Kielikellossa 4/2013 professorit Liisa Tiittula ja Pirkko Nuolijärvi käsittelivät kaunokirjallisten teosten uusia käännöksiä. Vaikka aikaa on kulunut, erästä kohtaa heidän kirjoituksessaan sopii yhä kommentoida (s. 22):

Usein vanhentumisella tarkoitetaan käännöksen kielen vanhentumista. Outoa tässä on se, että alkutekstien vanhahtavuuteen ei kiinnitetä samanlaista huomiota, ikään kuin ne pysyisivät aina ajantasaisina.

Tähän ovat vuosien varrella joskus vedonneet muutkin pohtiessaan samaa kysymystä kuin Tiittula ja Nuolijärvi kirjoituksensa otsikossa ”Tarvitaanko uudelleenkäännöksiä?”.

Oman yksisanaisen vastaukseni tähän kysymykseen voi päätellä siitä, että olen itse tehnyt kaksi (väljemmin tulkiten kolme) uutta käännöstä jo aikaisemmin suomennetuista teoksista. Kysymys on kuitenkin monisyinen, eikä siihen ole helppo vastata tyhjentävästi; seuraavassa valaisen asiaa kolmelta eri kannalta.

Subjektiivisin näistä kannoista, vähimmin selvin perustein määriteltävissä, on se, että alkutekstit todella säilyttävät tuoreutensa kauemmin kuin käännökset. Tiittula ja Nuolijärvi mainitsevat Joel Lehtosen romaanin Putkinotko. Se ilmestyi 1920 ja on yhä mitä elävintä ja sujuvinta kieltä, mutta harvasta samanvuotisesta suomennoksesta voi sanoa samaa. Tai edes kymmenen vuotta myöhemmästä, vaikka asialla olisi jopa ollut sama henkilö: kirjoittajien lainaama Lehtosen suomennos ranskalaisen Stendhalin romaanista Le rouge et le noir (Lehtosen käännös Punaista ja mustaa) ilmestyi 1930, mutta kuten kirjoittajat osoittavat, senkin uudempien painosten kieltä on korjailtu – niin kuin on ollut aihettakin. (Juhani Ahon suomennos Välskärin kertomuksista jo 1800-luvulta on ilmiömäinen poikkeus – enkä tiedä, onko senkin myöhempiä painoksia muokattu.)

Vaikuttaa siltä, että kun saa kirjoittaa oman päänsä mukaan mitä mielii, ilmaisu säilyy kauemmin tuoreena kuin jos on hiihdettävä perässä ja muotoiltava jonkun toisen ajatuksia miten parhaiten taitaa.

Saman havainnon ovat tehneet lukuisat muutkin, eikä tämä koske vain suomennoksia vaan käännöksiä ylipäänsä. Yksi oma havainto lisää, nyt vieraasta kielestä: vuosia sitten luin ruotsalaisen Carl Jonas Love Almqvistin romaanin Jaktslottet vuodelta 1832 (ei suomennettu), ja totisesti hämmästelin, kuinka helppolukuinen se yhä on ruotsiksi. (Teoksen oikeinkirjoitus on uudistettu  – ei kirjoiteta hvad ja hufvud – mutta kielioppia ei.) En ole yrittänyt lukea yhtään vuonna 1832 ilmestynyttä ulkomaisen teoksen ruotsinnosta, mutta enpä usko, että vaikutelma olisi sama. Näin siitä huolimatta, että ruotsia on viljelty kaunokirjallisesti paljon kauemmin kuin suomea.

Toinen eikä tällä kertaa ensinkään subjektiivinen näkökohta: alkukielisen teoksen ”nykyaikaistaminen” olisi aivan eri asia kuin uusi käännös tai vanhan käännöksen korjailu. Jos Aleksis Kiven tai jonkun muun entisajan kirjailijan kieltä korjattaisiin lähemmäksi nykyaikaista, silloin kajottaisiin tekijän omaan tekstiin ja vääristeltäisiin sitä. Voihan niinkin tehdä. Ainakin Kiven Seitsemästä veljeksestä on muokattu helppolukuisia mukaelmia lapsille, mutta silloin ei enää olekaan kyse alkuperäisteoksesta.

Kolmas näkökohta on sitten se, että kun teos kylliksi vanhenee, se on kuin onkin käännettävä nykykielelle, josta on tällöin jo tullut eri kieli kuin muinaismuotonsa. Tämän päivän kreikkalaisten on luettava Homeroksensa ja Sofokleensa nykykreikaksi käännettyinä, elleivät opettele klassista kieltä, jota ei Kreikassa osata sen yleisemmin kuin Italiassa latinaa. En tiedä, käännetäänkö Shakespearen kokonaisia näytelmiä nykyenglanniksi, vaikka sekä lapsille että aikuisille onkin tehty nykykielisiä proosamukaelmia. Mutta muinais- ja keskienglantilaisia teoksia, siis noin vuosilta 800–1500, on jo pitkään käännetty nykykielelle, jotta muutkin kuin asiantuntijat voisivat niistä nauttia.

Sama koskee vastaavien aikojen ranskan- ja monen muunkin kielistä kirjallisuutta. Suomessa tällainen ei vielä ole ollut tarpeen, koska kirjakielemme, ja varsinkin suomenkielinen kaunokirjallisuus, on yhä niin nuorta. Mutta vaikka nyt elävät suomalaiset eivät vielä tule sitä näkemään, tämäkin on vain ajan kysymys.