Vielä nykysuomesta ja sen huollosta. Ovatko puhuttu ja kirjoitettu kieli erkaantuneet toisistaan?

Kysymys, ovatko puhuttu ja kirjoitettu kieli erkaantuneet toisistaan, on vaihtoehtokysymys. Siihen voi vastata myöntävästi tai kieltävästi. Kysymyksen tutkijoiden keskuudessa tiedetään, että myönteinen vaihtoehto on odotuksenmukaisempi. Silti aion vastata kysymykseen ensin kieltävästi, sitten myöntävästi. Aluksi mietin kuitenkin verbinmuotoa ”ovatko erkaantuneet”? Perfektistä ei ilmene, mihin ajankohtaan muutosta olisi verrattava – yhteisen standardisoidun yleiskielen lähtölaukaukseen eli vuoteen 1863, viime sodan jälkeiseen kehitykseen 40 vuosikymmenen aikana, vai olisiko kenties tarkoitus puhua kymmenen viime vuoden nopeasta kehityksestä? Oletan, että perspektiivinä on muutaman vuosikymmenen haarukka, ja vastaan: – Eivät.

Kielteistä vastausta voi perustella, jos puhuttua ja kirjoitettua kieltä ajatellaan tekstien tasolla. Kumpikin kielimuoto on viime vuosikymmeninä heterogeenistunut eli sisäisesti eriytynyt; on kehittynyt sellaisia tekstilajeja, jotka eivät sijoitu kumpaankaan nimetyistä kielimuodoista.

Kirjoitettujen tekstien puheenomaistuminen

Seuraavat kolme esimerkkiä kertovat kirjoitettujen tekstien puheenomaistumisesta:

Kaunokirjallisuuden dialogiosuudet, joskus myös itse kerronta, ovat puhekielistyneet 1950-luvulta (Väinö Linnasta) alkaen. Tekstien kesken vallitsee kuitenkin suuria eroja sen suhteen, millä tavalla puhuttu kieli repliikeissä esitetään. Kun Pentti Holappa ja Eeva Joenpelto kirjoittavat standardikielen mukaisia repliikkejä, nuoremmat, esimerkiksi Hannu Raittila, Jari Tervo ja Anja Snellman, kirjoittavat vuorosanoihinsa johdonmukaisesti, kuka milläkin periaatteella, puhekielen ominaispiirteitä.

Lehtitekstit ovat muuttuneet lähemmäs sähköisten viestinten tekstejä: dialogisuus on lisääntynyt. Useammin kuin ennen lehtijutut perustuvat haastatteluihin, ja sitaatteihin sijoitetaan puheen piirteitä autenttisuuden vaikutelman tai dramatisoinnin vuoksi. Henna Makkonen-Craig on pro gradu -tutkielmassaan esittänyt erään päivälehden lyhyitä haastatteluja sisältäneestä palstasta seuraavan puhekielisyyshierarkian ja todennut siinä mainitut piirteet puhekielisyyden illuusion luojiksi. Huomattakoon, että nämä ovat yhtä lukuun ottamatta kieliopillisia piirteitä. Puheessa tavalliset äänteiden pois heittymiset ovat kirjoitetun tekstin illuusion luomisessa vähemmän käytettyjä.

Viihteellisten aikakauslehtien puhekielisyyttä niin ikään gradutyössään tutkinut Minna Juvonen on havainnut samat keskeiset piirteet sekä nuorille suuntautuneessa että hieman kulturellimmin virittyneessä, puheenomaisuutta hyvin säästeliäästi käyttävässä naistenlehdessäkin. Tällaisten tahallisten, huolellisesti valittujen illuusiopiirteiden lisäksi tulevat tietysti monet tahattomat, usein satunnaiset siirtymät puhutusta kielestä myös muihin kuin haastattelutyyppisiin lehtijuttuihin.

Uuskirjeenvaihto sähköpostin, verkkokeskustelujen ja tekstiviestien välityksellä on kirjoitettua vuoropuhelua. Se edustaa kielimuotoa, jossa variaatio on ryhmäkohtaista ja jossa viestin kiireellisyys ohittaa sen kirjallisen muotoilun. Kun monet keskeiset päivittäin vastaan tulevat kirjoitetut (malli)tekstit ovat lähestyneet puhuttua kieltä, yhtenä seurauksena on oletettavasti mm. koululaistekstien joutuminen kriisiin, vaikeus tuottaa tällaisessa viidakossa normitetun kirjakielen mukaista asiaproosaa. Tekstiviestien kieltä on tutkinut Mirjami Kukko, joka kirjoittaa aiheesta toisaalla (ks. Lue myös: Tekstiviestikeskustelu – kaaosta vai järjestystä?) tässä lehdessä.

Puhutun kielen monimuotoisuus

Kansalaiset kuulevat julkisuudessakin puhuttuna kielenä hyvin erilaisia kielimuotoja. Toisessa ääripäässä ovat vaikkapa tasavallan presidentin virkaanastujaispuhe tai Arvi Lindin uutispuhe, jotka ovat kirjoitetun kielen ääneen lukua eli lukupuhuntaa. Toisaalta esimerkiksi radiosta saa kuullakseen murrepohjaista vapaata puhetta paitsi alueradiokanavilla myös monissa ohjelmissa, joihin yleisö osallistuu puhelimitse. Aivan kuten lehtien reportaasien, myös radio- ja tv-puheen painopiste on siirtynyt monologisesta esitelmöinnistä ja lukupuhunnasta kohden keskustelevaa kahden- tai monenkeskistä dialogia.

Puhuttua kieltäkään ei siis voi pitää yhtenäisenä kielimuotona. Vaihtelu on paitsi tilanteittain myös puhujien kesken suurta. Pirkko Nuolijärvi ja Liisa Tiittula ovat tutkineet suomalaisia televisiopuhujia ja eristäneet neljä televisioesiintyjän puhujatyyppiä sen perusteella, kuinka lähellä kirjakielen standardia näiden vapaa keskustelupuhe on. Ryhmien erot ovat melkoiset; vain joku yksittäinen huippupoliitikko pääsee lähelle kirjakielistä tuotosta. Useimmissa ryhmissä esiintyy ainakin kielen äännetason yleispuhekielisyyksiä. Lisäksi ammattiryhmien välillä on eroja: poliitikot puhuvat todennäköisemmin norminmukaista yleiskieltä kuin tv-ohjelmissa asiantuntijoina esiintyvät puhujat.

Yhteenvetona tähänastisista vastauksistani voisin esittää kirjailija Jari Tervon paradoksin: hiljattain televisio-ohjelman haastattelussa hän puhui yksityiskohtia myöten viimeisteltyä kirjakieltä, kirjoissaan hän taas väistämättä käyttää erilaisia puheen variantteja!

Ovatko sittenkin erkaantuneet?

Nyt olenkin jo ehkä siirtymässä vastaamaan otsikon kysymykseen myöntävästi, esittämään, että puhuttu ja kirjoitettu suomi ovat sittenkin erkaantuneet toisistaan. Tai ainakin esitän, että puhutun yleiskielen yhdenmukaisuutta ja vaihtelemattomuutta ei edes julkisissa tilanteissa saada takaisin – ellei siirrytä lukemaan paperista. Ei ole kuin hupeneva määrä ihmisiä, jotka julkisessa tilassa, ennalta suunnittelemattomasti pysyttelevät kirjakielen vaihtelemattomuudessa.

Standardikielellehän on ominaista – kaikkialla, ei vain Suomessa – että puheessa vallitsevista saman muodon tai rakenteen vaihtoehdoista karsitaan monet ja vakiinnutetaan yksi. Vain tiettyihin harmittomiin kieliopin alueisiin voi jäädä vaihtoehtoisuutta kirjakieleen, ja sekin pyrkii usein tasoittumaan. Esimerkiksi sellaiset monikon sijamuotojen vaihtoehdot kuin maiden ~ maitten; puistikkoja ~ puistikoita voivat huoletta vaihdella, eikä niiden keskinäistä paremmuutta ole kielenhuolto määritellyt. Laajasta aineistosta (parole-korpuksen Aamulehden ja Keskisuomalaisen otoksessa) selviää kuitenkin, että -den-tyypin monikon genetiivin osuus on peräti 97,2 % ja -tten-tyypin vain 2,8 %. Jälkimmäisistä omistusliitteellisiä (esim. maittensa) on 14 %, -den-päätteellisistä (maidensa) vain 1,1 %. Muodot ovat siis hakeutuneet osin eri käyttöön. Puheessa taas maitten-variantti on paljon yleisempi.

Kun normitettu yleiskieli puolitoista vuosisataa sitten luotiin, edellytettiin ihmisten puhuvan muissa kuin kotiympyröissä tätä kirjakieleksi nimitettyä standardia. Mikä vielä edellisen vuosisadan vaihteessa pieneltä sivistyneistöltä ehkä onnistui – dokumenttejahan meillä ei tuonaikaisesta julkisesta puheesta ole – ei sata vuotta myöhemmin enää näytäkään suurelta osalta väestöä onnistuvan. Mielenkiintoinen ajatusleikki on myös se, että koska kirjakielen normi on tunnetusti useiden murteiden kompromissi, eri puhujat saattavat kuulostaa toistensa korvissa eri suhteissa yleiskielisiltä. Monilta savolaisilta onnistuu luonteva kaksitavuinen minä-pronomini, joka omassa pohjoishelsinkiläisessä puheessani olisi mahtipontisen painokas. Itse taas pystyn ponnistelematta lausumaan pehmeän d:n, joka voi tuottaa vaikeuksia itämurteiden puhujille.

Kieliopin tekijänä en kuitenkaan näe mahdollista puhutun ja kielen ”erkaantumista” kovinkaan syvällisenä. Puhutun ja kirjoitetun kielen suhteen voisi kieliopin kuvauksen kannalta kiteyttää seuraavasti.

Puhutun ja kirjoitetun kielen kielioppi

Puhe- ja kirjakielen peruskielioppi on yhteinen: keskeiset välineet ovat samat. Sanaluokat, lauseenjäsenet, sanojen taivuttaminen ja johtaminen, lauseiden perusrakenteet ja lauseiden väliset suhteet ovat samoja. Tämä on tekeillä olevan deskriptiivisen kielioppimme lähtökohta, mutta se on samalla teoreettinen kannanotto, ja sellaisena aika perinteellinen. Kaikki puhutun kielen tutkijat eivät olisi valmiita allekirjoittamaan sitä. Radikaalisti toinen kanta olisi sellainen, jonka mukaan puheen kielioppi on olemukseltaan syvästi erilainen, koska puhe on olennaisesti sidoksissa aikaan ja koska puheen tuottaminen ja tulkinta toimivat aina osana puhetilannetta – niinpä puhe olisi kieliopillisestikin ”emergenttiä”, tilanteessa kehkeytyvää.

Puheen ja kirjoituksen kieliopilliset erot ovat tilastollisia. Puhutut ja kirjoitetut tekstit eroavat kuitenkin toisistaan aivan silmämääräisestikin sen takia, että samoja kielioppiresursseja käytetään niissä eri tavoin Tämä koskee niin sana- kuin lausetasoakin. Jotkut eroista johtuvat siitä, että puhe on sidoksissa aikaan – esimerkiksi kovin mutkikkaita konstruktioita ei ole helppo nopeasti sen enempää tuottaa kuin tulkitakaan. Niinpä suomen niin sanottuja lauseenvastikkeita eli erilaisia infiniittisiä konstruktioita, jotka ovat tiiviimpiä kuin finiittiverbilliset sivulauseet, esiintyy puheessa aika harvoin ja usein vain tietynlaisina kiteytyneinä ilmauksina (mennen tullen, paistista päästyä).

Jotkut tilastolliset erot taas johtuvat siitä, että puhe on kirjoitettua kieltä enemmän sidoksissa tilanteeseen. Esimerkiksi sanaluokkien käytön välillä puheessa ja kirjoituksessa on suuria eroja. Erot voidaan esittää tilastollisina laskelmina, mutta niiden alle piiloutuu paljon tärkeitä havaintoja siitä, miten kieli toimii puhuttuna. Asiaproosassa tavallisin substantiivilauseke (46,6 % kaikista) on sellainen, jossa on substantiivin lisäksi yksi tai useampi etumäärite. Vapaassa keskustelussa pronominit muodostavat tavallisimman nominaalilausekkeen (48 %), kun taas etumääritteellisiä substantiiveja on vain 17,6 %. Kaunokirjalliset tekstit ovat tältä väliltä; niissä yleisin tyyppi on paljas substantiivi (46,5 %).

Puheessa pronominit ovat paljon yleisempiä kuin kirjoitetussa tekstissä: persoonapronomineja (minä, sinä; me, te) ei välttämättä käytetä kirjakielessä paljoakaan, mutta puheessa pelkkä persoonamuotoinen verbi on aika harvinainen. Myös demonstratiivipronominit tämä/nämä, tuo/nuo, se/ne toimivat puheessa toisin kuin kirjoitetussa tekstissä. Ne ovat nimittäin niin yleisiä myös määritteenä (tämä kuva; tuossa jutussa), että ne käyttäytyvät pitkälti samalla tavalla kuin artikkelikielissä määräinen artikkeli. Edelleen: myös pronominaaliset adverbit eli proadverbit siellä, täällä, tuonne käyttäytyvät artikkelimaisesti (lähden sinne Sörnäisiin; kun tulin tuolta Brysselistä).

Samat kieliopin keinot ovat erityyppisessä käytössä. Yksinkertainen esimerkki tästä on kehotusten ja käskyjen esittäminen – toiminta, jota tietenkään kirjoitetussa tekstissä ei tarvitakaan lukuun ottamatta erilaisia ohje- ja opastekstejä. Kieliopin taivutusosassa esitetään aivan entiseen tapaan, että imperatiivi muodostetaan verbin taivutusparadigmassa tietyllä tavalla: osta, ostakaamme, ostakaa, ostakoon jne. Puheen käytännössä käskyjä ja kehotuksia muodostetaan tietysti, kuten muissakin kielissä, monilla muillakin tavoilla. Erot voivat johtua kehotuksen luonteesta (esimerkiksi siitä, onko kyseessä pyyntö vai ehdotus), mutta myös sen toiminnan luonteesta, josta on puhe.

Kuten Marja-Leena Sorjonen on osoittanut, vaihtelevista käskyilmauksista on hyvä esimerkki lääkärin ja potilaan keskustelu. Kun lääkäri antaa potilaalle yksikertaisen ohjeen, jota olisi noudatettava heti, hän käyttää imperatiivia: sanokaa aaa tai kysymystä: tuletteko tuohon pitkällenne? Kun toimenpiteen toteutuminen edellyttää sekä potilaalta että lääkäriltä jotain, lääkäri käyttää usein monikon 1. persoonan passiivihahmoista käskymuotoa: katotaas sinne korvaan. Kun taas ohje annetaan toimesta, jonka potilas tekee heti vastaanoton jälkeen, lääkäri käyttääkin indikatiivimuotoista väitelausetta: otatte sieltä lapun ja menette sen kanssa laboratorioon. Mutta esittäessään ohjetta, jota potilaan on kotona ollessaan syystä tai toisesta vaikeampi noudattaa, lääkäri tarjoaa sen esimerkiksi lauseella, jossa on pelkkä välttämättömyyttä tai tarpeellisuutta ilmaiseva nesessiiviverbi (pitää, täytyä) yksikön kolmannessa persoonassa: Näitä pitää ottaa aamuin illoin. Kyseessä ovat eri ilmausvaihtoehtojen tilanne-ehdot: havainnollinen osoitus puheen kontekstisidonnaisuudesta.

Puheessa vallitsee rinnakkainen tai vaihtoehtoinen systeemi. Tällainen tilanne on suomessa eräiden niin sanottujen yleispuhekielisyyksien kohdalla. Sosiolingvistit Pirkko Nuolijärvi ja Harri Mantila ovat osoittaneet, että varsinkin tietyt kielen äännetason ilmiöt, joita on ruvettu kutsumaan yleispuhekielisyyksiksi, ovat hyvin levittäytymiskykyisiä ja esiintyvät julkisessakin puheessa, kun kyseessä ei ole paperista lukeminen. Monet näistä muodoista olivat vielä 1800-luvulla varteenotettavia tarjokkaita yleiskielen piirteiksi, mutta enää niillä ei näyttäisi olevan mitään asiaa yleiseen ja yhteiseen kirjakieleen. Tarkoitan nyt seuraavia tapauksia, joista muodostuu vapaalle puheelle eräänlainen oma varjokielioppi: et, mut, kyl (= että, mutta, kyllä); olis (= olisi); sillo, paljo, sitte (= silloin, paljon, sitten); puhunu, ollu (= puhunut, ollut); sellasta ratkasua (= sellaista ratkaisua); hirveen (= hirveän), oikeestaan (= oikeastaan); mä, mun, mulla (= minä, minun, minulla); tää, tän (= tämä, tämän).

Silmäänpistävämpiä kuin nuo äänteelliset, puhujalta melko huomaamattomasti pääsevät sananmuodot ovat kuitenkin kieliopilliset erot, joita puhujat pystyvät jokin verran tarkkailemaankin. Hauska paradoksi on, että nämä morfosyntaktiset piirteet ovat juuri sellaisia, joita lehtitekstien haastatteluissa käytetään puheen illuusion luomiseksi, kuten edellä oli puhetta. Niitä ovat mm. monikkokongruenssin jääminen pois: he tulee, ne menee; passiivin käyttö aktiivimuotona: me aiotaan ja pronominien se, ne käyttö henkilöön viittaavina. Puhutun kielen sitkeähenkisyydestä ja omalakisuudesta kertoo, että vaikka kouluopetuksessa on kehotettu käyttämään hän-pronominia jo ainakin puolitoista vuosisataa eli useiden sukupolvien ajan, puhekielen systeemistä ei ole pystytty henkilöön viittaavan se-pronominin käyttöä hävittämään.

Puheella on myös omaa kielioppia. Ihmisten puhe on kehittynyt vuorovaikutusta, yhteistyötä varten. Puhe on siis olennaiselta osin dialogia. Kirjoitettu teksti ei perustu samalla tavalla vastaanottajan läsnäoloon, vaan sen ilmaukset on muotoiltava siten, että asia välittyy ilman, että vastaanottaja voi virke virkkeeltä tarkistaa kirjoittajalta, mihin tämä pyrkii ja mitä tarkoittaa.

Vaikka kirjoituksen pitkä traditio onkin tasoittanut puheen omimpia ominaisuuksia, on puheessa silti koko joukko rakenteita ja ilmauksia, joilla kirjoituksessa ei ole käyttöä mutta joiden poistaminen puheesta olisi paitsi mahdotonta myös vuorovaikutuksen kannalta kohtalokasta. Kirjoitetun kielen traditio on varustanut meistä useimmat myös kirjoitetun kielen silmälaseilla. Niiden läpi katsoessa puheen dialogiset piirteet usein näyttävät tarpeettomilta ”täytesanoilta” tai jopa virheellisiltä – esimerkkinä puheessa niin välttämättömät dialogipartikkelit kuten niin, ai tai joo, joilla ei kirjoituksessa ole virkaa.

Puhekieli muutosten edelläkävijänä

Kieli on koko ajan liikkeessä. Sekä puhutussa että kirjoitetussa kielessä tapahtuu muutoksia, mutta kirjoitettu on ainakin tähän asti muuttunut hitaammin kuin puhuttu kieli. On kuitenkin myös sen luonteisia puheen muutoksia, jotka voivat vähitellen vallata alaa myös kirjoitetussa kielessä. Ne ovat yleensä sellaisia, joita aluksi pidetään virheenä ja jotka saavat maallikot puhumaan ”kieliopista piittaamattomasta” puhekielestä, mutta joiden vastustaminen osoittautuu ajan mittaan mahdottomaksi.

Tällaisista vähittäisistä, kirjoitetun kielen suhteen eri vaiheessa olevista muutoksista mainittakoon kolme esimerkkiä, ensimmäisenä muoto montaa, jonka kielilautakunta hyväksyi 1995. Tällä määrää ilmaisevan sanan kaksinkertaisella partitiivimuodolla on käyttöä esimerkiksi kielteisissä ja rajoittamattoman aspektin tapauksissa: Tähän ei tarvita montaakaan vuotta. Pekka luki kaksi ~ monta kirjaa - Pekka lukee kahta ~ montaa kirjaa.

Toiseksi esimerkiksi käy monikkokongruenssi. Se on useimmissa puhutun kielen varianteissa harvinainen, mikä osaltaan heikentää sen käyttöä kirjoitetussa tekstissäkin. Varsinkin kun sanajärjestys on käänteinen, verbi kongruoi jäljessään tulevan subjektin kanssa yhä harvemmin; tässä on meneillään ilmeinen kirjoitetunkin kielen muutos: Tuliko kiire vai loppuiko rahat? Valaanpyynnin lisäksi valaita uhkaa nykyään yhteentörmäykset alusten kanssa, liikakalastus ja ilmastonmuutokset.

Kolmantena esimerkkinä on mainittava omistusliitteettömyyden silminnähtävä leviäminen kirjoitettuun tekstiin. On vaikea ennustaa, miten tämän piirteen käy, mutta se on levinnyt jo yliopistollisiin julkaisuihin, tutkielmiin: Kirjoitus perustuu hänen [K. Virtasen] Suomen historiallisen seuran esimiehenä marraskuussa pitämään vuosikokousesitelmään.

Lopuksi viimeinen vastaus kysymykseen, ovatko puhuttu ja kirjoitettu kieli erkaantumassa toisistaan. Tuosta uudenlaisesta kielimuotojen ja tekstilajien kietoutuneisuudesta ei kaiken kaikkiaan vielä oikeastaan tiedä, mihin se johtaa. Yksi asia on kuitenkin varma: normitetun, varioimattoman yleiskielen ala on kaventunut sekä puhuttuna että kirjoitettuna.

Filosofian tohtori Auli Hakulinen on suomen kielen akatemiaprofessori ja valmisteilla olevan suomen deskriptiivisen kieliopin päätoimittaja.

Lähteitä

Juvonen, Minna 2000: Ystävättärenä aikakauslehti. Annan ja Sinä&Minän henkilöhaastattelujen vertailua. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopiston suomen kielen laitos.

Makkonen-Graig, Henna 1996: Yleispuhekielisyydet lehtikielessä. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopiston suomen kielen laitos.

Nuolijärvi, Pirkko – Tiittula, Liisa 2000: Televisiokeskustelun näyttämöllä. Televisioinstitutionaalisuus suomalaisessa ja saksalaisessa keskustelukulttuurissa. SKS, Helsinki.

Sorjonen, Marja-Leena – Peräkylä, Anssi – Eskola, Kari 2001 (toim.): Keskustelu lääkärin vastaanotolla. Vastapaino, Tampere.

Lue myös

Julin, Anita 2002: Huolta huomisesta – opetuksen näkökulma kielenhuoltoon. – Kielikello 4/2002.

Kivelä, Tero 2003: Voiko lääkäriä ymmärtää? – Kielikello 1/2003.

Lind, Arvi 2002: TV-uutisten kieli – kieli kansan palvelijana. – Kielikello 4/2002.

Maamies, Sari 2002: Periaatteista ruohonjuureen – Kielitoimiston arkea. – Kielikello 4/2002.

Mantila, Harri 2002: Kielenhuollon uudet haasteet. – Kielikello 4/2022.