Suomalaisille läheisen sukulaiskansan nimet eivät tuota kovin suuria vaikeuksia. Ne äännetään tavallisesti siten kuin ne kirjoitetaan — kuten suomalaisetkin nimet. Muutama merkittävä poikkeus on kuitenkin muistettava.

Viron kielen b, d ja g ääntyvät soinnittomina kuten suomen p, t ja k, vaikkakin yleensä hiukan heikompina. Sellaiset etunimet kuin Herbert, Edgar, Indrek ja Helga äännetään siis jokseenkin kuin Herpert, Etkar, Intrek ja Helka, sukunimet Uibopuu, Koidula ja Mägiste vastaavasti Uipopuu, Koitula, Mäkiste. Sama pätee tietenkin myös Edasi-lehteen ja tanhuryhmään Leigarid: ne äännetään Etasi ja Leikarit. Erityisesti on syytä korostaa, että myös n:ää seuraava g lausutaan k:ksi (eikä äng-äänteeksi kuten suomessa). Virolaisten kirjailijoiden Kangron ja Sangin nimet äännetään siis Kankro ja Sank. Silloin kun viron b, d ja g ovat sananalkuisina, ei niiden ääntäminen eroa käytännöllisesti katsoen lainkaan suomen vastaavien soinnittomien konsonanttien ääntämisestä: Barbarus äännetään Parparus ja Gailit vastaavasti Kailit.

Viron soinnittomat konsonantit p, t ja k puolestaan äännetään varsin pitkinä, melkein kuin suomen pp, tt ja kk. Etunimet Lepo ja Merike äännetään täten melkein kuin Leppo, Merikke ja nimet Tapa, Vetemaa ja Vikerkaar miltei kuin Tappa, Vettemaa ja Vikkerkaar. Jos p:n, t:n tai k:n edellä on pitkä vokaali, diftongi tai lyhyt vokaali ja soinnillinen konsonantti, äännetään p, t ja k täysinä geminaattoina, esimerkiksi presidentti Rüütelin nimi ääntyy täten Ryyttel ja kirjailija Semperin nimi Sempper. Pidentyminen ei kuitenkaan koske soinnittoman konsonantin (tavallisesti h tai s) viereisiä p, t, k -konsonantteja. Nimet Kotkas, Viitso, Juhkam, Veske ja Ariste äännetään siis niin kuin ne kirjoitetaankin.

Jos virolaisessa nimessä on pp, tt tai kk, äännetään nämä geminaatat hiukan pitempinä kuin vastaavat suomalaiset geminaatat. Hiukan liioitellen voisi merkitä esimerkiksi nimet Mikko, Leppik ja Kippar äännettäviksi Mikkko, Lepppik, Kipppar, mutta väärinkäsityksiä tuskin syntyy, vaikka ne lausuttaisiin aivan kuten ne kirjoitetaankin.

Liudennus eli palatalisaatio on samantapainen kuin suomen itämurteissa. Suomalaiset murrepakinoitsijat osoittavat sitä usein j:llä, esimerkiksi Susj tulj ja purj. Virossa liudentuvat konsonantit t, d, n, l ja s, jos niitä seuraa tai kielen aikaisemmassa vaiheessa on seurannut i tai j. Liudennusta ei merkitä kirjoituksessa, mutta ääntämisessä sen pois jääminen voi joissakin tapauksissa muuttaa sanan merkitystäkin (esimerkiksi pal(j)k tarkoittaa ’palkkia’ mutta palk ’palkkaa’) – nimissä tosin onneksi harvoin. Joitakin nimiesimerkkejä, joissa liudentaminen on paikallaan: Madis, Pall, Püss, Kross (äännetään suunnilleen Matjis, Palj, Pysj, Krosj). Parhaiten liudentaminen onnistuu, kun yrittää ääntää liudentuvan konsonantin ja i:n samanaikaisesti.

Viron vokaaliston erikoisuus on keskivokaali õ (o-kirjain, jonka päällä on aaltoviiva). Sen ääntäminen vaatii hiukan harjoittelua, mutta sekin onnistuu, kun pidetään huulet e-asennossa ja kieli u-asennossa eli äännetään u pyöristämättä huulia. Esimerkkejä: Tõnu, Õim, Põltsamaa, Õhtuleht.

Yksittäisiä sanoja äännettäessä pääpaino on suomen kielen tapaan ensimmäisellä tavulla. Vierasperäisissä etunimissä se voi kuitenkin olla muillakin tavuilla (jolloin painollisen tavun vokaali yleensä samalla piteneekin), esimerkiksi Armida, Debóra, Karolina.