Suuri osa, ehkä valtaosa yliopistossa työskentelystäni on liittynyt tavalla tai toisella kielenhuoltoon, joko varsinaiseen kielenkorjaukseen tai sitten kielenhuollon perusteiden, tavoitteiden ja yksittäisten ratkaisujen esittelemiseen. Sen vuoksi on ymmärrettävää, että viimeisessä varsinaisessa luennossani käsittelen tätä aihepiiriä. Otan esille eräitä kielenkorjaustyön periaatteita ja tarkastelen niiden kehittymistä nykyiselleen.

Kielenkorjaustyö ei aina ole välttynyt arvostelulta. Arvostuksen puutteesta se aivan varmasti kärsii. Tavanomaista on kuitata suomen kielen taidot toteamalla: sitähän osaa luonnostaan. Kielenkorjaajat ovat ”pilkunviilareita”. Se, jolle kielenkorjausta tarjoaa, saattaa loukkaantua. Itsekin korjaustyötä tilaava ehkä pahastuu, kun hänen tekstistään tosiaan löytyy korjattavaa. Havaintojeni mukaan oikeastaan vain todelliset suomen kielen käytön ammattilaiset, toimittajat, äidinkielenopettajat ja suomen kielen tutkimus- ja opetuslaitoksissa työskentelevät, pystyvät suhtautumaan niin nöyrästi omaan tekstiinsä, että kysyvät toisilta neuvoa.

Kielenhuollon kohde

Nykyisin vallitsee melkoinen yksimielisyys kielenhuollon kohteesta: säännöttelyn kohteena on nykysuomen kirjoitettu yleiskieli, asiaproosa. Yleisesti tunnustetaan yhteisen kielenkäyttöjärjestelmän, koodin, tarpeellisuus. Muutenhan nykyaikainen yhteiskunta ei voisi toimia. Tällainen tehtäväkentän rajaus, joka tosiasiallisesti vapauttaa suuren osan kirjoitetuistakin teksteistä kaikenlaisesta holhouksesta, on tietenkin järkevää ja realistista. Valitettavasti vain joukko kielenhuoltotyön arvostelijoista ei tiedosta tällaista rajausta milloinkaan tehdyn. Kielenhuoltajiin kohdistetaan yhä syytöksiä ahdasmielisyydestä, pikkupiirteisyydestä, kaikenlaisesta ikävästä paremmintietämisestä.

Ehkä kipeimmin ristiriita näkyy opetuksessa. Kirjallisesta ilmaisusta innostunut lukiolainen haluaa kirjoittaa vapaasti kumpuilevaa kaunokirjallista proosaa. Kun nuoren sanataiteilijan taidot eivät ole vielä kehittyneimmillään, teksti ei tee kovin kummoista vaikutusta opettajaan. Arvostelu tuottaa oman ongelmansa. Opettaja tietää olevansa velvollinen opettamaan asiaproosan koodin ja yrittää korostaa sen ominaisuuksien huomioon ottamista. Oppilas puolestaan ei erottele luomisprosessinsa tuloksia erilaisiksi funktion mukaan muuttuviksi tekstilajeiksi. Ristiriita on valmis. Oppilas saa huonon arvosanan, opettaja syyllistyy luovuuden tukahduttamiseen.

Nykyaikaisessa koulussa on tämä ongelma tiedostettu. Monet johtavat äidinkielenopettajat ovat kirjoittaneet asiasta ja kokeilleet käytännössä erilaisia menetelmiä. Silmiini sattui vuoden 1987 Virittäjässä julkaistu Tellervo Luukkosen artikkeli, jossa hän toteaa: ”Nuorten tarvetta käyttää omaa koodia omin ehdoin on kunnioitettava, ja opettajan olisi syytä vain laajentaa omaa tietoaan noista viesteistä. Mutta toisaalta oppilaiden tulisi opetuksen avulla tutustua äidinkielen elementteihin ja toimintaan niin, että he voisivat kehittää ilmaisuaan välineen tuntemuksen pohjalta tehokkaasti ja tuoreesti viestiväksi ja monitasoisesti toimivaksi.” Luukkonen toteaa ns. prosessikirjoittamisen menetelmän sellaiseksi, jossa kielenhuolto sijoittuu omalle paikalleen: se on tekstin huolittelua ja viimeistelyä.

Kielenkorjaustyön kokonaisvaltainen yleistäminen turhanaikaiseksi pilkunviilailuksi on kuitenkin voimissaan oleva mielipide. Se periytyy kaukaa, ja se vaikeuttaa monien hyvää tarkoittavien kielenkorjaajien toimia. Kielenkorjaajaa epäillään himokkaaksi virheiden hakijaksi. Minulta kysyttiin kerran: ”Onko sinun pakko, kun luet jotakin, aina huomata kaikki virheet?” Ammatin myötä kielenkorjaajalle tietenkin kehittyy valmius virheiden huomaamiseen, ja tämä ominaisuus saattaa häiritä vapaa-ajan hupilukemistakin, etenkin jos teksti on huolimattomasti suomennettua kieltä. Ei liene harvinaista, että kielenkorjaaja vapaa-aikanaan tarttuu jollakin vieraalla kielellä kirjoitettuun lukemiseen; toista kieltähän ei tavallisesti osaa niin hyvin, että joutuisi lukiessaan panemaan merkille virheet.

1800-luvun alun kielenhuolto

Kirjakielemme historian vaiheita seuratessaan voi saada selityksen varhaisten kielenkorjaajien asenteille ja heidän asemalleen. Aivan alussa, kirjakielemme ensimmäisessä perustamisvaiheessa, oli suomesta käytettävissä vain kansankieli, jota yritettiin saada kirjainnetuksi. Muutaman vuosisadan kuluessa kehittyivät kirkkokielen ja lakikielen traditiot. Kehityksessä kummeina hääräsivät erilaisten murteiden tuomat vaihtoehdot, käännöstekstien lähdekielten oikeinkirjoituskäytänteet ja suomen kielelle vieraat rakenteet. Kirjojen kieli saattoi näin ollen kaikota kauaksikin kansan käyttämästä puhekielestä, jonka kehittyneintä, taiteellisesti viljeltyä muotoa edusti kalevalamittainen kansanruno. Joka tapauksessa kirjakielen traditio, joka ehkä lopulta on kielenhuoltajan kaikkein tärkein ponnahduslauta ja tuki, oli syntynyt jo ennen niin kutsuttua toista perustamisvaihetta, murteiden taistelun aikaa, jolloin nykysuomen pohja luotiin.

Minua on aina kiinnostanut tuo varhaisnykysuomen aika, viime vuosisadan alku. Kaukainen kollegani Keisarillisesta Aleksanterin yliopistosta, ensimmäinen yliopiston suomen kielen lehtori Carl Niclas Keckman (1793–1838), oululainen syntymästään, teki toiseksi elämäntyökseen kielenhuoltotyötä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa on säilynyt näyte Keckmanin kielenkorjaustyöstä. Hänen oli korjattava suomeksi käännetyn kirkkokäsikirjauudistuksen kieliasu. Eräät käsikirjoitukseen tehdyt huomautukset paljastavat, että Keckman – ja varmaan sittemmin monet hänen oppilaistaan – hahmotti aivan hyvin kielen erilaisten käyttöyhteyksien asettamat erilaiset vaatimukset. Tekstin funktio määräsi kieliasun ja siis myös mahdollisen korjaustavan. Seuraava esimerkki näyttää, miten Keckman ajatteli. Alleviivattu osa on korjattavassa tekstissä esiintynyt vajaa muoto, jonka oikaisua Keckman perustelee. Lihavoinnit ovat minun. Olen suomentanut näihin esimerkkeihin Keckmanin ruotsiksi tekemät huomautukset – hänen aikanaan suomen kielen korjaajan piti vielä esittää ja perustella korjauksensa ruotsiksi.

poikas, edessäs. Yksikön 2. persoonan suffiksi on si, ja proosassa se pitäisi esittää aina täydellisenä, siis edessäsi, poikasi, vaikka runossa mitan vuoksi ja nopeassa puheessa i-vokaalin saa jättää pois.

Kielenkorjaaja yritti tässä tehdä kirjoittajille selväksi proosan ja runomuodon ja vielä puhutun kielen erilaisia vaatimuksia. Näinhän nykypäivienkin kielenkorjaaja joutuu tarkalleen analysoimaan toimintansa kohteen, ennen kuin tarttuu punakynään ja kielioppaaseen.

Kielenkorjaustyön perusteet

Kielenkorjaustyön perusteilla tarkoitetaan mielestäni sitä perimmäistä tavoitteenasettelua, joka määrää ihannekielen muodon. Vanha jako, jota uusimmassa kielioppikomitean mietinnössä vielä muistellaan, ryhmitteli kategorisesti kolme pääsuuntausta: kansankielisyyskannan, kieliopillisuuskannan ja purismin. E. N. Setälä lisäsi luetteloon vielä tarkoituksenmukaisuuskannan. Kaikkeahan on jollakin tavoin analysoitava ja ryhmiteltävä, mutta tässä tapauksessa on tarkkaan varottava väärinkäsitystä: varhaisnykysuomen ja nykysuomen ajan kielenhuoltajia ei mitenkään voi pakottaa näihin lokeroihin, jotka on jälkeenpäin abstrahoitu aikakauden virtauksia tarkasteltaessa, kuten nykyinen suomen kielen lautakunnan puheenjohtaja Päivi Rintala kirjoitti arvioidessaan kolmannen kielioppikomitean mietintöä Kieli ja sen kieliopit. Kielenhuoltajat ovat niin kuin muutkin ihmiset: he tavallisesti edustavat vähän kaikkia ajatuskantoja yhtaikaa, kehittyvät ryhmästä toiseen ja joskus hylkäävät entiset ajatuksensa.

Mainitut kolme johtolinjaa ruokkivat tasaisesti varhaisnykysuomen kielenhuoltajia. Entä nyt? Pyritäänkö jyrkkään kieliopillisuuteen, jossa kielenhuoltaja itse laatii puuttuvat säännöt, tukeudutaanko niin voimakkaasti kuin mahdollista kansankieleen tai sen jatkajaan, eteläsuomalaiseen kaupunkislangiin, vai tavoitellaanko jatkuvassa kansainvälistymisessä yhä sinnikkäämmin puristista suomea?

Jyrkän kieliopillisuuskannan aika lienee ohi. Tuskin kukaan kielenhuoltaja tai edes valtion asettama suomen kielen lautakunta voisi markkinoida sellaista ajatusta, jota vielä August Ahlqvist puolusti: Kielentutkijan selvittelemistä kielen lainalaisuuksista poikkeavat ilmaukset, idiotismit, ovat ”itse kielen” erehdys. Jos kielentutkija ei säännöt rakennettuaan saa jotakin kielellistä ilmausta sopimaan kieliopillisten kategorioidensa karsinoihin, hän julistaa, että systeemiin soveltumaton ilmaus on kielen tekemä hairahdus. Näin luonnehti asiaa Ahlqvistin tutkija Ilmari Kohtamäki teoksessaan Ankara puutarhuri.

Kansankielen oma paikka on myös löytynyt: Kalevalasta lähtien on suomalainen kirjallisuus saanut nauttia murteiden rikkaista sanavaroista ja muotopiirteistä. Eikö jatkuvasti myös kirjoitettu asiaproosa ime elinvoimaa paikallismurteista, slangista ja tavallisesta nykysuomalaisesta puhekielestä? Itsensä Ahlqvistin voimakkaasti ajama suomen murteiden tutkimus on sekin puolestaan edistänyt murteiden arvostusta.

Purismin näkökantoihin puolestaan on euroaika tuonut oman haasteensa, johon virallinenkin kielenhuolto on joutunut reagoimaan. Tarkoitus ei ole hermostuneesti varjella omaa kieltä vierailta vaikutteilta. Suomen kielen käytön voi katsoa niin vakiintuneeksi ja vankaksi, ettei sitä muutama kansainvälinen sana mihinkään liikahduta. Sen sijaan Pohjoismaiden traditio, jossa viralliselta kielenkäytöltä ja viestinnältä yleensä edellytetään avoimuutta ja ymmärrettävyyttä, ei ole vielä Euroopan unionin viestintämaailmassa kaikkialla tuttua. Suomenkin panos eurooppalaisen virallisen viestintäkulttuurin kehittämisessä saattaa olla arvaamattoman suuri, jos asiat vain osataan ajaa oikein eivätkä kielten rakenteellisia eroja tajuamattomat päättäjät pääse sanelemaan mielettömiä ohjeita käännösten vastaavuuksista. Eikä tällainen nykyaikainen kielenhuoltoperiaate, kielen ymmärrettävyys ja toimivuus, ole pahitteeksi oman maamme sisäisessäkään kielenkäytössä. Iloksemme voimme siis todeta, että kielenkorjaajalta eivät haasteet lopu. Tarkoituksenmukaisuus ei ole tavoitteiden joukosta kaikonnut minnekään Setälän ajoista.

Kielenkorjaustilanne

Käytännön suorituksena kielenkorjaustyö on erilaisissa tilanteissa täysin erilaista. Jos kyseessä on opetustilanne, siinäkin erikseen palautteen antaminen ja toisaalta pelkkä suorituksen arviointi, on kielenkorjaajan toimittava toisin kuin jos hänen tehtävänään olisi tekstin valmistaminen painatuskuntoon. Tekstin kohtalo määrää kielenkorjauksen tavan.

Ei vain tekstin käyttötarkoituksen vaan myös oman korjaajanroolin tarkentaminen linssiin on välttämätöntä: olenko tämän tekstin valtias ja saan tehdä sille mitä tahdon, vai onko tekstin syntyalalla vallitsevien erilaisten käytänteiden ja kirjoittajan persoonallisten korostusten saatava paljonkin näkyä? Puolustusvoimat ei käytä lyhenteiden perässä pistettä. Lääketieteellisissä tutkimuksissa ei käytetä ensimmäistä persoonaa vaan passiivia. Näitä tapoja vastaan on kielenkorjaajan turha asettua. Joskus tehtävään liittyy vaikeitakin ihmissuhdeongelmia: kuinka paljon korjauksia asianomainen kirjoittaja voi sietää? Kunnioitettu yliopistonopettajani, professori ja suomen kielen lehtori Eeva Lindén, jonka syntymästä tuli helmikuun viimeisenä päivänä 1996 kuluneeksi sata vuotta, opetti tuleville opettajille tarkoitetulla aineenkorjauskurssillaan näin: hyville kirjoittajille on korjattava paljon, heikommille sen verran kuin he pystyvät vastaanottamaan. Kirjoittajan ja kielenkorjaajan välillä on merkittävä ristiriita: luonnollisesti alkuperäisen tekstin kirjoittaja ajattelee itseään tilanteen päätekijänä, hän on huolissaan ja pettynyt, kun ei saavutakaan korjaajan hyväksyvää kehumista. Kielenkorjaajalla ei ole tällaisia imago-ongelmia. Jos hän on hyvä korjaaja, hänelle tilanteen päähenkilönä on korjattava teksti.

Kielenkorjauksen ihanteet

Kielenkorjaaja tavoittelee ihannetekstiä ja pyrkii työssään noudattamaan oikeina pitämiään kielen ihanteita. Kysyn jälleen kollegalta apua: millaiset olivat C. N. Keckmanin ihanteet, millä tavoin hän valtuutti itsensä tekemään korjauksia, kun hän esitti muutoksia korkeiden kirkollisten herrojen käännöstekstiin? Hänen korjausmerkintöihinsä sisältyvistä huomautuksista paljastuvat ainakin nämä perustelut:

1. Hän turvautui ja viittasi lähdeteoksiin. Von Beckerin kielioppi ja Renvallin sanakirja olivat käytettävissä. Niistä sai sanatarkkoja perusteluja: kuin oli jo Renvallin sanakirjassa, 1. osan sivulla 223, luokiteltu relatiivisanana väärin käytetyksi, vaikkakin yleiseksi. Sen sijaan asianomaisessa paikassa olisi käytettävä muotoa jonka. Mahdat myös Jumalaa rukoilla ja Mahtaa kääntyä -tyyppisissä lauseissa oli puolestaan mahtaa-verbi väärin käytetty toivetta ilmaisevana sanana, ja korjaaja viittasi von Beckerin kieliopin 122. pykälään liittyvään huomautukseen, jota piti myös verrata 118. pykälän 4. säännön 2. huomautukseen. Tämä auktoriteetteihin vetoaminen näyttää tehneen kirjan julkaisijoihin niin syvän vaikutuksen, että teoksen esipuheeseen oli sijoitettu jakso, jossa Reinhold von Beckeriä ja Kustaa Renvallia kiitettiin:

”Jos tämä työ oli vaikia ja aina vielä keskoinen, niin oli se Toimitus-kunnalle kumminkin helpompi, sen avun vuoksi, jonka sille antoivat ne jalot miehet Gustavus Renvall ja Reinhold von Becker, joidenka nimiä ei tässä voi olla mainitsemata, ja jotka nykyisinä aikoina ovat näyttäneet suomen kielen oikiassa muodossansa.”

Kielenkorjaajan nimeä, siis Keckmania, ei valmiiksi painetussa kirjassa missään kohden mainita. Ei myöskään kaikkia hänen esityksiään otettu huomioon. Tässä suhteessa nykyajankin kielenkorjaaja on näkymättömämmässä asemassa kuin esimerkiksi televisio-ohjelmien teossa avustaneen kuljetushenkilökunnan jäsenet, joiden nimet näkyvät kuvaruudussa. Tässä olisi ammattikunnalle vähän pohtimista.

2. Toinen Keckmanin perustelu oli ilmauksen suomalaisuus. Onkin selvää, että tuossa kielen kehittelyvaiheessa oli etsittävä kielen omimpia ilmaisutapoja. Purismi oli yhteisesti hyväksytty periaate. Useita kertoja Keckman perustelee korjaustaan tähän tapaan: Emmekä meitämme pahenna. Lieneekö tämä hyvää suomea? – – eikö liene svetisismi tai germanismi?

3. Muutaman kerran Keckman riskeeraa ja asettaa oman kielitajunsa, tunnetun ja tunnustetun suomen kielen taitonsa, korjauksen tueksi: joutilana pitää olla joutilasna. joutila-nominatiivia ei minun tietääkseni ole olemassa. parannuksen; minusta tuntuisi parannusta sopivammalta.

4. Tyyli-ihanteitakin Keckman yritti ujuttaa tämän monin tavoin säännötellyn kirkkokäsikirjatekstin suomennokseen milloin mahdollista: koeteltuansa-muodon hän esitti korvattavaksi koeteltuaan-muodolla vaihtelun vuoksi ja samankaltaisten päätteiden välttämiseksi. Toisessa kohdassa hän esitti painokkaampaa, toisessa taas lyhempää sanontaa: Saakoot kaikki tässä syntein anteeksi antamisen; lyhyemmin saakoot syntinsä anteeksi.

Keckman tavoitteli keveyttä ja lyhyyttä, sopivaa vaihtelua ja silti vakiintuneisuutta mm. termien käyttelyssä. Tätä viimeksi mainittua nykyajan kielenhuoltajat nimittävät yhdenmukaistamistarpeeksi, ja monien tekstien korjaustyössä se onkin aivan olennaista.

Näin meille on paljastunut kuva ihanteellisesta suomalaisesta kielenhuoltajasta: Hän on riittävän oppinut voidakseen viitata lähdekirjallisuuteen, alansa parhaaseen, keskeiseen ja uusimpaan. Hän osaa itse hyvin suomea ja pystyy asettumaan, vaikkakin hienotunteisesti, korjaustensa taakse, ja hän myös tavoittelee suomen kielelle ominaista ja huonoista vieraista vaikutteista vapaata sanontaa. Mutta ymmärrettävyys on kuitenkin tärkeintä:

5. Papin-neuvoittelemus tarvitsee, tullakseen ymmärretyksi, selityksen, ja niinpä Konsistoriumi, joka jo tunnetaan ja on käytössä, on sopivampi.

Suomen kielen korjaaja Keckman ymmärsi, että vakiintunut ja tuttu lainasana oli parempi valinta tähän kirkolliseen julkaisuun kuin oudonkuuloinen uusi keksintö. Omaa luovaa panostaan ja monessa yhteydessä koeteltua sanankeksimiskykyään Keckman kyllä myös joutui osoittamaan tämän korjaustyön yhteydessä:

6. Soittamuslisäys (Musik Beilage) par. nuottilehdet.

Luulen, ettei nykyajan kielenkorjaajakaan voi asettaa parempia ihanteita kuin ne, joita Keckman työssään noudatti. Näillä eväillä saadaan heikoinkin virke kuntoutetuksi ja toimivaksi, sananvalinta täsmälliseksi ja tekstin kirjoittaja onnelliseksi. Kielenkorjaajan palkkio – penneistä puhumatta – löytyy käsitykseni mukaan paljolti itse työstä: ilo kun oma ammattitaito kasvaa, kun pääsee irti mutu- eli ”musta tuntuu” -korjaustavasta ja tosissaan tietää. Silloin oppii vähitellen näkemään kielenkorjaustyönsä pienenä kokonaisuuden osana, jonka avulla kuitenkin pääsee käsiksi ja mukaan paljon suurempaan asiaan, kielen koko dynamiikkaan.

Annan vielä puheenvuoron Keckmanille. Hänen omistamansa, Juteinin vuonna 1816 julkaisema kielioppi on säilynyt. Sen välilehdille ja marginaaleihin Keckman on kirjoitellut huomautuksiaan jonkinlaiseksi dialogiksi Juteinin väittämien kanssa. Kun Juteini toivoo asiantuntijoiden yhteisellä päätöksellä torjuvan kelvottomien ja vieraiden sanojen hiipimistä kieleen, Keckman kirjoittaa:

”Valitettavasti tähän saakka on suhde kirja- ja puhekielen välillä aivan päinvastainen. Kuolettava kirjain (den dödande bokstaven), joka on pelkästään äänteen palvelija, on riistänyt vallan isännältään ja ruvennut yksinvaltiaaksi kuten herroiksi päässeillä rengeillä on tapana; tämä yksinvaltius on sitäkin katkerampi, kun sitä suurimmaksi osaksi harjoittavat ulkomaalaiset.”

Keckman oli joutunut tajuamaan, että ”kuolettava kirjain”, orjalliset, väärin harkitut ja kielen rakenteeseen tukeutumattomat virhemallit, olivat uhkana elävän kielen kukoistukselle. Juteini luonnostelee ohjelmaansa: ”– – on jokaisesta maan murteesta vain se otettava, joka parhaiten edustaa kielen luonnetta ja vaikuttaa sen täydellistymiseen. On mieluumminkin syytä sanoa: on puhuttava niin kuin kirjoitetaan.” Ja toistakymmentä vuotta myöhemmin Keckman täsmentää kirjan reunaan:

”Tämä koskee ortografiaa, ei murteita. Jokaista murrettahan tulee silloin kun sitä käytetään, myös kirjoittaa niin kuin sitä puhutaan.”

Tällaista monikerroksista näkemystä kielestä, sen toiminnasta ja sen huollosta edusti varhaisnykysuomen ajan kielenkorjaaja. Näillä periaatteilla tuntuu olevan jatkuvuutta.

Kielenhuollon kehityksestä

Keckmanin linjoilta on silloin tällöin poikettu: hänen seuraajansa K. A. Gottlund peräti hylkäsi yhteisen koodin tavoittelemisen kokonaan. Lönnrot kehitteli maltillisesti kieltä ja erityisesti sen sanastoa, mutta hänen seuraajansa August Ahlqvist hylkäsi palautteestaan tahdikkuuden ja nöyryyden osatekijät ja korosti kielenhuoltajien osuutta normien laatijoina, jos ”kieli itse” sattuikin erehtymään. Myöhemmin, tähän päivään asti, ovat monet kuuluisat kielentutkijat ja -huoltajat kiistoin keskustelleet näkemyksistään; on mietitty, onko kirjakielemme puutarha vai kansallispuisto. Suomen kielen huoltajissa on ollut itseviisaita ja kaukaa viisaita, uutteria puurtajia ja laajojen näkemysten esittäjiä. Aina silloin tällöin ovat sapelit kalahdelleet ja murteetkin joskus taistelleet, on julkaistu kielioppi ja sille vastakielioppi. ”Huonoa ja hyvää suomea” sai vastaansa ”Hyvää, vapaata suomea”, mistä kolmas tekijä sai aiheen antaa harjoituskirjansa nimeksi ”Hyvääkin parempaa suomea”. Senpä kaikki kielenhuoltajat voivatkin katsoa yhteiseksi, pysyväksi tavoitteekseen. Viilataan siis taitavasti pilkkujamme ja iloitaan siitä.