Aloitan esitykseni selvittelemällä hiukan termistöä, joka ei ole aivan vakiintunut. Kirjakieltä pidän vain kirjoitetun kielen muotona, mihin itse sanakin viittaa. Yleisesti hyväksyttyjen normien mukaisesta kielestä käytän nimitystä yleiskieli. Se voi olla kirjoitettua tai puhuttua. Ilmauksia yleispuhekieli ja julkisuuden puhekieli käytetään jokseenkin toistensa synonyymeina. Molemmat tarkoittavat sellaista kieltä, jota sivistyneet, kouluja käyneet suomalaiset yleensä käyttävät esitelmissä, puheissa ja julkisissa tai virallisluonteisissa keskusteluissa. Harkinnanvarainen asia on, miten ahtaasti tämä puhutun kielen alue rajataan, miten paljon siinä voi olla yleiskielen normeista poikkeavia piirteitä. Kun etäännytään kyllin kauas yleispuhekielestä, tullaan yksityiskieleen eli lähikieleen, jota tavallisesti käytetään kotoisissa oloissa, lähipiirissä. (Termistöä olen seikkaperäisemmin selvittänyt Sananjalassa 14, 1972, s. 16–25.)

Miten ja milloin suomalainen yleispuhekieli on syntynyt? On ajateltu, että jo Agricolan aikana, hänen aloittaessaan kirjallista työtään, olisi ollut olemassa jonkinlaisia yleispuhekielen alkeita, jonkinlaisia merkkejä siitä, että tuollainen sivistyneille suomalaisille yhteinen puhutun kielen muoto olisi ollut kehkeytymässä. Näin vanhalla historialla ei kuitenkaan tämänpäiväisen aiheemme kannalta ole merkitystä.

Ensinnäkään ei voinut olla kysymys muusta kuin jonkinlaisesta heikosta tendenssistä kohti murteita yhtenäisempää puhekielen muotoa, joka lähinnä olisi pohjautunut Turun seudun murteeseen.

Toiseksi tiedämme silloisesta tilanteesta niin vähän, että voidaan esittää vain epävarmoja oletuksia. Tiedämme kyllä, että seuraavina vuosisatoina suomea käyttivät laajalti muutkin kuin varsinainen ns. rahvas. Porthan kirjoittaa 1700-luvun lopulla, että vuosisadan alussa vielä papisto ja useimmat säätyläiset maalla sekä myös useimmat kauppiaat ja porvarit kaupungeissa keskenään käyttivät suomea. Mutta sitten hän huudahtaa: ”Kuinka kaikki nyt onkaan muuttunut!” Ruotsin kieli oli valtaamassa arkielämääkin yhä laajemmalti ja työntämässä suomea syrjään, entistäkin selvemmin vain rahvaan kieleksi.

Kehityksen suunta kuitenkin muuttui, kun Suomi Haminan rauhassa 1809 irrotettiin vanhasta emämaastaan ja liitettiin autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjään. Ruotsi pysyi kyllä vielä maan ainoana virallisena kielenä, eikä pitkiin aikoihin ollut edellytyksiä suomalaisen yleispuhekielen syntymiselle. Vielä vuosisadan keskivaiheilla tilanne näyttää olleen sellainen, ettei ollut juuri muunlaista puhuttua suomea kuin eri kansanmurteet.

Mutta vähitellen olot alkoivat kehittyä sellaisiksi, että yleispuhesuomikin saattoi syntyä. Jo pian Haminan rauhanteon jälkeen alkoi kuulua ääniä, jotka vaativat suomen kielelle virallista asemaa ruotsin rinnalla. Yhä selvemmin ja laajemmin alettiin ymmärtää, että kansan suuren enemmistön kielikin ansaitsi arvonantoa ja että sen käyttöalan täytyi laajeta kohti hallinnon, kulttuurin ja opetuksen korkeampia tasoja. Tämän kehityksen ulkonaisia merkkipaaluja ovat seuraavat. Vuonna 1858 perustettiin ensimmäinen suomalainen oppikoulu Jyväskylään. Vuonna 1866 annettiin kansakouluasetus, ja kansakoululaitos sai alkunsa. Vuonna 1863 annettiin kieliasetus, jonka mukaan suomi oli 20 vuoden kuluessa saava ruotsin rinnalla tasaveroisen aseman maan toisena virallisena kielenä. Näihin aikoihin oli suomen kirjakielen kehitys ns. murteiden taistelun laannuttua johtanut kohtalaiseen vakiintuneisuuteen ja kypsyyteen. Suomen kirjakieli alkoi jo olla kelvollinen sivistyskieleksi.

Tähän kehitykseen ja samalla kielitaisteluun liittyy suomenkielisen sivistyneistön synty. Se ei olisi ollut mahdollinen ilman suomenkielistä koululaitosta. Mutta samoihin aikoihin kun koululaitos alkoi vaikuttaa tähän suuntaan, vaikutti kehitykseen toinen ilmiö: eräät siihen saakka ruotsinkieliset kulttuurisuvut omaksuivat periaatteellisista syistä, tietoisesti käyttökielekseen suomen.

Minkälainen tilanne oli vuosisadan loppuvuosikymmeninä, sen valaisemiseksi mainitsen pari satunnaista yksittäistapausta. Äitini isä Oskar Daniel Brander (myöh. Paloheimo) tuli 1881 Helsingin yliopistoon opiskelemaan. Hän joutui Länsisuomalaisessa osakunnassa uusien ylioppilaiden vastaanottojuhlassa pitämään tulokkaiden puolesta puheen. Hän piti puheensa suomeksi. En tiedä, oliko tämä ensimmäinen tällainen tapaus, mutta poikkeuksellista se joka tapauksessa oli, ja se herätti huomiota. Puheenjohtaja vastasi puheeseen ruotsiksi. Toinen tapaus. Helsingin yliopiston konsistorissa käytettiin suomen kieltä ensi kerran 1893. Käyttäjä oli E. N. Setälä.

Näillä kahdella esimerkillä haluan vain havainnollistaa sitä, kuinka vähän siihen aikaan oli suomalaisen yleispuhekielen tarvetta. Ei juuri ollut sellaisia tilanteita, joissa tällaista kielimuotoa olisi voitu käyttää. Vielä vuonna 1904 Setälä kirjoitti, että tieteellistä tai sivistynyttä keskustelua harvoin käytiin suomeksi.

Sanotusta huolimatta olivat olot vuosisadan loppukymmenille tultaessa sentään kehittyneet sellaiseen vaiheeseen, että edellytykset yleispuhekielen syntymiselle ja tällaisen kielimuodon tarve jo olivat olemassa. Näihin vuosikymmeniin voimmekin sijoittaa yleispuhesuomen synnyn. Ei tietenkään koskaan voida osoittaa syntymävuotta – prosessi oli vähittäinen.

Suomen kirjakieli oli jo suhteellisen hyvin vakiintunut. Ne sivistyssuvut, jotka vaihtoivat kielensä ruotsista suomeen, nojautuivat lähinnä juuri kirjakieleen. Ensi askeleitaan ottava yleispuhekieli olikin todennäköisesti hyvin lähellä kirjakieltä, tarkemmin sanoen lähellä normaaliproosaa. Tätä kehitystä edisti myös koululaitos. Tiedän hyvin, että maailmansotien välisenä aikana oli oppikoulujen äidinkielenopetuksessa varsin keskeisellä sijalla murteellisuuksien karsiminen oppilaiden kielenkäytöstä, toisin sanoen kirjoitetun ja puhutun yleiskielen opettaminen. Varmaan tämä tavoite oli yhtä vallitseva jo suomenkielisen oppi- ja kansakoululaitoksen alkuvaiheista lähtien.

Luultavasti kielitaistelu sinänsäkin vaikutti samaan suuntaan. Taustana oli se tilanne, että suomi oli ollut pelkkä rahvaan kieli ja ruotsi ainoa kieli, joka kelpasi ns. arvokkaampiin tarkoituksiin, so. hallinnon ja kulttuurin kieleksi. Kun aloitteleva suomalainen sivistyneistö pyrki vahvistamaan oman kielensä arvoa ja asemaa, niin tämä seikka todennäköisesti sai sen enemmän huolehtimaan kielenkäytöstään, käyttämään huoliteltua, lähellä kirjakieltä olevaa suomea.

Luulen, että yleispuhekielemme nykyään on epäyhtenäisempää, enemmän variaatioita sallivaa kuin vuosisadan alkukymmeninä. Suomen kielen statusta ei ole enää tarvinnut mainitulla tavalla pönkittää. Ja muutenkin tyyli on muuttunut, elämänmeno on monessa suhteessa tullut vapaammaksi, rennommaksi. Monissa sellaisissa tilanteissa, joissa ennen usein pyrittiin käyttämään huoliteltua kieltä, likipitäen yleiskieltä, sellainen tuntuisi nykyään kankealta ja teennäiseltä, joskus jopa naurettavalta.

Puhuessamme yleispuhekielestä täytyy tietenkin aina pitää mielessä, että eri kielimuotojen väliset rajat ovat liukuvat. Useimmat yksilöt käyttävät puhuessaan erilaisissa tilanteissa erilaisia rekistereitä. Sivistyneet, oppikoulun käyneet mutta monet muutkin, pystyvät tarvittaessa yleensä käyttelemään yleiskieltä tai yleispuhekielen eri asteita. Toisaalta he arkisissa oloissa useimmiten käyttävät jotakin alueellis-sosiaalista arkikieltä, lähikieltä, joka eroaa yleiskielestä milloin enemmän, milloin vähemmän.

Toivon voineeni antaa jonkinlaisen kuvan aiheestani, yleispuhekielemme synnystä. Vaikka varhaisia alkeita voidaan nähdä jo vuosisatojen takana, niin varsinaisesti suomen yleispuhekieli syntyi viime vuosisadan jälkipuoliskolla. Aluksi kehitys todennäköisesti kulki melko suoraviivaisesti kohti vakiintumista, mutta vähitellen on rinnalle ilmaantunut vastakkainen kehitystrendi: kohti suurempaa väljyyttä ja yksilöllistä vapautta. Yleispuhekieli voidaan katsoa yhdeksi nykysuomen esiintymismuodoksi, mutta on muistettava, ettei se suinkaan ole mikään yhtenäinen kielimuoto.