Joskus miettii, mitä kaikkea hyödyllistä ehkä voisikaan saada aikaan, jos ei olisi keksitty televisiota eikä internetiä ja sosiaalista mediaa, joiden parissa aika kuluu helposti epäolennaisuuksilta tuntuviin asioihin. Tällaisia ajatuksia voi syntyä, kun lukee kuvauksia historian kirjoihin jälkensä jättäneiden ihmisten monipuolisista saavutuksista ja ahkeruudesta.
Yksi näistä työmyyristä on 1800-luvun alkupuolella vaikuttanut kääntäjä, kielentutkija ja suomen kielen kehittäjä Gustav Adolf Avellan. Hän ehti elämänsä aikana muun muassa opiskella juristiksi, väitellä englannin kielen kehityksestä tohtoriksi, kääntää runoja ja runoilla vähän itsekin, osallistua kiihkeänä käyneeseen kielidebattiin, pohtia virsikirjan, katekismuksen ja Raamatun kieliasun kysymyksiä, kirjoittaa kielitieteellisiä artikkeleita ja tutkia vielä kotiseutunsa murrettakin. – Avellanin moninaisia ansioita ja aikaansaannoksia kielen ja sen tutkimuksen parissa on selvittänyt Petri Lauerma.
Ei nykyajankaan tutkijoita voi silti moittia ahkeruuden puutteesta. Heiltä kyllä saattaa kulua paljonkin aikaa verkkoa selatessa, mutta aina se ei suinkaan ole pelkkää ajanvietettä. Verkkoon ja sosiaaliseen mediaan liittyvät ilmiöt ovat nimittäin monenlaiselle tutkimukselle antoisa kohde.
Murteitakin voi tutkia verkosta löytyvän aineiston avulla: Anna Sundqvist kuvaa artikkelissaan, miten Youtuben sisällöntuottajat eli tubettajat hyödyntävät kotimurrettaan henkilöbrändin luomisessa. Joukosta erottuminen on edellytys katsojien ja sponsorien saamiselle, ja siihen voi pyrkiä vaikka kielen keinoin. Murretta voidaankin käyttää tietoisesti erilaisten merkitysten luomiseksi: sillä viestitään läheisyyttä, aitoutta ja positiivisuutta, rakennetaan identiteettiä tai brändiä, markkinoidaan tai viihdytetään.
Esimerkin voima
Myös nykyiset sanakirjantoimittajat viettävät paljon aikaa verkon uumenissa. Yksi syy on se, että Kotimaisten kielten keskuksen sanakirjat ilmestyvät nykyisin sähköisinä. Toinen syy on se, että varsinkin nykykielen sanastoa kuvaavan sanakirjan aineisto on myös suuressa määrin verkossa, kaikissa niissä lehdissä ja muissa julkaisuissa, joita eri tahoilla päivittäin tuotetaan.
Sanakirjaan tarvitaan esimerkkejä, ja niiden valinta on tärkeä osa sana-artikkelin laadintaa. Leena Joki ja Riina Klemettinen esittelevät kirjoituksessaan nykykieltä kuvaavan sanakirjan eli Kielitoimiston sanakirjan esimerkkien tehtäviä: ne valaisevat hakusanan merkitystä ja antavat tietoa siitä, miten hakusana käyttäytyy muiden sanojen kanssa. Luonteeltaan normittavassa sanakirjassa esimerkkeihin on lisäksi ujutettu mukaan kielenhuollon normeja koskevaa tietoa. Hyvä esimerkki saattaakin olla informatiivisempi kuin sanan merkityksen selitys.
Nykykieltä kuvaavan sanakirjan esimerkit heijastavat aikaansa, ja sanakirjaa päivitettäessä niitä pitää jatkuvasti tarkastella avoimin silmin. Aikanaan tavallinen ja neutraali saattaa ajan mittaan muuttua sävyltään värittyneeksi. Näin on käynyt 1950-luvulla ilmestyneelle Nykysuomen sanakirjalle, jonka eräät esimerkit tuntuvat nykynäkökulmasta vanhentuneilta. Erityisen herkkiä muutokselle ovat ihmisryhmiin ja sukupuoleen viittaavien sanojen merkitykset. Krista Huupponen on ottanut suurennuslasin alle joukon Kielitoimiston sanakirjan mies-viitteisistä esimerkeistä.
Kaikkea ei voi kuvata
Sanakirjassa sanan merkityksen kuvaukseen voi liittyä myös tieto tyylilajista; sana voi olla tyyliltään esimerkiksi vanhentunut, arkinen, kuvallinen tai ylätyylinen, joskus myös ironinen.
Tavallisesti sana ei kuitenkaan ole itsessään ironinen, vaan tällainen merkitys on vain yksi sen käyttötavoista, jota voidaan havainnollistaa ironiselle käytölle tyypillisellä lause-esimerkillä. Esimerkki ei kuitenkaan kykene havainnollistamaan sitä, mistä ironinen tulkinta loppujen lopuksi syntyy.
Ironiaa tutkinut Susanna Muukkonen toteaa, että ironista merkitystä ei loppujen lopuksi paljasta mikään yksittäinen kielenpiirre, vaan kyse on tekstin ja tilanteen kokonaisuudesta, jossa vihjeitä tulkintaan antavat niin tekstin julkaisupaikka, kirjoittaja kuin tekstilajikin. Näiden vihjeiden perusteella lukija tai kuulija tunnistaa ironian – jos tunnistaa. Kielen ja sen käytön kuvauksen mahdollisuuksillakin on siis rajansa!