Vesien ja nimien äärellä

Suomen tuhannet järvet ja lammet ovat aina tarjonneet ihmisille kulkureittejä, ravintoa sekä mahdollisuuksia peseytymiseen ja vapaa-ajanviettoon. Tutkimalla erilaisia vedenkokoumia saakin selville olennaisia asioita maan, maakuntien ja paikkakuntien historiasta ja olemuksesta.

Jos rajaa kohdealueen tarpeeksi suppeaksi, voi perehtyä kaikkiin sen järviin ja lampiin. Yksityiskohtien avulla muodostuu taas kattava kokonaiskuva. Tällaiseen tarkasteluun sopiva alue on esimerkiksi Kiuruvesi, vesistöiltään ja maisemiltaan monipuolinen pohjoissavolainen kaupunki.

Vuonna 2023 Kiuruvesi täytti 150 vuotta itsenäisenä kuntana, ja Kiuruvesi-seurassa syntyi ajatus juhlistaa merkkipaalua juhlakirjalla. Kirjoittajiksi saatiin nimistöntutkija Sirkka Paikkala, historioitsija Jarmo Paikkala ja maantieteilijä Matti Tikkanen, joista Sirkka Paikkala ja Tikkanen ovat lähtöisin Kiuruvedeltä. Heidän yhteistyönään syntyi Kiuruveden järvikirja.

Teos kertoo, miten järvet ovat syntyneet jääkauden jälkeen maan kohotessa, mutta myös miten vedenkokoumia on hävinnyt soistumisen, sedimenttien kertymisen ja monin paikoin myös ihmisten tietoisten kuivatustoimien myötä.

Kirjan tekijät ovat omien alojensa vahvoja osaajia, joilla on samalla erinomainen Kiuruveden paikallistuntemus. Matti Tikkanen kertoo kirjan alussa yleisesti Suomen vesistöistä ja niiden vaiheista ja tarkentaa esitystään eräisiin yksittäisiin vesistökohteisiin. Sirkka Paikkala selittää Kiuruveden järvien ja lampien nimien taustat ja nykykäytön ja avaa sitä kautta näkymän vesistöjen moninaiseen merkitykseen asukkaille. Jarmo Paikkala kuvaa erityisesti vesien hyödyntämistä ja muokkaamista.

Ihmistoimet vaikuttavat järviluontoon

Vesistöjen monet muutokset aikojen kuluessa ovat keskeisessä roolissa kirjan kaikissa osuuksissa. Vaikka on tiedossa, että järvien pinnan laskeminen on ollut tavallista eri puolilla Suomea, on silti yllättävää, miten paljon vesistöjä Kiuruvedelläkin on pyritty ja pystyttykin kuivattamaan muutamana menneenä vuosisatana. Uudempi ilmiö on puolestaan se, että järviä halutaan patoamalla palauttaa entiseen kokoonsa, ja kokonaan uusia tekolampia tai vetisiä kosteikkoja muodostetaan vesistöjen suojelemiseksi.

Matti Tikkanen esittää useita esimerkkejä järvistä, joiden pintaa on laskettu syventämällä laskuojaa tai kaivamalla uusi. Yksi tällainen on Perhonlampi, nykyisin halkaisijaltaan parinsadan metrin mittainen lampi, joka on ennen ollut kilometrin pituinen järvi. Nimistöosuudessa Sirkka Paikkala kertookin, että sen aiempi nimi oli Perhonjärvi. Ilmeisesti nimen alkuosa on kuvannut entisen järven muotoa, jota saattoi verrata kahtaalle levittyviin siipiin.

Tikkanen ja toinen taitava luonnonmaantieteilijä Juhani Virkanen tutkivat Perhonlampea 1990-luvulla todellakin pohjaliejuja myöten, sillä he kairasivat siitä sedimenttinäytteitä, joista voi seurata liejun kerrostumista pohjaan vuosi vuodelta. Tuhansien vuosien ajan vuosittaiset kerrokset olivat keskimäärin 0,6 millimetriä, mutta vuosien 1971 ja 1980 metsäojitusten jälkeen kertymä on ollut kymmenkertainen vuotta kohti. Tikkasen laskelma onkin, että tällä eroosionopeudella Perhonlampi kasvaa umpeen ja häviää parin vuosisadan kuluessa.

Myös Jarmo Paikkala käsittelee osuudessaan ihmistoimien monenlaisia vaikutuksia Kiuruveden vesistöihin. Järvien pinnan laskemista pidettiin aikanaan hyödyllisenä, koska näin saatiin lisää viljelysmaata. Paikoin kuitenkin tuloksena oli vain ”viljelyyn kelpaamatonta kivikkoa tai vetelää mutamaata”. Jos osa järvestä jäi vielä vesialueeksi, siitä tuli usein rehevä ja umpeutuva ja kalakantakin kärsi.

Nyttemmin arvostukset ovat muuttuneet, ja Kiuruvedellä on paikoin palautettu laskettuja vesistöjä lähemmäs entistä pinnankorkeuttaan. Esimerkiksi 1800-luvulla Niemisjärveä ympäröivien kylien asukkaat laskivat järveä reilun metrin perkaamalla Niemisjokea. Näin he saivat lisää heinämaita karjalle. Haittana oli kuitenkin järven voimakas rehevöityminen. Sen torjumiseksi paikallinen kalastuskunta on padonnut Joenniskan ja suoriutunut pitkällisestä viranomaisluvan hankintaurakastakin. Pinnannoston ansiosta Niemisjärvi on puhdistunut.

Niemisjärven laskemis- ja patoamishankkeiden vaiheista kertovan kirjoituksen on laatinut järven rannalla asuva Eero Lämsä eli Salmenrannan Eero. Kirjaan onkin kerätty runsaasti kiuruvetisiltä saatuja kertomuksia, jotka rikastavat muutenkin monipuolista kokonaisuutta. Samalla tekijät ovat osallistaneet paikkakuntalaisia teoshankkeeseen onnistuneella tavalla. Mukaan on otettu myös vanhempina aikoina julkaistuja tai tallennettuja värikkäitä muisteluita ja tarinoita, jotka ovat peräisin kirjoista, lehdistä ja arkistoista.

Nimet saavat selityksensä

Teoksen ytimeksi hahmottuu Sirkka Paikkalan kirjoittama osuus ”Kiuruveden järvien ja lampien nimet”. Se kattaa kaikki nimetyt vedenkokoumat eli kaikki järvet ja lammet, joiden nimi esiintyy nykykielessä tai ainakin vanhoissa lähteissä. Jo vuonna 1992 Paikkala on käsitellyt samoin periaattein ja yhtä perusteellisesti Espoon vesistönimiä Järvi-Espoo-kirjassa.

Nimiä on koottu peruskartoista ja Maanmittauslaitoksen Karttapaikasta, Nimiarkiston kokoelmista, vanhoista kartoista ja muista historian asiakirjoista. Myös kunnanrajalla sijaitsevat, vain osittain Kiuruveden alueeseen kuuluvat paikat on otettu mukaan. Nimiartikkeleita on yli kaksisataa. Kokonaisuus on kattava. Itse olisin voinut kelpuuttaa joukkoon vielä nimen Suvanto, joka tarkoittaa Koskenjoessa eli Vasarinjoessa olevaa lampimaista leventymää, mutta se ei ole täyttänyt kirjan tiukkoja kriteerejä. Toisaalta Särkijärvi-nimelle en ehkä olisi suonut omaa artikkelia, koska Nimiarkiston uskottavan tuntuisen tiedon ja muun päättelyn pohjalta pitäisin sitä pikemminkin Sopenjärven eli Kolmisopen rinnakkaisnimenä.

Sellaiset nimet kuin Jolkanlampi, Jormunen, Jynkkä, Kuhjonlampi, Raskeenlampi ja Röteenlampi eivät ole nykyasukkaille ja muille nimenkäyttäjille läpinäkyviä, mutta niistäkin jokaisen tausta saa silti selityksen kokeneelta ja osaavalta nimistöntutkijalta. Täysin hämärtyneitä, sisällöltään arvoituksiksi jääviä vedenkokoumannimiä ei Kiuruvedellä ole lainkaan. Se osoittaa tutkijan asiantuntemusta, mutta kertoo myös siitä, että nimistö on ehkä vanhimmillaankin keskiajalla syntynyttä. Tämä taas johtuu alueen asutushistoriasta.

Paikan koko ja muu tärkeys vaikuttaa siihen, millaisen nimen paikka saa.

Paikan koko ja muu tärkeys vaikuttaa siihen, millaisen nimen paikka saa. Ison järven nimen on hyvä yksilöidä kohteensa suhteessa koko Kiuruveden ja laajemmankin seudun järvennimiin. Nimeämisperusteet ovat varsin vaihtelevia. Kymmenen pinta-alaltaan suurimman järven nimet tulevat maakasveista (Koivujärvi), vesikasveista (Näläntöjärvi), maaeläimistä (Osmanginjärvi), vesieläimistä (Sulkavanjärvi), paikannimestä (Kiurujärvi), henkilönnimestä (Rytkynjärvi), rannanmuodosta (Niemisjärvi), maastonmuodosta (Hautajärvi), kulkuneuvosta (Luupujärvi) ja suhteellisesta sijainnista (Välijärvi).

Pienen lammen nimeä käyttää ehkä vain lähitalojen väki. Ei haittaa, vaikka jo naapurikylässä olisi käytössä täysin sama nimi. Lampi voidaan huoletta nimetä jopa toisesta kylästä omaksutun mallin mukaan. Niinpä Kiuruvedellä on muun muassa kolmella lammella nimi Heinälampi, neljällä Paskolampi ja kuudella Mustalampi.

Nimeä Rimpi tai rimpi-loppuisia nimiä on annettu eniten soille, joskus suolammillekin. Kiuruveden Kaislasella, hetteiköksi muuttuneella entisellä järvellä, vielä jäljellä olevia avovesikohtia kutsutaan nimillä Isorimpi, Pikkurimpi ja Neittyänrimpi. Toinen harvinainen nimiin sisältyvä pikkulampea kuvaileva termi on lampare – Kiuruvedellä on kaksi lampimaista lahtea nimeltä Lampare ja lisäksi jo maatunut Honkalampare.

Savolaisia ja hämäläisiä aineksia

Nimistöstä voi päätellä alueen asutushistorian päälinjat. Kiuruveden kyläasutuksen muodostanut viljelijäväestö on saapunut alueelle sekä Savon eteläisempien osien että Hämeen suunnalta tuoden mukanaan omia nimeämismallejaan ja murresanojaan. Muuttoliikettä on ollut myös Pohjanlahden rannikolta ja rannikolle, jonne ei ole Savon luoteiskulmalta kovin pitkä matka.

Viljelyskyliä edeltävänä aikana, kun muinaiset hämäläiset kulkivat eräretkillään ja savolaiset kaskeajat alkoivat levittäytyä yhä uusille maille, Kiuruveden kaltaiset seudut eivät olleet tyhjiä. Asukkaat olivat keräilystä, metsästyksestä ja kalastuksesta sekä osin myös kaupankäynnistä elantonsa saanutta väkeä. Viljely oli vähäistä ja asutus varsin harvaa, muttei niin harvaa, että myöhemmän pitäjän kokoinen alue olisi ollut tyystin asumaton.

Keskiajalla ennen seudun suomenkielistymistä asukkaat puhuivat sikäläistä sen ajan saamelaiskieltä, josta tiedetään hyvin vähän. Siitä ei ole säilynyt selviä jälkiä nimistössäkään, vaikka järvillä ja monilla muilla paikoilla on toki ollut nimet silloinkin. Jostakin syystä hämäläiset ja savolaiset tulijat eivät omaksuneet ja muokanneet käyttöönsä saamelaisväestön käyttämiä paikannimiä.

Joidenkin perimätietona kerrottujen tarinoiden mukaan ”lappalaiset” siirtyivät suomenkielisen asutusliikkeen tieltä muualle, mutta ehkä luultavammin saamelaiset suvut jäivät asuinpaikoilleen ja suomenkielistyivät muutaman sukupolven aikana. Kiuruveden Lapin-alkuiset nimet, kuten Lapinniemi, voivat kertoa saamelaisesta tai saamelaisperäisestä suvusta, mutta Sirkka Paikkala osoittaa, että paikoin taustalla onkin yksinkertaisesti myöhempien tulokkaiden sukunimi Lappalainen.

Suhtautuminen muinaiseen saamelaiskieliseen väestöön vaihtelee kirjassa. Yhtäällä kyllä mainitaan, että seudun saamelaisilla oli oma kielensä, mutta toisaalla heidät sivuutetaan kokonaan. Sellaiset kohdat kuin ”ihmisen paikkakunnalle tullessa” tai ”ihmisten läsnäoloaikana” onkin luettava niin, että niissä tarkoitetaan rajatusti vain suomenkielisiä ihmisiä. Lauseen ”kun seudulla alkoi pysyvämmin liikkua ihmisiä” voisi tarkkaan ottaen muotoilla näin: ”kun seudulla alkoi pysyvämmin liikkua suomenkielistä eränkävijä- ja kaskenviljelijäväestöä”.

Hämäläistä perua voivat kirjan mukaan olla muun muassa nimet Löytänänjärvi, Näläntöjärvi, Kilpijärvi, jossa kilpi on ’lumpeenlehti’, sekä Ylijärvi, jossa alkuosa Yli- on länsimurteinen piirre. Valtaosan nimistä ja ylipäätään suurimman panoksen Kiuruveden kylien syntyyn ovat kuitenkin antaneet savolaiset uudisasukkaat.

Vesistöt ja nimet muuttuvat

Ajan mittaan vesistöt ovat muuttuneet sekä luonnonprosessien että ihmistoiminnan vaikutuksesta. Teoksen nimistöosuudesta näkyy, että järvien ja lampien nimetkin ovat kokeneet monenlaisia muutoksia. Eräistä Kiuruveden järvien nimistä on merkintöjä jo 1500-luvun asiakirjoissa, mutta monen pikkulammen nimi tunnetaan vasta 1900-luvun kartoista ja paikannimikokoelmista.

Sirkka Paikkalan kirjoittaman nimistöjakson lopussa oleva kokoava luku ”Nimet elävät, muuntuvat, vaihtuvat ja katoavat” kannattaa lukea tarkkaan. Kirjaa selatessa se on vaarassa jäädä vaille ansaitsemaansa huomiota, sillä se on valitettavasti taitettu ilman kuvia ja otsikkokin on vaatimattoman kokoinen.

Tavallisimmin vedenkokoumien nimissä on loppuosana termi lampi tai järvi, lähinnä paikan koon mukaan. Joskus loppuosa voi vaihtua toiseksi – aiemmin Tirmonjärveksi kutsuttu paikka tunnetaan nykyisin nimellä Tirmonlampi, ehkä ainakin osin etenevän soistumisen vaikutuksesta.

Osmankijärveä kutsutaan myös Osmanginjärveksi ja lyhyesti Osmangiksi. Paikkala selittää, että alkuaan järven nimi on ollut Osmajärvi. Seuraavassa vaiheessa loppuosa on vaihdettu nki-johtimeen, mutta myöhemmin nimeen on taas liitetty sana järvi. Vaihtelua selittää tarve erottaa järvennimi asutusnimistä Osmajärvi ja Osmanki.

Nimen lopussa olevan sanan tai johtimen vaihtelua harvinaisempaa on vanhan nimen korvautuminen aivan uudella. Sitäkin silti sattuu. Eri syistä esimerkiksi seuraavissa tapauksissa lammelle on vakiintunut aikojen saatossa toinen nimi: (Iso) Vaakslampi > Heinälampi, Pieni Vaakslampi > Autiolampi, Pahalampi > Paskonlampi, Ohenlampi > Sivulanlampi.

Tiedetään tai voidaan päätellä, että moni entisaikojen järvi ja lampi on hävinnyt kokonaan, nimeä myöten. Esimerkiksi Ilvesmäen juurella osa Ilvessuosta on joskus ollut vesialueena, ja jos lampi säästyi umpeen soistumiselta riittävän pitkään, sillä oli kenties nimenä Ilveslampi. Tällaisista paikoista kertoo Jarmo Paikkalan artikkeli ”Kadonneet järvet ja niiden mahdolliset nimet”. Kirjoittajakin myöntää, että luku on kirjan spekulatiivisin. Silti jotkin otaksutuista nimistä varmaan osuvat oikeaan, ja joka tapauksessa luku antaa kiehtovaa pohdittavaa.

Sirkka Paikkala, Jarmo Paikkala & Matti Tikkanen 2024: Kiuruveden järvikirja. Vesien synty, nimet ja merkitys asukkaiden elämässä. Kiuruvesi-seura.