatisi huolenpitoa. Radiosta ja televisiosta kuulee vielä räikeitäkin rikkeitä, jopa talon oman väen suusta. Tuntuu siltä kuin asia olisi taas kerran päässyt unohtumaan. Näin ei saisi käydä. Joudutaanhan alkeellisten oikeinkirjoitussääntöjen pänttäyksellä raskauttamaan jopa aina suppeammaksi käyvää koulujen äidinkielen kurssia, jollei ääntämys vihdoin vakiinnu niin täsmälliseksi, että sanat opitaan kirjoittamaan jo sen mukaan eikä pelkästaan sääntöjen ja lukiessa omaksuttujen näkökuvien perusteella.

Suomen kielen ortografiasta eli oikeinkirjoituksesta ja sen ihanteellisesta yksinkertaisuudesta on usein puhuttu. Kulttuurikielen tarvitsema ortoepia eli ”oikeinääntämys”, ääntämyksen huolto on ollut puheena paljon harvemmin. Asia on lukuisien vaikutuskykyisten yksityisten kielenkäyttäjien varassa, mutta ei pelkästään niiden: laitostuneessa yhteiskunnassa on kieleen vaikuttavien laitostenkin tiedettävä vastuunsa. Siispä terveisiä kahdelle hyvin tärkeälle laitokselle: opetushallitus (ja tuleva ”opetuskeskus”) hoi, ja Yleisradio hoi hoi!