Suomi

Sanastontutkijalta kysytään usein, mistä maamme nimi Suomi on peräisin, mitä se oikein alkuaan tarkoittaa. Tutkijat ovat jo vuosisatojen ajan yrittäneet löytää nimelle pätevää selitystä. Jälleen 1990-luvulla, samalla kun olemme liittyneet Euroopan unioniin, Suomen alkuperäkysymys on nostettu esiin ja aiheesta on keskusteltu välillä kiivaastikin.

Maantieteellisenä alueena Suomi on alkuaan tarkoittanut vain yhtä maakuntaa, sittemmin Varsinais-Suomeksi kutsuttua aluetta. Vastaavaan tapaan ovat syntyneet myös naapurimaidemme Ruotsin ja Viron suomenkieliset nimet: pohjana on ollut Suomelle merkittävimmän ja samalla maantieteellisesti lähimmän maakunnan nimi.

Vanhastaan Suomi-nimelle on etsitty lähtökohtaa kielemme omaperäisistä aineksista. Jo 1620-luvulla se yhdistettiin äänteellisesti läheisiin sanoihin suomu ja suo. Suomun ajateltiin viittaavan totemismiin tai esihistoriallisiin, ehkä kalannahoista tehtyihin vaatteisiin, ja suo, ”suomaa” tietenkin kuvasi tunnetusti soista maatamme. Tällöin ei tosin otettu huomioon sitä, että soisimpaan osaan maatamme nimitys Suomi levisi suhteelliseen myöhään. Nimen on myös oletettu johtuvan verbistä suoda, ja tällöin perusteluna on esitetty muun muassa, että maan asukkaat ovat erityisen hyvänsuopia tai että maa olisi ”Jumalan suoma” tms. Lukuisa on se joukko, joka on vuosisatojen vieriessä kannattanut näitä omapohjaisia näkemyksiä.

Viime vuosikymmenen aikana on Suomen alkuperälle esitetty useita vaihtoehtoisia, lainalähtöisyyteen perustuvia selityksiä. Näistä lienee eniten ollut esillä se näkemys, jonka mukaan kyseessä olisi vanha laina balttilaiselta taholta. Balttilainen lähtömuoto olisi ollut ’maata’ merkitsevä *zeme. Tätä selitystä vaikeuttavat kyseisten sanojen poikkeukselliset äännesuhteet, ja siksi olisikin oletettava sanojen moninkertaista, edestakaista lainautumista: ensimmäistä balttilaista lainakerrostumaa Suomenlahden pohjoispuolella edustaisivat saamelaisten omakieliset nimitykset sápmi ja sápmelas sekä suomen Häme ja hämäläinen ja toista, myöhemmin tullutta, Suomi. On myös esitetty, että sana olisi voinut viime vaiheessa lainautua suomeen jonkin germaanisen kielimuodon välityksellä tai että se voisi olla vielä varhaisempaa indoeurooppalaista lähtöä. Joka tapauksessa ainakin sanoilla sápmelas ja hämäläinen on yhteinen alkuperä.

Äskettäin valmistuneen uuden suomen kielen etymologisen sanakirjan, Suomen sanojen alkuperä -teoksen, kolmannessa osassa on sana-artikkeli Suomi. Artikkelin lopussa todetaan, että mitään käsitellyistä selitysvaihtoehdoista ei voi pitää ehdottoman varmana, mutta toisaalta ei pois suljettavanakaan. Sanan alkuperän selittämistä vaikeuttaa myös se, että kyseessä on erisnimi, jolle siksi tuskin löytyy selvää konkreettista alkumerkitystä. Suoremmin asian ilmaisi jokin aika sitten professori Juha Janhunen Tieteessä tapahtuu -lehdessä (2/2001). Hänen mukaansa kaikki esitetyt selitykset sanan Suomi alkuperästä ovat luultavasti vääriä. Hän muistuttaa, että tiedot sanan synty-yhteydestä ovat niin puutteellisia, että ”viisas etymologi tunnustaa voimattomuutensa ylivoimaisen tehtävän edessä”.

Ruotsi

Länsinaapurista käyttämämme nimitys Ruotsi on ilmeisesti lainaa sellaisesta muinaisruotsin sanasta, joka kuuluu etymologisesti yhteen ’soutamista’ tarkoittavan verbin kanssa ja joka esiintyy myös Roslagenin alueen nimessä. Roslagen sijaitsee Tukholmasta koilliseen, ja seudun velvollisuuksiin kuului aikoinaan varustaa merisotalaitoksen tarvitsemat soutajat.

Ruotsia tarkoittava nimitys lienee levinnyt itämerensuomalaisiin kieliin viikinkiaikana, jolloin ruotsalaiset varjagit purjehtivat itään. Vatjan, viron ja liivin vastineiden merkitys viittaa suomen tavoin Ruotsiin. Sen sijaan karjalassa ja lyydissä nimityksellä tarkoitetaan Suomea tai suomalaista. Näiden kielten puhujathan olivat lähemmin tekemisissä Ruotsin vallan alaisten suomalaisten kuin kaukaisempien ruotsalaisten kanssa, ja mainitut sanatkin ovat voineet kulkeutua sinne myöhemmin suomen kautta. Karjalaisten käsitykset suomalaisista eivät aina ole olleet järin myönteisiä, joten nimitys ruotsit on saanut toisinaan halventavan sävyn. Ruotseiksi karjalaiset ja lyydiläiset saattoivat kutsua myös luterilaisia, siis uskonnoltaan suomalaisten tapaan heistä itsestään poikkeavia. Niin ikään Pohjois-Karjalan suomenkieliset ortodoksit nimittivät luterilaisia aikoinaan ruotseiksi.

Itämerensuomalaisista kielistä nimitys on lainattu myös naapurikieliin. Esimerkiksi venäjän kielen Ruś, josta on johdettu venäläistä tarkoittava russkij, on lähtöisin itämerensuomalaisista kielistä. Sana on ollut varsinainen kiertolainen, sillä se on kulkeutunut venäjästä edelleen muun muassa ruotsiin, jossa se on muodossa ryss. Sieltä se on palannut jälleen suomeen, tosin melkoisesti arvoaan menettäneenä, asussa ryssä.

Venäjä

Laajalti lähimmissä sukukielissämmekin tuttu itäisen naapurin nimi Venäjä on todennäköisesti germaanista perua. Kyseessä lienee sama sana, johon palautuu Itämeren etelärannikolla asuneen slaavilaisheimon, vendien, kansannimi. Germaanit ovat luultavasti aikoinaan kutsuneet kaikkia naapuruudessaan asuneita slaaveja nimellä *wened.

Suomen murteissa on käytetty sekä maasta että kielestä myös lyhyempiä muotoja: rajan takana oli Venät tai Vennää, ja etenkin itämurteiset sanovat venäjäntaitoisen puhuvan venättä. Tämän tapaiset j-ttömät muodot ovat käytössä muissa itämerensuomalaisissa kielissä, ja puuttuuhan j myös suomen sanasta venäläinen.

Viro

Eteläinen naapurimme Viro on saanut suomenkielisen nimensä koillisen maakuntansa Virumaan mukaan. Vanhastaan vain suomalaiset ovat käyttäneet nimitystä Viro koko maahan viittaavana. Etenkin Kaakkois- ja Lounais-Suomessa on runsaasti Viro-alkuisia paikannimiä, mitä pidetään merkkinä Viron vankasta vakiintumisesta suomen kieleen jo melko varhain.

Suomalaiset tuntevat myös Viron omakielisen nimityksen Eesti. Nimitys on kulkeutunut tänne kahta reittiä: 1900-luvulla se yleistyi viron kielen vaikutuksesta, mutta jo varhemmin se tuli kieleen ruotsin kautta. Sana näet tavataan suomen kielessä jo ennen kuin se kotiutui viron kieleen. Suomen ruotsinkielisellä seudulla on lukuisia Est-alkuisia paikannimiä muistumina vanhoista kontakteista yli Suomenlahden.

Virolaiset itse ovat alkaneet käyttää nimityksiä eestlane ’virolainen’ ja eesti keel ’viron kieli’ näin laajamerkityksisinä yllättävän myöhään: ne yleistyivät vasta 1860-luvulla, jolloin siihen asti käytetyt sanat maarahvas ja maa keel saivat väistyä. Saksankieliset kirjoittajat toivat Eestin viron kirjakieleen, josta se lukutaidon karttuessa ja kansallisen heräämisen myötä levisi kansankieleen. Tuntemattomia Eesti ja Eestimaa eivät olleet aiemminkaan; varhaisimmat maininnat vironkielisessä kirjallisuudessa lienevät 1630-luvulta. Tällöin näillä nimillä lienee tarkoitettu Pohjois-Viroa, historiallista Eestinmaata.

 

Kirsti Aapala työskentelee Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa. Hän on Suomen sanojen alkuperä -teoksen toimittaja.