Vanhastaan Sammatissa lattioiden kuuraus päättyi siihen, kun niitä virutettii vereŋ kans ja pyhkittii. Tämä saattaa itäsuomalaiseen korvaan kuulostaa brutaalilta – veriseltä venyttämiseltä. Tulkinnan raju erilaisuus juontuu siitä, että itäisille suomenpuhujille ovat tuntemattomia sellaiset länsimurteiset piirteet kuin yleiskielen d:n edustuminen r-äänteenä sekä viruttamisen merkitys ’huuhtoa’.

Viruttaa-verbin merkitysero on hyvin tunnettu, ja se nostetaan usein esiin havainnollistettaessa itä- ja länsimurteiden sanastoeroja. Kummankaan murteiston mukaista merkitystä ei ole normitettu yhteiseen kirjakieleen, toisin kuin on tehty vaikkapa verbille kehdata. Näin ollen viruttaa on nimenomaan murteellinen ilmaus: asiatyylissä on suotavampaa tilanteen mukaan joko huuhtoa tai venyttää.

Viruta, kyllä se viruu

Viruttamisen kaksimerkityksisyys syntyy siitä, että myös verbin kantasanalla on monia merkityksiä. Viruttaa on johdos verbistä virua, jonka merkitys useimmissa murteissa ja kirjakielessä on ’maata sairaana, heitteillä (tms.)’.

Paikoitellen virua tarkoittaa aivan muuta kuin lojumista, esimerkiksi monissa länsimurteissa likoamista ja valumista. Osassa itämurteita taas sanotaan venyvien, kasvavien tai venähtävien asioiden viruvan. Nämä merkityskentät ilmenevät viruttaa-johdoksessa: yhtäältäviruttaminen on likoamisen, toisaalta venymisen aiheuttamista. Johto- ja merkityssuhteen kristalloi kivennapalainen kehotus: viruta se pitemmäks, kyl se virruu viel paljo!

Sekä virua- että viruttaa-verbeillä on vastineita lähisukukielissä, kuten karjalassa, virossa ja vatjassa. Kantasanan alkuperä on tosin selvittämättä. Kirjakielessä viruttaa esiintyi ensi kerran jo Agricolan Rucouskiriassa vuonna 1544 – sataviisikymmentä vuotta ennen virua-emosanaansa. Tuolloin merkitys oli ’huuhtoa’, mikä on ymmärrettävää ottaen huomioon, että tuon ajan kirjakieli pohjasi länsimurteisiin. Samoin Lönnrotin Suomalais-Ruotsalaisessa Sanakirjassa (1880) ’huuhtoa’ nousee viruttamisen ensisijaiseksi merkitykseksi, tosin myös ’venyttää’ mainitaan.

Virutus huuhtoo yli murrerajan

Suomen murrekartalla viruttaa-verbin merkitykset asettuvat samaan tapaan kuin jo Agricolalla ja Lönnrotilla: lännelle leimallinen ’huuhtoa’ on selvästi laajemmin viljelty kuin itäinen edustus ’venyttää’. Merkitysten levikit myötäilevät länsi- ja itämurteiden välistä rajaa muutamin poikkeuksin.

Vaikka Keski-Suomen savolaismurteet kuuluvat itämurteisiin, niissä viruttaminen on viitannut lähinnä pyykkien, käsien tai voin huuhtomiseen vedellä. Kun pyykit pakkasella avennolla virutettiin niiv voatteet ol’ jeässä, harmiteltiin Jämsässä. Lappajärvellä taas monella veellä virutettiij ja sotkettiim puukauhalla voita. Itä–länsi-murrerajan tuntumassa viruttaa ei kuitenkaan ole ollut yksiselitteinen sana, minkä vuoksi sitä on jo vanhastaan korvattu turvallisemmilla verbeillä huuhtoa ja venyttää.

Myös itämurteisessa Kainuussa on huuhdottaessa virutettu: esimerkiksi Posiolla perunat virutettiij ja pantiim pattaan ja Vaalassa oli pyykki huonostiv virutettu ku or ruvennuv valakiet nuir ruskistummaan. Samoin Sortavalassa keskellä itäistä esiintymisaluetta viruttaa on merkinnyt huuhtomista, toistaiseksi arvoituksellisesta syystä (ks. Ruoppila 1967).

Sen sijaan ’venyttää’-merkityksen levikki on selvemmin vain itäinen: murrerajan yli ei venytä kuin muutaman pitäjän voimin Kymenlaaksossa ja Kaakkois-Hämeessä. Levikin ydinalueella Parikkalassa komennettiin: elä viruta niitä miun käsineitäin suurissa koprissais; kaakkoishämäläisessä Mäntsälässä moiseen ilkityöhön päinvastoin yllytettiin sanoen kyl sen saat pitemmäksi ku virutat molemmin käsin.

Viruttaminen on Suomenniemellä ollut etenkin juuri heränneiden aktiviteetti: vasta makkoomasta nousin niin viruttaa. Tällaisia ojenteluttamista tarkoittavia yksipersoonaisia ilmaisuja on tallennettu paikoitellen Karjalasta, Savosta ja Inkeristä. Alueella kovin harvinaisia eivät ole myöskään muut ’venyttää’-merkityksen laajentumat, kuten ’kurottaa’, ’avata levälleen’ tai ’pingottaa (erit. nahka kuivumaan)’1.

Uudemmat keruutiedot antavat vihiä ’huuhtoa’-merkityksen mahdollisesta ulottautumisesta kohti perinteisiä ’venyttää’-alueita. Toisaalta parhaillaan etenevä murre-erojen tasoittuminen varustaa kysymysmerkillä koko viruttaa-verbin elinvoimaisuuden. Väestön liikkuvuuden ja tehokkaan tiedonvälityksen vaikutuksia viruttamisiin on vaikea ennustaa, mutta ainakin vielä vuonna 2006 saattoi karjalainen astiapyykillään huvittua, kun asuintoveri Etelä-Pohjanmaalta kysyi lupaa tulla viruttamahan veitten hanan alla.

Tällä palstalla esitellään sellaisia murteiden ja nimistön ilmiöitä, jotka asettuvat melko tarkkarajaisille alueille Suomen murrekartalla. Levikkikartat ovat syntyneet Suomen murteiden sanakirjan toimitustyössä.

Kirjallisuutta

Ruoppila, Veikko 1967: Kalevala ja kansankieli. SKS

1Tällaista laajentunutta käyttöä ei ole otettu mukaan oheiseen karttaan.