Äidinkieltä yhteiskuntatieteilijöille

Tiedekunnassa on ollut vakituinen äidinkielenopettajan virka vuodesta 1992, mutta suomen kielen opetusta on annettu tiedekunnan perustamisesta lähtien eli vuodesta 1945. Yksi valtiotieteellisen tiedekunnan alkuperäisistä tehtävistä on ollut kouluttaa valtiolle kelvollista virkakuntaa, ja kieli puolestaan on nähty yhtenä hallintovirkamiehen tärkeimmistä työvälineistä. Opetus oli kuitenkin tuntityötä vuoteen 1992 asti, ja opetettaviin kuuluivat vielä tuon jälkeenkin (vuoteen 1999) myös kaikki oikeustieteellisen tiedekunnan opiskelijat ja pieni määrä opiskelijoita teologisesta tiedekunnasta. Näiden kolmen tiedekunnan yhteisin ponnistuksin äidinkielen lehtorin virka sitten perustettiin, ja olen hoitanut sitä alusta lähtien. Kielen kanssa askartelemisesta olen kuitenkin saanut palkkaa jo reilusti yli 30 vuotta: aikaisemmin työskentelin 11 vuotta Kielitoimistossa ja sitä ennen kymmenkunta vuotta Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksessa.

Uusia opiskelijoita otetaan tiedekuntaan nykyisin reilut 400 vuodessa, laitoksia on 10 ja oppiaineita 13. Yhteiskunnallisten aineiden valikoima on laaja, osaksi varmaan tiedekunnan syntyhistorian takia. Tiedekunnassa voi opiskella niin käytännöllistä filosofiaa kuin viestintääkin, kansantaloustiedettä, tilastotiedettä, poliittista historiaa, talous- ja sosiaalihistoriaa, yleistä valtio-oppia, kehitysmaatutkimusta ja näitä tyypillisiä sos-alkuisia oppiaineita: sosiologiaa, sosiaalipolitiikkaa, sosiaalipsykologiaa, sosiaalityötä ja sosiaali- ja kulttuuriantropologiaakin.

Pitkään tapana on ollut pitää 20 tuntia perinteistä luento-opetusta, jonka osana on harjoituksia, ja sen jälkeen kahden tunnin koe. Kokeessa hylätyille on pidetty 10 tunnin kertauskurssi ja uusi koe. Nämä kurssit ovat usein olleet hauskoja, koska pienemmissä ryhmissä on syntynyt valaisevia keskusteluja eikä aikataulu ole ollut niin rajoittava kuin pääkursseilla.

Luentoihin olen koettanut ujuttaa mahdollisimman paljon yleistietoa kielestä ja kielenkäytöstä, mutta toisaalta myös – ja varsinkin – on käyty läpi oikeinkirjoituksen ja oikeakielisyyden perusasiat sen mukaan, minkä olen opiskelijoiden kirjoituksissa huomannut tuottavan hankaluuksia tai suoranaisia virheitä. Tätä nykyä äidinkielen kirjallisen käytön kurssista vastaa osa-aikakollegani Anu Lahtinen. Hän on kehittänyt luentojen rinnalle ja tilalle verkko-opetusta, jota edelleen laajennetaan.

Jokainen opiskelija tuo lisäksi ennen valmistumistaan noin 20-sivuisen kirjoitelman – usein osan kandidaatin- tai pro gradu -tutkielmaansa – kielen kannalta tarkistettavaksi. Tässä vaiheessa opiskelijoita tuntuvat todella kiinnostavan arviot heidän kirjoitustaidostaan ja kirjoittajanlaadustaan. Moni kiittää siitä, että heidän tekstiään on nyt luettu tarkemmin kuin koskaan ennen opintojen aikana, ja monella on palauteistunnossa mukanaan vielä muistilista ajankohtaisia kysymyksiä. Minusta itsestänikin nämä kahdenkeskiset opetustuokiot ovat hyvin hedelmällisiä, uskaltaisinko sanoa, että onnistuneimmillaan parasta mahdollista opetusta. Opiskelijoiden tutkimusaiheet ovat usein kiinnostavia, ja kaikkea tulee vastaan: sekä historiaa että aivan ajankohtaisia aiheita. Toivoisikin, että kirjoittajat pääsisivät julkaisemaan töittensä tuloksia myös aikakaus-, ammatti- ja tieteellisissä lehdissä; usein yllytän graduntekijöitä julkaisemaan lopputyönsä tiivistelmän tai osan työstä jollain yleisellä foorumilla. Moni opiskelija tähtää vain gradun valmistumiseen, eikä mieleen tule, että hän on jo melkoinen asiantuntija omalla suppealla alallaan.

Näihin asti on ennen loppututkintoa kirjoitettu vielä kypsyysnäyte, jonka kieliasun tarkastus on kuulunut äidinkielen lehtorille. Yhteen laskettuna kielentarkastusmielessä luettavaa tekstiä on kertynyt vuosittain runsaat 7 000 sivua. Aikaisemmin, kun oikeustieteellisenkin tiedekunnan opetus kuului viran alaan, määrä oli noin 12 000 sivua vuodessa – niin että jos ihminen pätevöityisi vain lukemalla, niin tässähän olisi jo vaikka minkä tieteen maisteri.

Opiskelijoilla on ymmärrettävästi vaihteleva motivaatio istua kielenkäytön kurssilla ja hyvin erilaisia odotuksia; eihän kukaan heistä ole tullut suomen kieltä vaan yhteiskuntatieteitä opiskelemaan! Jos kurssilla on 100–180 henkeä, niin joukko on heterogeeninen ja mukana monenlaisia kirjoittajia. Hyvä kirjoittaja voi silti haluta oppia lisää ja huono ei. Joku luulee jo osaavansa kaiken, kun taas toinen uskoo koulumenestyksensä perusteella olevansa varmasti huono kirjoittaja, vaikka nykyiset tulokset osoittaisivat toista. Minä puolestani uskon lujasti siihen, että ihminen kehittyy kirjoitustaidoiltaan aikuisiässä ja voi kehittyä vielä vanhanakin. Uskomuksilla on suuri osuus oppimisessa, eikä lyhytaikainen opettaja voi paljon muuta kuin koettaa olla ainakaan pahentamatta kenenkään tilannetta.

Joskus tulee iloiseksi, kun aiheelliset kiitokset osuvat juuri semmoiselle, joka ei ole niitä taidoistaan ennen saanut, ja joskus on ilo saada itsekin opetuksesta kiitosta. On sitäkin sattunut. Myös siitä ilahtuu, kun huomaa, että niitä, joita on saanut opettaa, nousee huomattaville paikoille yhteiskunnassa: heidän kirjoituksiaan näkee lehdissä, ääntään kuulee radiosta ja joku saa jopa kirjoittamisesta palkintoja. Vielä useampi tekee tietysti työtä vähemmän näkyvissä, vaikka tärkeissä tehtävissä.

Useilla laitoksilla pyritään siihen, että perusopetuksen kirjallisuus on saatavilla suomeksi. Mutta on niitäkin aineita, joissa liki kaikki oppiaines on englanninkielistä ja englannin kieli on käyttökielenä myös osassa seminaareja. – Tavoitteena on tietysti kouluttaa opiskelijoita kansainvälisyyteen. Kun näyttää siltä, että englannin osuus koko tiedekunnan oppimateriaalista on aineittain 30–100 %, ei ole ihme, että opiskelijat toivovat opintoihin erityisesti suomentamisen opetusta. Tutkielmissa käytettyjen käsitteiden vieraskielisten nimitysten suomentaminen vaatii vielä tavanomaista kääntämistä enemmän rohkeutta ja kekseliäisyyttä. On ilo yllyttää opiskelijoita uusien käsitteiden nimeäjiksi ja termien keksijöiksi, ja toivoisin, että tutkielmien ohjaajat palkitsisivat tuloksista.

Englanti vaikuttaa sekä kirjoittamisen pintailmiöihin että sanastoon ja lauserakenteisiin. Vaikutus saattaa näkyä esimerkiksi välimerkkien käytössä ja erisnimien kirjoitusasussa hyvin suoraan: paavi Johannes Paavali II saattaa olla keskellä suomalaista tekstiä John Paul II tai Gothenburg korvata Göteborgin. Westphalian rauha hätkähdyttää, jos koulusta tai vaikka Välskärin kertomuksista muistaa Westfalenin rauhan. Mutta näitä kai sattuu ammattikääntäjillekin, ja nimet on helppo korjata.

Laitosten arviot suomenkielisten opiskelijoiden englanniksi kirjoittamien pro gradu -tutkielmien määrästä vaihtelevat välillä 2–20 %, mutta on jokunen oppiaine, jonka kaikki gradut kirjoitetaan edelleen suomeksi. Itse arvioisin, että suomenkieliset opiskelijat kirjoittavat nykyisin englanniksi hiukan alle 10 % kaikista tiedekunnan loppututkielmista.

Opin jo 60-luvulla, että ”tutkinnonuudistus tulee”, eikä niille edelleenkään mitään mahda! Nyt on perusteena Euroopan laajuiseen tutkintojen vastaavuuteen pyrkiminen. Opintopiste on uusi yksikkö, jolla opintoja mitataan; se korvaa opintoviikko-mittarin. Vuoden työmäärä eli 1 600 työtuntia on 60 opintopistettä, yksi opintopiste siis vastaa noin 27:ää työtuntia. Alempi korkeakoulututkinto eli kandidaatin tutkinto syntyy 180 opintopisteestä, ja ylempi eli maisterin tutkinto vaatii 120 pistettä lisää.

Äidinkielen opinnot sijoittuvat valtiotieteellisen tiedekunnan uusissa tutkinnoissa entisen laajuisina alempaan tutkintoon, mikä hiukan mietityttää siksi, että suuri osa opiskelijoista tulee kurssille lähes suoraan lukiosta. Heillä ei ole vielä tuntumaa tieteelliseen kirjoittamiseen, ja opetus voi tulla liian aikaisin; kiinnostus ja tiedonhalu kun heräävät usein kypsemmässä vaiheessa. Myönteistä on, että tavoitteena on entistä enemmän keskittyä opetuksessa kunkin opiskelijan ja pienryhmän omiin teksteihin – eli kehittää jo tähänkin asti hyväksi havaittua lähiohjausta, jota tarjotaan myös graduvaiheessa.

On helppo olla samaa mieltä kielilautakunnan kannanoton kanssa. Jos keiden, niin akateemisesti koulutettujen pitäisi olla tietoisia äidinkielensä mahdollisuuksista ja osata niitä sujuvasti käyttää, niin tarpeen kuin vieraiden kielten taito onkin.

Opiskelijan kanssa otamme työhuoneen hyllystä esiin useimmin jonkin Kielikellon teemanumeron tai Suomen kielen perussanakirjan. Käytössä ovat myös vierassanakirjat ja Terho Itkosen Uusi kieliopas. Erityissanakirjoista mm. Taloussanasto on usein tarpeen, samoin maiden ja henkilöiden nimiä esittelevät oppaat. Työpaikalla on sähköisesti käytössä kaksikielisiä sanakirjoja, mutta kaipaisin vielä isoa englantilais-englantilaista sanakirjaa.

Opiskelijat tiedustelevat usein pientä, helppokäyttöistä käsikirjaa, josta he voisivat kerrata unohtuneet tai muistissa päälaelleen kääntyneet oikeinkirjoitussäännöt. Tämäntapaisia kirjoja toki on, muun muassa eri oppikirjasarjoihin kuuluvia kirjoitusoppaita, mutta uusillekin näyttäisi olevan tilausta. Itse kaipaan aina vain isompaa ja ajantasaisempaa vierassanakirjaa. Opiskelijain teksteissä on jatkuvasti sellaisia uusien käsitteiden nimiä ja nimeämisyritelmiä, joita ei sanakirjoistamme löydy. Erityissanakirjat paikkaavat kyllä puutetta, mutta vain sikäli kuin niitä pidetään ajan tasalla.

Tämän ammatin suuria iloja on se, että saa – sen lisäksi että on jonkinlaisena sananselittäjänä opiskelijoille – lukea niin monenaiheisista asioista. Milloin on vuorossa aasialaisten optioiden hinnoittelu, milloin henkivakuutusten historia, sitten taas suomalaisten iskelmien sanoitukset tai viime vuosisadan alun juutalaiset narinkkakauppiaat. On tutkielmia lasten selviämisestä sijaishuollossa, shoppailusta ja hepatiitti C -viruksen esiintymisestä verenluovuttajissa. Mikään aihe ei enää hätkähdytä, kiinnostaa kyllä. Jokin aika sitten kävikin niin, että luin pitkään kirjoitelmaa miesten pyykinpesukäytänteistä, ennen kuin tajusin, että tutkielma oli tullut väärään tiedekuntaan. Kauan olen sanonut, että kaikki tietoni ovat nykyään peräisin opiskelijain harjoituskirjoituksista.