Monet bussiyhtiöt ovat osoittaneet viime aikoina edistyksellisyyttään heittämällä sarjaliput ja muut laput roskiin ja ottaneet käyttöön kiiltävän hienon elektronisen muovikortin. Sillä asiakkaan on tarkoitus maksaa matkansa mahdollisimman omatoimisesti – kunhan vain onnistuu työntämään sen kortinlukulaitteen oikeaan rakoon ja vielä oikein päin. Alkuvaikeuksia näkyy olevan monilla, mikä ei johdu yksinomaan kortin käyttäjän typeryydestä, vaan myös siitä, että eri bussiyhtiöiden korttilaitteet ovat virkistävän erilaisia.
Uusi bussikortti kertoo olevansa ”älykortti”. Kortin käytön yritysten ja erehdysten noloudessa voi joillekin tulla mieleen, että äly on siinä samassa merkityksessä kuin sanoissa älykoe tai älypeli eli viittaamassa käyttäjän älykkyyteen. No, siitä ei sentään ole kysymys; sitä todistaa sekin, että kyseisen kortin kehittelyvaiheessa puhuttiin ensin älykkäästä kortista. Mutta miten jokin eloton muoviläpyskä voi olla älykäs?
Uuden bussikortin muistisiruun on ladattu tietoa maksetuista matkoista tai matkapäivistä, mikä tieto näkyy lukulaitteessa. Toisentyyppisiin älykortteihin voidaan ladata rahaa (ts. tietoa rahasta eli korttirahaa), joten niitä voidaan käyttää maksuvälineinä määräpaikoissa. Parhaillaan kehitellään jo sellaistakin korttia, jonka muistiin tallennetaan jos jonkinlaista tietoa käyttäjästään. Tämä ”kansalaisen älykortti” tekisi luukulta luukulle juoksemisen ja muun turhauttavan paperisodan tulevaisuudessa tarpeettomaksi, näin kaavaillaan. Mutta mitä älykästä on tietovarastossa?
Älylaitteiden historiaa
”Älykkäitä” laitteita alkoi ilmaantua markkinoille parikymmentä vuotta sitten. Ensimmäisiä olivat eräiden magneettikorttien kortinlukijat. Älykkäimmätkin niistä lienevät jo historiaa. Toimistoautomaatio parani olennaisesti, kun älykkäät kopiokoneet valtasivat markkinat. Näin nokkelasti mainostettiin uuden kopiokoneen älykkyyttä 80-luvun alussa: ”Sisäänrakennettu elektroniikka on yksinkertaisesti niin älykästä, että käyttökin on älykkään yksinkertaista.”
Tällä mikrotekniikan huikean kehittymisen vuosikymmenellä on esitelty monenlaisia ”älykkäitä” tietolaitteita, kuten televerkkoja ja työasemia. Mutta yhä mielikuvituksellisempia sovelluksia on kehitteillä tai jo käytössäkin. Nyt esitellään jopa älykkäitä rakennuksia, joissa ”muisti, kokemus ja äly toimivat tehokkaassa vuorovaikutuksessa” eli, konkreettisemmin sanottuna, joissa ainakin viestiverkon, turvallisuuden ja työympäristön vaatimukset on ratkaistu tietotekniikan keinoin. Miten monenlaisista asioista on kysymys, sitä kuvaa se, että älytaloista on jo laadittu sanastokin.
Liikenteen alalla kehitellään etenkin entistä älykkäämpiä autoja. Jopa niiden avain saattaa pian olla niin fiksu, että virtalukkoon työnnettynä se tietävästi säätää istuimen ja ohjauspyörän asennon kuljettajan tottumusten mukaisiksi. Lisäksi se voi varoittaa kuljettajaa vaikkapa ajamasta liian lujaa kaarteessa.
Ajamiseen vaaditaan muutenkin tulevaisuudessa yhä vähemmän taitoa ja älyä, siitä pitävät osaltaan huolen myös älykkäät tiet, joista ensimmäinen pätkä on tiettävästi jo otettu käyttöön Yhdysvalloissa San Diegossa. Tiehen asennettu koodijärjestelmä kertoo auton tietokoneelle esimerkiksi edessä olevista mutkista. Mihin siis kuljettajaa kohta enää tarvitaan!
Mikä älykortille nimeksi?
Siitä lähtien, kun elektronisia älykortteja on alettu vilautella tai vingutella pankki-, luotto- ja puhelinkortteina, käyttää ovien avaamiseen jne., on myös ihmetelty äly-sanan käyttöä niiden nimityksessä. ”Kotkassa äly käy kortilla”, irvailtiin lehdissä ensimmäisen bussikorttikokeilun yhteydessä 90-luvun alussa.
Sehän on selvä, että älykortti on kehitelty ulkomailla. Älykortti-nimityksen takana on englannin ilmaus smart card tai intelligent card, joka on käännetty lähimmällä mieleen tulevalla vastineella ajattelematta, miten huonosti suomen sana äly(käs) sopii elottomien laitteiden yhteyteen.
Ensimmäisiä yrityksiä saada kortille parempi nimitys oli suoritinkortti; sillähän aina ”suoritetaan” jotakin. On ymmärrettävää, ettei tämä kömpelö ilmaus yleistynyt. Edellistä paljon vakiintuneemman aseman on saanut toimikortti, joka näkyy niin atk-alan sanakirjoissa kuin Suomen kielen perussanakirjassakin. Kun kyseisillä korteilla voidaan nykyään ”toimittaa” yhä useammanlaisia asioita, tuntuu toimikortti ilmaisevan kunkin kortin tarkoituksen kuitenkin heikonlaisesti.
Luontevin nimitys kortille, johon on tallennettu jotakin tietoa, on tietokortti. Tekniikan Sanastokeskus suosittikin juuri sitä näiden korttien yleisnimeksi jo toistakymmentä vuotta sitten (Terminfo 2/1986). Samassa yhteydessä pohdittiin myös erityyppisten korttien nimittämistä toisaalta korttien ominaisuuksien, toisaalta niiden käyttötarkoituksen mukaan. Tavalliselle kortinkuluttajalle ovat tietenkin jälkimmäisen näkökulman mukaiset nimitykset käyttökelpoisempia, ja monet niistä ovat tulleetkin jo hyvin tutuiksi, kuten luottokortti, pankkikortti, pankkiautomaattikortti, avainkortti ja kulkukortti. Yleinen nimitys erilaisille muovikorteille, joilla voi nostaa rahaa tai joita voi käyttää maksuvälineenä, on myös muoviraha, asiallisemmin rahakortti tai maksukortti. Käteiskortti- nimityskin olisi mahdollinen. Sen sijaan uudenlaisen automaattiottokortin nimitys sirukortti ei ole alkuunkaan onnistunut. Siru tarkoittaa tietenkin muistisirua, joka on yleinen ominaisuus muissakin kyseisen tyyppisissä korteissa.
”Älykorttien” nimittämisessä on siis järkevintä pyrkiä niiden tehtävän mukaiseen ilmaukseen. Palatakseni takaisin alkuperäiseen ongelmaan, bussien älykorttien nimittämiseen, voisi maksukortti (= bussimaksukortti) käydä hyvin siihenkin tarkoitukseen. Mutta voi käydä niinkin, että kun kilpailevat bussikortit todennäköisesti vähitellen katoavat, uutta korttia aletaan nimittää luontevasti – bussikortiksi.