Puheen ja kirjoituksen suhde on klassinen aihe kieltä koskevassa keskustelussa. Ero kielimuotojen välillä on ilmeinen, koska puhe on ajassa etenevää toimintaa ja kirjoitus silmin havaittava esine. Puhutun ja kirjoitetun kielen tuottaminen ja vastaanotto poikkeavat toisistaan, ne opitaan kieliyhteisössä eri tavoin, niitä käytetään erilaisissa tilanteissa, ja niiden kieliopissa on havaittu monenlaisia eroja. Merkittävä ero liittyy myös kielimuotoja koskeviin asenteisiin, jotka saavat näkemään eroja sielläkin, missä niitä ei todellisuudessa ole.
Suomessa kirjoitettu kieli alkoi muotoutua 1500-luvun puolivälissä, kun ensimmäiset suomenkieliset kirjat ilmestyivät. Samalla alkoi kehittyä puhutun ja kirjoitetun suomen kielen raja, sillä aikaisemmin suomen kieli oli elänyt vain puhuttuina murteina. Kirjoitetun suomen pohjaksi rakentui hallinnollisena ja kulttuurisena keskuksena toimineen Turun lounaishämäläinen murre. Kun suomen kieltä 300 vuotta myöhemmin alettiin 1800-luvun kansallisen heräämisen myötä kehittää täysimittaiseksi sivistyskieleksi, kirjakielen pohjaa laajennettiin tuomalla siihen aineksia muistakin murteista. Näin puheen ja kirjoituksen rajapinta on siis ollut omalla tavallaan mukana Suomen kirjallisen kulttuurin alkuvaiheista asti.
Kirjoitetun suomen kehityttyä keskustelua puhutun ja kirjoitetun kielen suhteesta on käyty runsaasti paitsi kielen kehittämisen myös kielentutkimuksen ja kielenhuollon näkökulmista. Aihe on edelleen ajankohtainen, koska nykyaikaiset viestintävälineet, kuten tekstiviestit ja verkon keskustelupalstat, häivyttävät puheen ja kirjoituksen rajaa. Kulttuurin ja viestintätapojen muuttuminen ei kuitenkaan tarkoita kielen turmeltumista.
Kirjakieli, puhekieli ja sekaannuksen siemen
Viimeistään koulussa oppii termit kirjakieli ja puhekieli. Yleensä kirjakieli ymmärretään samaksi kuin yleiskieli: kielenhuollon suositusten mukaiseksi standardoiduksi kieleksi, jonka sanasto on yleistajuista. Puhekieli puolestaan mielletään kirjakieltä arkisemmaksi ja tyyliltään vapaamuotoisemmaksi kielimuodoksi, jonka ei tarvitse noudattaa kirjakielen sääntöjä (esim. mie, hänen koira, me kirjotetaan vs. minä, hänen koiransa, me kirjoitamme).
Termeissä kirjakieli ja puhekieli itää kuitenkin sekaannuksen siemen. Vaarana on, että niiden ymmärretään myös kertovan, missä termin tarkoittamaa kielimuotoa esiintyy: kirjakieltä kirjoitetussa ja puhekieltä puhutussa kielessä. Näin ei tietenkään ole. Jokainen, joka on joskus esiintynyt muodollisessa puhetilanteessa tai lähettänyt arkisen tekstiviestin, tietää, että kirjakieltä voi myös puhua ja puhekieltä kirjoittaa.Termiparit kirjakieli–puhekieli ja kirjoitettu kieli – puhuttu kieli eivät siis tarkoita samoja asioita. Ensimmäisessä on kyse kielen tilanteisesta vaihtelusta: muodollisuuden asteesta ja tyylierosta. Toisella tarkoitetaan kielenkäytön kanavaa eli sitä, ilmeneekö kieli ääniaaltoina ilmassa vai merkkeinä paperilla.
Kun keskustellaan puheen ja kirjoituksen suhteesta, keskustellaankin monesti kuin varkain niiden prototyyppisistä edustajista: kirjakielisestä kirjoitetusta tekstistä (esim. tieto- tai oppikirjatekstistä) ja arkisesta kasvokkaiskeskustelusta. Prototyypit eivät kuitenkaan tarjoa koko kuvaa kielenkäytöstä.
Asenteiden voima
Termeihin liittyvät merkitysvivahteet osoittavat, etteivät kirjakieli ja puhekieli ole neutraaleja vaan asenteellisesti värittyneitä termejä. Koska luku- ja kirjoitustaito ovat olleet sivistyneisyyden merkkejä, kirjoitetun ja puhutun kielen välillä on vallinnut arvojärjestys. Vastaava arvoasetelma on vallinnut kirja- ja puhekielisen kielenkäytön välillä. Tämän vuoksi nimenomaan kirjakielisellä kirjoitetulla kielellä on ollut erityistä painoarvoa.
Puheen ja kirjoituksen välinen arvoasetelma on näkynyt myös suomen kielen tutkimuksessa ja huollossa. Pitkään fennistiikassa vaikuttivat niin sanotut kirjoitetun kielen silmälasit: puhutun kielen erityispiirteitä pidettiin yksinkertaisesti virheinä. Toisaalta murteisiin kuitenkin suhtauduttiin kansallisromanttisesti ja ne haluttiin pitää muuttumattomina. 1980-luvulta lähtien keskustelun kieltä on tarkasteltu sen omista lähtökohdista. Puheen ominaisuuksia ei enää arvioida suhteessa kirjoitettuun kieleen. Samalla kirjoitetun ja puhutun kielen tutkimus ovat paljolti eriytyneet toisistaan.
Vaikka keskustelua ei enää tarkastella kirjoitetun kielen näkökulmasta, ajatus prototyyppisestä kirjoitetusta kielestä vaikuttaa edelleen. Kirjoitetut tekstit saatetaan olettaa yhtenäiseksi ryhmäksi, jossa ei olisi sisäistä vaihtelua. Oletuksen haastavat esimerkiksi potilaskertomukset ja kunnan lähettämät tukipäätökset, joissa on paljon epätyypillisinä pidettyjä lauserakenteita (Keuhkoista runsaasti limarohinoita; Asiakas käymässä. Käyttänyt lomarahoja mm. huonekaluihin.)
Yksilö ja yhteisö kieltä opettelemassa
Kun kielentutkimuksessa on tarkasteltu puhutun ja kirjoitetun kielen suhdetta, on usein keskitytty niiden eroihin. Erot alkavatkin jo kielen omaksumisesta. Lapsi oppii ensin puhumaan osana arkielämää, kun taas lukemaan ja kirjoittamaan harjaannutaan yleensä vasta tämän jälkeen tietoisen opettelemisen myötä. Toisaalta puhumistakin opetetaan lapselle tietoisesti, ja monien kirjoitettujen tekstien tuottamiseen ja vastaanottamiseen sosiaalistutaan vaivihkaa niin arki- kuin työelämässäkin.
Kulttuurinkin näkökulmasta kirjoitus on puhetta tuoreempi tulokas. On paljon kieliä, jotka elävät vain puhuttuna. Sellaisia yhteisöjä, joilla olisi vain kirjoitettu kielimuoto, ei sitä vastoin tunneta. Eronteko puhuttujen ja kirjoitettujen kulttuurien välillä on silti ongelmallinen. Niin sanotuissa kirjallisissakin kulttuureissa puheella on aina tärkeä rooli.
Poikkeavat prosessit ja vaihtelevat tilanteet
Puhuttu ja kirjoitettu kieli eroavat monella tavalla siinä, miten niitä käytännössä tuotetaan ja otetaan vastaan. Ne ilmenevät eri tavoin, koska puhe on tarkoitettu kuultavaksi ja kirjoitus nähtäväksi. Toisaalta ne eroavat myös siinä, millaisissa vuorovaikutustilanteissa ne tyypillisesti esiintyvät.
Puheen tuottaminen on usein nopeaa ja suunnitteluaika lyhyt. Kirjoitettuja tekstejä voi sen sijaan monesti suunnitella ja korjailla. Tämän vaikutuksesta spontaanissa puheessa on suunnitteluilmauksia (niinku, tota) ja korjauksia (eiku, tai siis), joita ei kirjoitetussa tekstissä tarvita. Toisaalta keskustelun osanottaja kuulee puheen sisällön yleensä vain kerran. Kirjoitetun tekstin lukijalla on sen sijaan usein mahdollisuus lukea haluamansa kohdat uudelleen. Kaikkiaan tuottamisprosessi ja valmis lopputulos ovat kirjoitetussa kielessä yleensä selvemmin erotettavissa kuin puhutussa: puhe ja sen tuottaminen ovat erottamattomasti yhtä.
Puhetta käytetään usein tilanteissa, joissa osallistujat ovat samaan aikaan samassa paikassa. Keskustelijat voivat näin antaa välittömästi palautetta toistensa puheesta ja täydentää toistensa ilmauksia. Kirjoitetussa kielenkäytössä vuorovaikutuksen osallistujat eivät yleensä ole yhteisessä tilassa. Kirjoitettua vuorovaikutusta voi useimmiten pitää myös siinä mielessä viivästyneenä, että tekstin kirjoittamisen ja lukemisen välillä voi olla pitkä, jopa vuosisatojen etäisyys.
Suinkaan aina näin ei ole. Esimerkiksi internetin keskustelupalstoilla tai sosiaalisessa mediassa kirjoitettu vuorovaikutus voi olla melkein yhtä nopeaa ja välitöntä kuin puhetilanteessa. Toisaalta puhutuissa nauhoituksissa nauhoittamisella ja nauhan kuuntelemisella voi olla pitkäkin etäisyys eivätkä puhuja ja kuulija jaa samaa aikaa eivätkä paikkaa. Puhelinkeskusteluun osallistujat jakavat puolestaan saman ajan mutta eivät paikkaa. Kasvokkaisessa keskustelussa puheen tulkintaan vaikuttavat sellaiset sanattomat viestintäkeinot kuin äänenpainot, eleet ja ilmeet. Kirjoituksessa sanatonta viestintää ovat vaikkapa tekstin asettelu, kappalejako, kirjainten tyyli ja koko sekä joissakin teksteissä myös kuvat ja hymiöt.
Kaksi eri kielioppia?
Puhutun ja kirjoitetun kielen välillä on havaittu myös kieliopillisia eroja. Havaintoja on valikoitu oheiseen taulukkoon. On kuitenkin huomattava, että puheen ja kirjoituksen vertailu on monesti perustunut sellaisiin tekstilajeihin, joita on pidetty niille prototyyppisinä: puhuttuun arkikeskusteluun sekä julkaistuihin kirjoituksiin kuten tietokirjoihin ja sanomalehtiteksteihin. Jos vertailtavina olisivat toisenlaiset tekstilajit – vaikkapa internetin keskustelupalsta ja juhlapuhe – tulokset olisivat hyvinkin erilaiset.
Taulukko. Puhuttujen ja kirjoitettujen tekstien tyypillisiä kieliopillisia eroja.
| Puhe | Kirjoitus |
|---|---|
| paljon pronomineja (se, ne, toi) | paljon substantiiveja |
| vetoa rinnasteisuuteen (ja, tai, eli) | vetoa alisteisuuteen (joka, tehtyään) |
| johdattavaa, toisteista ja väljää | tiivistä, suuri informaatiotiheys |
| paljon persoonamuotoisia verbejä (teen, ostivat) | paljon nominaalistuksia (tekeminen, osto) |
| lyhyitä ja yksinkertaisia lauserakenteita | pitkiä ja monimutkaisia lauserakenteita |
| lohkeamia ja limittäisrakenteita (se oli hieno se ohjelma; meil oli oikeestaan tällanen ajatus synty) | ei yleensä lohkeamia tai limittäisrakenteita |
| keskeytyksiä, korjauksia ja uudelleenaloituksia | prosessin jäljet eivät samalla tavalla näkyvillä lopputuloksessa |
| keskustelupartikkeleita (joo, ai) | rakenteellisina jäsennyskeinoina esim. välimerkit ja kappalejaot |
| runsaasti ei-lausemaisia rakenteita (– Minne sä menit? –Tietokoneelle.) | vain vähän ei-lausemaisia rakenteita (Juoruilu. Se on kyllä inhottava tapa.) |
Puhutun ja kirjoitetun vuorovaikutuksen kieliopilliset erot ovat saaneet tutkijat kysymään, olisiko niillä suorastaan eri kieliopit. Tämän keskustelun voi tiivistää Auli Hakulisen havaintojen pohjalta kolmeen näkökulmaan. Ensimmäisen mukaan puheella ja kirjoituksella on yhteinen peruskielioppi ja niiden väliset erot ovat lähinnä tilastollisia. Tällaisia eroja ovat esimerkiksi pronominien, persoonamuotoisten verbien sekä lyhyiden lauseiden suurempi määrä puhutuissa kieliaineistoissa.
Toisen näkökulman edustajat ajattelevat, että puheella ja kirjoituksella on eri kieliopit, koska ne ovat perusluonteisesti erilaisia. Puheessa käytetään esimerkiksi kirjoituksen näkökulmasta epäloogisia rakenteita, kuten lohkeamia tai limittäisrakenteita. Myös puheessa usein esiintyvät partikkelit (joo, ai) ja prosessointi-ilmiöt, kuten korjaukset, ovat kirjoituksessa harvinaisia. Puheen kannalta niissä ei ole kuitenkaan mitään turhaa tai epätäydellistä.
Ääripäitä pyrkii sovittamaan kolmas näkökulma, jonka mukaan puheella ja kirjoituksella on osin yhteinen kielioppi mutta molemmilla on myös omia erityispiirteitään.
Konkreettisten tekstien ja puheenvuorojen näkökulmasta puhe ja kirjoitus eroavat usein myös siinä, että puhutussa kielessä on paljon kielellistä vaihtelua. Kirjoitus taas mielletään edelleen useimmiten kirjakielen valta-alueeksi. Tämä ei kuitenkaan varsinaisesti johdu erosta vuorovaikutuksen kanavassa vaan siitä, että puhutulta ja kirjoitetulta kieleltä odotetaan kieliyhteisöissä eri asioita.
Eronteosta yhteiseen maaperään
Vaikka puhutulla ja kirjoitetulla kielenkäytöllä on havaittu monenlaisia eroja, ne eivät kuitenkaan ole jyrkkärajaisia ilmiöitä. Kumpaakin käytetään tarkoituksesta riippuen lukuisin tavoin, joista jotkin ovat ominaisuuksiltaan lähempänä ja toiset kauempana toisiaan. Usein puheen ja kirjoituksen vastakkainasettelua olennaisempaa onkin muu kielellinen vaihtelu, joka perustuu esimerkiksi tilanteittain vaihtelevaan tekstilajiin tai tyyliin.
Myös tarkka eronteko puhutun ja kirjoitetun kielen piirteiden välillä on ongelmallinen. Sama kielenpiirre voi olla omalla tavallaan ominainen sekä puheen että kirjoituksen eri muodoille. Ovatko esimerkiksi pitkät, alisteisuuksia sisältävät rakenteet julkisessa puheessa väistämättä kirjoitetun kielen vaikutusta eivätkä pikemminkin tilanteelle ominaisia, muodollista tyyliä tavoittelevia piirteitä? Samaa voi hyvin kysyä kirjakielestä poikkeavista piirteistä monissa kirjoitetuissa tekstilajeissa.
Vanhassa vastakkainasettelussa on väitetty, että puhe olisi dialogia ja kirjoitus monologia. Saman ajattelun mukaisesti vain puhe olisi todellista vuorovaikutusta. Lähemmin tarkasteltuna kaikki kielenkäyttö on kuitenkin vuorovaikutusta. Kirjoituskin on dialogista, koska se olettaa aina vähintään yhden vastaanottajan, jolle viesti laaditaan. Oikeastaan varsinaista monologia ei siis ole olemassakaan. Jopa päiväkirjan kirjoittaja olettaa tekstilleen kirjoitushetkellä jonkun lukijan, yleensä tulevan itsensä.
Lopuksi
Raja puhutun ja kirjoitetun kielenkäytön välillä hämärtyy entisestään, kun tarkastellaan erilaisia välimuotoja, joissa vuorovaikutuksen kanavat yhdistyvät. Esimerkiksi lääkärin sanelusta kirjoitettava potilaskertomus puhutaan kirjoitettavaksi. Lukupuhuntana esitettävä virallinen puhe taas kirjoitetaan puhuttavaksi. Puheen ja kirjoituksen vuorottelu voi muodostaa tätäkin pidempiä ketjuja. Oman erityisryhmänsä muodostavat esimerkiksi sellaiset eduskunnan täysistuntopuheet, jotka ensin kirjoitetaan puhuttavaksi ja sitten puhutaan pöytäkirjaan kirjoitettavaksi. Kielentutkimuksen kannalta epätyypilliset aineistot ovat kiinnostavia muun muassa siksi, että ne tekevät näkyväksi sen, millä perustein kieltä yleensä analysoidaan.
Puheen ja kirjoituksen suhde ei ole vain teoreettinen kysymys. Sillä on merkitystä jokaiselle, joka tasapainottelee arkisen ja muodollisen kielenkäytön välillä. On myös paljon ammatteja, jotka toimivat puhutun ja kirjoitetun rajalla. Näitä ovat esimerkiksi potilasasiakirjojen ja keskustelupöytäkirjojen laatijat, tekstittäjät, kirjoitustulkit, haastateltuja siteeraavat toimittajat ja dialogia luovat kirjailijat.
Puhetta ja kirjoitusta käytetään eri tilanteissa, ja niille on kehittynyt omat erityispiirteensä. On kuitenkin tarpeetonta pitää yhtä kielenkäytön tapaa toista autenttisempana tai sivistyneempänä. Molemmat ovat syystä juuri sellaisia kuin ovat, ja erojen takana on myös paljon yhteistä.
Kirjoittajat ovat suomen kielen jatko-opiskelijoita Helsingin yliopistossa. Kirjoitus pohjautuu heidän 3.5.2013 Kielitieteen päivillä pitämäänsä esitelmään ”Puhuttua ja kirjoitettua vuorovaikutusta”.
Kirjallisuutta
Hakulinen, Auli 2003: Vielä nykysuomesta ja sen huollosta. Ovatko puhuttu ja kirjoitettu kieli erkaantuneet toisistaan? – Kielikello 1, s. 4–7.
Helasvuo, Marja-Liisa 1988: Mitä puhutusta ja kirjoitetusta kielestä ja niiden eroista on sanottu fennistiikassa? – Virittäjä 92, s. 392–401.
Hiidenmaa, Pirjo 2005: Näkökulmia yleiskieleen. – Kielikello 4, s. 5–11.
Kieli ja sen kieliopit. Kielioppikomitean mietintö. 1994. Päätoim. Auli Hakulinen. Opetushallitus & Edita.
Kolehmainen, Taru 2005: Kohti yleishyvää puhekieltä. Yleiskielen historiaa. – Kielikello 4, s. 5–11.
Linell, Per 2005: The written language bias in linguistics. Its nature, origins, and transformations. Routledge.
Luukka, Minna-Riitta 1992: Näkökulmia puheen ja kirjoituksen vertailuun. – Finlance 1992 (XI), s. 130–147. Jyväskylän yliopisto.
Makkonen-Craig, Henna 2005: Toimittajan läsnäolo sanomalehtitekstissä. Näkökulmia suomen kielen dialogisiin passiivilauseisiin. SKS.
Tiittula, Liisa 1992: Puhuva kieli. Suullisen viestinnän erityispiirteitä. Finn Lectura.
Tiittula, Liisa & Nuolijärvi, Pirkko 2013: Puheen illuusio suomenkielisessä kaunokirjallisuudessa. SKS.