Ihmiset ovat tarkkailleet luonnon tapahtumia iän kaiken. Omavaraistaloudessa elävien jokapäiväinen elo ja toimeentulo riippui suuresti siitä, riittikö metsissä riistaa ja vesissä kalaa, saatiinko koottua riittävät varastot talveksi vai tuliko katovuosi. 1700-luvun puolimaissa virisi toisentyyppinen mielenkiinto luontoa kohtaan. Kouluttautuneet tutkijat ja kiinnostuneet maallikot alkoivat kirjata tekemiään havaintoja, ja vuosisadan lopussa perustettiin maahamme ensimmäiset luonnontieteelliset seurat. Ne ryhtyivät keräämään tietoja esimerkiksi muuttolintujen tulosta ja pesimisestä. Monella parisataa vuotta sitten vaikuttaneella luonnontieteilijällä oli myös oma linnunmunien ja täytettyjen lintujen kokoelmansa.

Höyhenistään lintu tunnetaan

Ennen kiikareiden aikaa lintuja tutkailtiin paljain silmin, ja jos laji haluttiin saada tarkemmin määritettyä, lintu ammuttiin. A. J. Melan ja K. E. Kivirikon teoksessa Suomen luurankoiset (1909) on tästä monia mainintoja. Esimerkiksi mustapäätaskusta kerrotaan: ”Ainoastaan kerran lienee tämä kaunis lintu alueellemme eksynyt. Toimittaja P. Hj. Olsson kertoo ampuneensa sen puutarhastaan Maarianhaminassa 30/4 1894.” Idännaakalla (silloisella vaaranaakalla) oli samaten kova kohtalo: ”On ainoastaan kerran eksynyt Eurooppaan. Toukokuun alussa v. 1883 ampui seminaarilainen Weckman sen Uudenkaarlepyyn läheltä.” Yhtä harvinaisella harmaasirkulla lienee ollut parempi onni: ”Oleksi kesällä 1903 Muikunsaaren kartanon pihamaalla Viitasaaren pitäjässä, jossa se kesä- ja heinäkuussa nähtiin melkein joka päivä.”

Suomessa on tavattu tähän mennessä 443 luonnonvaraiseksi luokiteltua lintulajia, kun koko maailmassa lajeja on arvioitu olevan 9300–9700 (www.birdlife.fi, 8.4.2004). Muiden eläinlajien tapaan myös linnut on luokiteltu tieteellisesti. Hierarkiassa on ylinnä kaikki maailman linnut sisältävä luokka. Luokka jakautuu lahkoihin (esim. varpuslinnut), jotka muodostuvat heimoista (esim. rastaat). Heimot koostuvat keskenään läheisistä suvuista (esim. Turdus), joihin eri lintulajit (esim. laulurastas) kuuluvat. Ryhmittelyn tuloksena syntyy eräänlainen sukupuu, ja samalla jokaiselle lajille annetaan nimi.

Tieteellinen luokittelu poikkeaa melko paljon luonnollisessa kielessä käytettävästä nimisysteemistä. Tieteellisen nimen ensimmäinen osa osoittaa lajin suvun (Turdus philomelus, laulurastas), eikä sillä voida koskaan tarkoittaa sukua laajempaa kokonaisuutta. Luonnollisessa kielessä sama perusosa voi sen sijaan nimetä useita toisilleen läheisiä sukuja, joskus heimojakin (esimerkiksi luhtakana ja nokikana ovat eri sukua, mutta kuuluvat samaan rantakanojen heimoon; toista heimoa ovat metsäkanat).

Mistä linnuille nimet?

Suomen kielessä on joukko vanhoja omaperäisiä linnunnimiä, joilla on ikää jo useita tuhansia vuosia. Näitä ovat pyy, joutsen, sotka ’telkkä’, kotka, sääksi, varis, kaarne ’korppi’, pääsky ja västäräkki. Näistä ainakin pyytä ja joutsenta on pyydetty ravinnoksi ja sotkan munia on kerätty. Kotka ja sääksi on huomattu jo kokonsakin takia, ja varislinnut varis ja kaarne liikkuvat siellä missä ihmisetkin. Muuttolinnut pääsky ja västäräkki ovat olleet merkki odotetun kesän tulosta.

Sotka on ikivanha linnunnimi: Vanhastaan se on tarkoittanut ’telkkää’. Kuvan tukkasotkasta tuli sotka vasta 1870-luvulla.

Monet lintujen nimityksistä perustuvat alkuaan linnun ääntelyyn (alli, liro, viklo) tai linnun muuten aikaansaamaan ääneen (tikka). Omapohjaiseen sanastoon kuuluvat myös johdokset, joita on jonkin verran (kehrääjä, sieppo, urpiainen). Linnunnimistä valtaosa on yhdyssanoja, ja monet niistäkin ovat omasta takaa. Osa yhdyssanoista on käännöslainoja, joita voi joskus olla vaikea erottaa omaperäisistä: samantapaiseen lopputulokseen on voitu päätyä eri kielissä eri aikaan, mutta ehkä samoin perustein.

Linnunnimistössä on toki myös selviä lainoja lähialueiden kielistä. Balttilaisperäisiä ovat ainakin hanhi, harakka ja rastas, germaanista lähtöä taas haikara, haukka ja kana. Varpunen on lainaa venäjästä. Myöhemmin lainoja on saatu myös ruotsista tai ruotsin kautta (lunni, pingviini) ja saamelaiskielistä (kiiruna, piekana). Uusissa oppitekoisissa muiden maanosien lintujen nimissä on myös jonkin verran lainoja paikallisista kielistä (ou, tui, piopio).

Ei nimi lintua pahenna

Ennen sanaston tietoisen kehittämisen aikaa saattoivat lintujen nimitykset suomenkielisessä kirjallisuudessa olla hyvinkin kirjavia. Ei ollut lainkaan varmaa, että esimerkiksi sanakirjojen tekijät tai tekstien kääntäjät itse tunsivat linnut ja osasivat erottaa lajit toisistaan. Sama nimitys saattoi tarkoittaa useaa lajia, tai samalla linnulla oli monta nimeä.

Suomen kielen kehittäminen sivistyskieleksi alkoi varsinaisesti 1840-luvun lopulla. Yhteiskuntaelämä muuttui monin tavoin, ja uusille käsitteille tarvittiin omat nimet. Myös luonnontieteellistä kirjallisuutta alkoi ilmestyä enemmän. Ensimmäisen kattavan esityksen suomenkielisistä lintujen nimistä teki William Nylander 1849. Sen jälkeen ilmestyivät Magnus von Wrightin Finlands Foglar (1859, 1873) ja A. J. Malmbergin eli Melan Fauna Fennica (1872) sekä sen laajennettu ja parannettu versio Suomen Luurankoiset (1882). Viimeksi mainitusta toimitti K. E. Kivirikko uuden laitoksen 1909.

Tuon ajan kirjakielen vakiintumattomuutta osoittaa, että yhdelle lajille annettiin useita vaihtoehtoisia nimityksiä. Ero kirjakielen ja murteiden välillä ei ollut selvä, ja tuonnoisissa lintukirjoissa onkin mukana aika paljon murteellisia nimityksiä. Esimerkiksi Mela keräsi matkoillaan sanastoa teoksiinsa sekä suomen että saamen ja karjalan kielistä. Kirjojen tekijät joutuivat myös keksimään itse nimiä, tai he käänsivät niitä muista kielistä. Monet nimityksistä löysivät sittemmin tiensä 1800-luvun kaksikielisiin sanakirjoihin.

Lintujen nykyisistä kirjakielisistä nimistä monet ovat kansankielestä lähtöisin. Hetikään kaikilla lajeilla ei kuitenkaan ollut vanhastaan nimiä, sillä tarkemmin määritettiin vain ne linnut, joilla oli jokin erityismerkitys sen ajan ihmiselle. Monesti riitti, että käytettiin yhtä nimeä koko suvusta (tiainen, sorsa), ja samaan joukkoon niputettiin usein muitakin samankokoisia tai samoin käyttäytyviä siivekkäitä. Toisaalta etenkin luonnossa liikkuvat metsästäjät ja kalastajat tunsivat lintujen omat nimet varsin hyvin.

Tarve nimetä linnut lajilleen syntyi samalla, kun heräsi halu kertoa niistä suurelle yleisölle. Melan jälkeen Einari Merikallio ryhtyi ajantasaistamaan nimistöä 1920-luvulla. Hän oli kerännyt vuosikaudet eri puolilta maata kansanomaisia linnunnimiä, joita hän hyödynsi vuonna 1924 julkaistussa nimiluettelossaan. Merikallion hyväksytyistä ehdotuksista voi mainita kuukkelin ja pajulinnun, joita hän puolsi kuusangan ja uunilinnun sijaan. Vanamo-seuran johdolla nimistöä muokattiin edelleen.

Uusia nimiä tarvittiin kuitenkin jatkuvasti paitsi tulokaslajeille myös muualla kuin Suomessa tavattaville lajeille. Maailman kaikki lintulajit saivat vihdoin vuonna 1992 suomenkieliset nimensä, kun Suomen Lintutieteellisen Yhdistyksen vuonna 1981 nimittämä komitea julkaisi työnsä tulokset Otavan lintutieto -kirjassa. Tekijät ovat käyttäneet suomen sananmuodostuskeinoja hyväksi varsin luovasti ja onnistuneesti. Vaikka laji olisi maallikolle tuiki tuntematon, nimi antaa monesti ainakin jonkinlaisen kuvan kantajastaan (punahuivikutoja, rämerääkkiäinen, ruosteniskalaiskuri).

Kukkoja ja vuohia

Suuri osa lintujen nimityksistä – oli kyse sitten yleiskielisestä, murteellisesta tai oppitekoisesta nimistöstä – on yhdyssanoja. Ne ovat usein rakenteellisesti motivoituja. Perusosa osoittaa, millaisesta oliosta on kyse, ja määriteosasta voi päätellä esimerkiksi lajin tyypillisen elinympäristön (lapinpöllö), ravinnon (kalatiira) tai värin (mustapääkerttu). Osa yhdyssanoista on käännetty suoraan ruotsista (mehiläissyöjä = biätare), joskus muistakin kielistä.

Nimettäessä ennestään tuntematonta tai vielä nimetöntä lajia sitä on voitu verrata johonkin tuttuun ja nimettävää jollain tavoin muistuttavaan lajiin. Tähän tapaan muodostettuja nimityksiä on kirjakielessäkin useita, mutta murteissa kirjo on vielä runsaampi. Ulkonäöltään kesyjä nimikaimojaan muistuttavat rantakanojen heimoa olevat liejukana, luhtakana ja nokikana sekä kurppiin luettavat karikukko ja suokukko.

Suokukko pesii etupäässä Pohjois-Suomessa ja Pohjanmaalla, mutta muuttoaikoina sen voi nähdä muuallakin. Keväisessä parvessa ei kahta samannäköistä koirasta juuri tapaa. Koiraan soidinpuvun näkyvin osa on korea yksilöittäin väreiltään vaihteleva höyhenkaulus. Koiraiden kesken saattaa soitimella syntyä kiivaita otteluita, josta lintu on saanut tieteellisen nimensä Philomachus pugnax, ”tappelevainen taistelun ystävä”.

Suokukkoa on nimitetty suokukoksi alan kirjoissa jo 150 vuotta, vaikka välillä rinnalla on ollut myös suokulainen. 1800-luvun sanakirjoissa lintu on mainittu myös ainakin nimillä jokiry(y)ttäri, merihärkä, rantakukko ja saarikukko. Kansankielisiä nimiä lintu on saanut etenkin pohjoisilla pesimämaillaan. Elinympäristön mukaan sitä on sanottu leväkukoksi, liejukukoksi tai liejupörröksi. Saamelaista lähtöä on Sallassa suokukosta käytetty nimi rauvo. Peräpohjalainen nimi on myös tokkimus. Inarissa kukkoja on voitu nimetä vielä erikseen soidinasun värin mukaan: on ollut tuomaria ja tuomarin riivaria (riivari ’kirjuri’), pappia ja papin rouvaa, houvia (houvi ’vouti’) ja houvin rouvaa. Ei vain komea ulkoasu ole kiinnittänyt huomiota: ansoilla pyydetyt suokukot ovat tuoneet oman lisänsä kevään muuten yksipuoliseen ruokavalioon.

Suokukon nimi on vaihdellut elinympäristön, pesimäalueen ja jopa soidinmenojen mukaan.

Kurppien heimoon kuuluu suokukon ja karikukon ohella kolmaskin lintu, joka on nimetty kotieläimen mukaan. Taivaanvuohen nimen perusosana on poikkeuksellisesti nisäkkään nimitys. Nimen lähtökohtana on mäkätystä muistuttava ääni, jonka linnun pyrstösulat synnyttävät soidinlennon alassyöksyssä. Tähän perustuvat myös lukuisat murteelliset nimitykset: taivaanjaara (jaara ’pässi’), taivaanlammas, taivaanpukki, taivaanpässi, ukonoinas; (taivaan)mäkärä, (taivaan)mäkättäjä. Samalla tavoin on lintu saanut nimensä monessa muussakin kielessä (esim. saksan Himmelsziege, viron taevasikk). Soidinsyöksynsä jälkeen lintu laskeutuu maahan tai puuhun ja aloittaa kitkuttavan ääntelyn, josta kertovat nimitykset kitkuttaja, nevaketka ja suokitku. Laajalti itä- ja pohjalaismurteissa on käytetty nimitystä vanhapiika: linnun on sanottu kitkuttavan ikävissään vanhanpiian tavoin.

Rakkaimmat linnut?

Millä linnuilla on eniten nimiä ja mille riittää yksi? Selvitin asiaa Kaisa Häkkisen kirjan lintusanaston avulla, johon on koottu 429:n Suomessa tavatun linnun eri-ikäiset keskeisissä kirjallisissa lähteissä mainitut nimitykset. Otin laskuihin mukaan vain alkuperäiseen linnustoomme kuuluviksi merkityt lajit, joita on 173.

Yksi nimi on luotokirvisellä, rautiaisella ja viirupöllöllä. Nimet esiintyvät ensi kerran Nylanderin lintunimistössä vuonna 1849. On ymmärrettävää, miksi näillä lajeilla ei ole kansankielisiä nimiä: luotokirvinen pesii ulkosaariston luodoilla, rautiainen viettää melko piileskelevää elämää metsissä ja viirupöllökin on ollut varsin harvinainen havumetsien asukki. Vain muutama nimi on seuraavillakin lajeilla: harakka, heinäkurppa, hernekerttu, joutsen, jänkäsirriäinen, korppi, kuhankeittäjä, kurki, käki, metso, metsäviklo, mustapääkerttu, pensaskerttu, pikkulepinkäinen, pohjansirkku, punavarpunen, pyy, sepelrastas, sirittäjä, teeri ja valkoselkätikka.

Jotkin näistä linnuista ovat tai ovat aiemmin olleet harvalukuisia. Linnut voivat pesiä vaikeakulkuisilla, asumattomilla alueilla, eikä niillä silloin kansan kielessä juuri nimiä ole. Jotkin taas ovat olleet tärkeää riistaa tai muuten ihmiselle merkityksellisiä, ja yksi ja sama nimi on jo vanha ja vakiintunut (harakka, joutsen, korppi, kurki, käki, metso, pyy, teeri). Vanhalla nimityksellä voi tosin olla useita murrevariantteja (teeri, tetri, terri, teyri, töyri). Laulutapansa mukaan nimetty kuhankeittäjä on tunnettu samalla nimellä ainakin jo 1740-luvulta lähtien.

Käellä, kesän tärkeällä vieraallamme, on vanha ja vakiintunut nimi.

Runsaimmin nimiä näyttäisi olevan hiiripöllöllä, isokoskelolla, keltavästäräkillä, kiurulla, kivitaskulla, kuovilla, närhellä, räkättirastaalla, taivaanvuohella, tervapääskyllä ja varpusella. Näistä moni elää siellä missä ihminenkin, ja jos lintu ei ulkonäöllään herätä huomiota, niin ainakin äänellään. Päivisin liikkuvan hiiripöllön arveltiin satakunta vuotta sitten olevan runsaslukuisin pöllömme. Isokoskelo lienee tästä joukosta ainoa ”hyötylintu”: se on vanhastaan riistalintu, jolle on ollut tapana asettaa myös munintapönttöjä, uuttuja.

Suomen murteiden sana-arkiston 8,5 miljoonan sanatiedon joukossa on myös suuri määrä linnunnimiä. Niistä ei ole erillistä hakemistoa, joten kaikkien synonyymien hakeminen olisi ylivoimaisen työlästä. Keräsin muutaman lajin nimityksiä niin tarkkaan kuin mahdollista ja vertasin niitä Häkkisen sanaluettelon tietoihin. Vaikka tiedoissa on jonkin verran eroja, niin samat lajit näyttävät olevan suosiossa. Murrearkiston kokoelmissa nimitysten määrä ja kirjo on vain vielä suurempi.

Ovatko pidetyimpiä lintuja sitten ne, joilla on runsaasti nimiä? Osaksi ovat. Toisaalta esimerkiksi närhen ja räkättirastaan nimistä monet kertovat aivan päinvastaisista tuntemuksista. Arvostusta ja kiintymystä voi osoittaa myös se, että sama nimi on säilynyt kautta vuosisatojen. Niin on laita ainakin kansallislintumme joutsenen.

Kirjallisuutta

Häkkinen, Kaisa 2004: Linnun nimi.

Mela, A. J. – Kivirikko, K. E. 1909: Suomen luurankoiset. Vertebrata Fennica.

Suomen lintuatlas 1983.

Osa artikkelissa käsitellystä aineistosta on kerätty Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa olevasta Suomen murteiden sana-arkistosta. Kuvat ovat Kaisa Häkkisen teoksesta Linnun nimi.