Historialliset tapahtumat tai aikakaudet nimetään aina vasta jälkeenpäin. 1500-luvulla tapahtuneesta kirkollisesta reformista käytettiin 1600‒1700-luvun kirjasuomessa muiden kielten kanssa yhteistä vastinetta reformation tai reformatio (< latinan reformare ’muotoilla uudelleen’). 1800-luvulla reformationin tilalle luotiin useita omaperäisiä ilmauksia, joista jäi käyttöön uskonpuhdistus. Uusi yhdyssana syrjäyttikin vierassanan, mutta tämä ei silti väistynyt kokonaan. Nykyään reformaatiota käytetään erityisesti tieteellisessä kielessä sekä ekumeenisissa ja kansainvälisissä yhteyksissä. Virossa on sama tilanne: käytössä on tekstilajista riippuen joko omaperäinen, suomen sanaa muistuttava usupuhastus tai vierassana reformatsioon.

Eri medioissa on viime vuosina esitetty mielipiteitä, joiden mukaan reformaatio olisi asetettava etusijalle, koska uskonpuhdistus on merkitykseltään asenteellinen. Omaperäinen yhdyssana on tulkittu osiensa perusteella ’uskon puhdistamiseksi’, ja sitä on luonnehdittu muun muassa ”propagandistiseksi” ja muiden kirkkokuntien näkökulmasta ”loukkaavaksi”. Puhdistus-sanan on sanottu tuovan mieleen rodulliset puhdistukset. Asiateksteissäkin uskonpuhdistus on saatettu leimata vanhentuneeksi. Oman sanan puolustajat ovat vedonneet termin historialliseen luonteeseen tai viitanneet siihen, ettei reformaatiokaan ole sisällöltään niin neutraali kuin luulisi.

Uskonpuhdistuksen ainekset

Vanhan kirjasuomen eli 1500‒1700-luvun sanasto oli huomattavasti suppeampi kuin nykykielen. Yhdellä sanalla ilmaistiin usein monia eri käsitteitä, ja samasta käsitteestä käytettiin vaihtelevia ilmauksia. 1800-luvulla suomen kieleen tuli tuhansia uusia sanoja. Ne saatiin mm. tutuista sanoista johtamalla ja yhdistämällä tai antamalla sanoille uusi merkitys; periaatteena oli sanaston omaperäisyys.

Sanan uskonpuhdistus ensiesiintymä mainitaan kirjasuomesta vuodelta 1847 Suometar-lehden toimittajan Paavo Tikkasen nimissä (Rapola 1960). Sanat usko ja puhdistus eivät olleet tuolloin käytöltään niin tarkkarajaisia kuin nyt. Uskon yhtenä merkityksenä oli 1800-luvulle saakka ’uskonto’. Esimerkiksi Christfrid Gananderin ja Elias Lönnrotin suomen kielen sanakirjoissa sen ruotsinkielisinä vastineina mainitaan tro ja religion (Ganander 1786‒1787; Lönnrot 1866‒1880). Uskontoon viittaava merkitys on säilynyt nykypäivään sellaisessa yhdyssanatyypissä kuin kristinusko, islaminusko. Vanhoissa sanakirjoissa tästä tyypistä on enemmänkin esimerkkejä (Lönnrotilla mm. venäjän- l. kreikanusko, katoliikin-usko, Juutalaisten usko).

Myös uskonto kuuluu 1840-luvun uudisjohdoksiin (ensiesiintymä 1848). Ennen 1840-lukua yhtenä sen vastineena käytettiin vierassanaa religio tai religion. Lähellä uskon ja religio(ni)n merkityksiä ja käyttötapoja olivat vanhassa kirjasuomessa vielä oppi ja uskonoppi. Sanojen keskinäinen yhteys tulee havainnollisesti esiin Henrik Florinuksen suomentamassa kirkkolaissa (1688). Siinä kuvataan omaa ja muiden uskontoa mm. ilmauksilla evankeliumin oikea oppi, oikea kristillinen oppi, meidän oppimme, meidän uskomme, meidän religionimme ja entinen paavin oppi, vieras oppi, toinen usko, vieras usko, vieras religion. Usein oppi ja usko tai religion ja usko esitetään rinnakkain kuten vanhassa kirjasuomessa yleensä, kun haluttiin selventää sanojen merkityksiä:

sijhen Christiliseen Oppijn ja Uscoon (Florinus I § I)
meidän Religionistam eli Uscostam (Florinus XVII § VIII).

Uskonpuhdistuksen määriteosa usko vastaa siis näitä käyttötapoja.

Puhdistus liittyy kirkollisessa kielessä lähinnä puhdas-sanan käyttöön: puhdas evankeliumi, puhdas oppi. Uskonpuhdistuskauden jälkeinen vaihekin on nimetty kirkon historiassa puhdasoppisuuden ajaksi. Kuten uskolla myös puhdistaa-verbillä on ollut 1800-luvulle saakka rinnallaan muita samansisältöisiä sanoja: ojentaa, parantaa ja uudistaa. Näiden merkitykset eivät ole erottuneet selvästi toisistaan. Verbien ja niistä johdettujen nominien rinnakkaisuus käy ilmi 1700- ja 1800-luvun sanakirjoista. Esimerkiksi Daniel Europaeuksen ruotsalais-suomalaisessa sanakirjassa (1853) on verbille reformera lueteltu suomennosvastineet ojentaa, parantaa, puhdistaa, uudistaa ja muuttaa, ja reform on sen mukaisesti ojennus, parannus, puhdistus, uudistus tai muutos.

Uskonpuhdistuksen vaihtoehtoja

1800-luvun uudissanoissa oli yleisesti paljon vaihtelua ja hapuilua, ennen kuin lopullinen vaihtoehto pääsi vakiintumaan. Martti Rapola on koonnut 1800-luvun kielestä suuren joukon reformaatiota tarkoittavia suomenkielisiä ilmauksia. Ne perustuvat enimmäkseen sanoihin usko ja oppi sekä puhdistus, parannus, uudistus ja ojennus, mutta niitä on muodostettu myös sanoista uskonoppi, uskomus, uskonto, kirkko ja puhdistaminen, parantaminen, uudistamus, muutos. Kaikki ilmaukset eivät ole vielä selvästi nimeäviä termejä, vaan ne pikemmin selittävät tai kuvailevat uudistusta.

Jo ennen uskonpuhdistus-sanan ilmaantumista, siis 1800-luvun alkuvuosikymmeninä, olivat käytössä mm. opinpuhdistus, oppipuhdistus, uskonopin puhdistus, opin parannus, uskon-opin parannus, uskon-uudistus ja uskon-ojennus. Rapolan kokoaman aineiston mukaan vuonna 1817 vietettiin riemujuhlaa Lutheruksen Opinparantamisen muistoksi, ja eräässä 1840-luvun tekstissä mainitaan se suuri, niin kutsuttu revormatsioni eli kirkon parannus. Erilaisia ilmauksia käytettiin myöhemminkin: Yksi Europaeuksen sanakirjan suomennos reformation-sanalle on uskon-opin puhdistus, mutta hän viittaa myös aiemmin mainittuihin reform-sanan vastineisiin, siis sanan yleismerkitykseen. Lönnrotin sanakirjassa on puolestaan puhdistus-sanan yhteydessä opin l. uskon puhdistus. Vuosisadan jälkipuoliskolla uskonpuhdistus alkoi päästä voitolle muista vastineista.

Suomen kielen vaihtelevat ilmaukset eivät ole täysin ainutlaatuisia luomuksia. Ainakin parannuksella ja parantamisella on vastineita ruotsin- ja saksankielisissä yhdyssanoissa, joilla aiempina vuosisatoina on voitu viitata Lutherin reformaatioon. Ruotsin Akatemian sanakirja mainitsee hakusanat kyrkoförbättring ja religionsförbättring, saksalainen Jacob ja Wilhelm Grimmin sanakirja hakusanat Glaubensverbesserung ja Kirchenverbesserung. Sanat eivät ole kuitenkaan korvanneet latinalaisperäistä termiä, vaan ne mainitaan vanhentuneiksi.

Yhdyssanojen tulkinta

Vaikka uskonpuhdistus on kirjoitettu 1800-luvulla toisinaan sanaliitoksi, se on pian vakiintunut yhdyssanaksi. Yksi yhdyssanojen tuntomerkki on se, että toisin kuin sanaliitot ne viittaavat yhteen kokonaiseen käsitteeseen (vrt. äidinkieli ja äidin kieli). Yhdyssanat voivat olla muodoltaan ja merkitykseltään pitkälle kiteytyneitä eli leksikaalistuneita, jolloin niitä ei voi enää purkaa osiin ja tulkita näiden summana. Uskonpuhdistus-sana on juuri tällainen leksikaalistunut yhdyssana: se nimeää yhden kirkkohistoriallisen vaiheen, eikä sen kokonaismerkitys avaudu yhdyssanan osien alkuperäisten merkitysten perusteella.

Kirkollisessa kielessä on monia teonnimen sisältävistä sanaliitoista syntyneitä yhdyssanoja, joille on kehittynyt uskonpuhdistuksen tavoin erikoistunut merkitys. Jumalan palveluksesta eli palvelemisesta on tullut kirkollisen tilaisuuden yleisnimi jumalanpalvelus. Samanlainen tausta on uskontunnustuksella, synnintunnustuksella ja synninpäästöllä, jotka ovat vakiintuneet tietyn muotoisiksi kirkollisten toimitusten osiksi. Näissä tapauksissa erikoismerkitykset ovat kiinteytyneet Agricolan ajasta lähtien vähitellen, pitemmän ajan kuluessa, eikä teonnimi kuvaa niissä enää toimintaa. Uskonpuhdistus on mainittuihin sanoihin verrattuna uudempi ilmaus. Sitä ei voi merkityksenmuutostenkaan vuoksi palauttaa toimintaa ilmaiseviin rakenteisiin (uskon puhdistaminen, puhdistaa usko, vrt. uskon tunnustaminen, tunnustaa usko).

Leksikaalistumisilmiön vuoksi kieleen on voinut eri aikoina jäädä yhdyssanoja ja johdoksia, jotka sisältävät merkityksen, muodon tai äänneasun puolesta vanhentuneita aineksia. Kirkollisessa kielessä tällaisia sanoja on tavallista enemmän, koska sen keskeinen sanasto periytyy jo Mikael Agricolalta, osin jopa kauempaa keskiaikaisesta suomen kielestä. Vedenpaisumus on säilynyt ensimmäisistä raamatunsuomennoksista asti, vaikka vesien ei enää sanota paisuvan vaan tulvivan. Synninpäästö on samoin erikoinen sekä muodoltaan että merkitykseltään, ja se herättäisi varsin outoja mielikuvia, jos se tulkittaisiin nykyajan päästöjen valossa.

Oma vai vieras sana?

Vierassanoja eli lainasanoja on käytetty eri syistä kirjasuomessa sen alkuvaiheista lähtien. Omaperäisessä sanastossammekin on paljon vieraita vaikutteita, kuten käännöslainoja (vrt. esim. ruotsin troslära, saksan Glaubenslehre ’uskonoppi’). 1800-luvulta lähtien vierassanoja on alettu viljellä eri alojen terminologiassa ja varsinkin tieteellisessä kielessä. Vaikka niille luotiin 1800-luvulla runsaasti suomenkielisiä vastineita, läheskään kaikki eivät ole vakiintuneet erikoisalojen sanastoihin. Esimerkiksi teologia ja teologinen ovat syrjäyttäneet 1800-luvun uudissanat jumaluusoppi ja jumaluusopillinen.

Uskonpuhdistus on ollut pitkään tieteellisessäkin kielenkäytössä hyväksytty termi, ja se esiintyy edelleen ‒ uusista tulkinnoista huolimatta ‒ myös neutraaleissa ja virallisissa konteksteissa. Vaikka vuosi 2017 on nimetty kansainvälisellä tavalla reformaation juhlavuodeksi, Suomen  kirkon ja seurakuntien tiedotuksessa käytetään rinnalla nimitystä uskonpuhdistuksen juhlavuosi. Nykyesimerkistön valossa omaperäisen sanan syrjäytyminen ei siis näytä todennäköiseltä. Vierassanaan verrattuna uskonpuhdistuksella on sekin etu, että se viittaa yksiselitteisesti 1500-luvun kirkolliseen uudistukseen. Reformaatio voi sen sijaan tarkoittaa mitä tahansa uudistamista, ja reformi-kantaisilla termeillä on kirkkohistoriassa muitakin merkityksiä (reformoitu kirkko).

Vierassanojen kuvitellaan usein ilmaisevan täsmällisesti sitä mitä tarkoitetaan, ilman omakielisten ilmausten aiheuttamia mielleyhtymiä tai monimerkityksisiä tulkintoja. Tämä neutraalius ja yksiselitteisyys on kuitenkin näennäistä. Vierassanat jäävät vaille tyylisävyä, koska ne eivät luo minkäänlaisia mielikuvia tarkoitteista eivätkä siten voi herättää asenteitakaan näitä kohtaan. Ne eivät myöskään anna apua merkityksen päättelyyn kuten ennestään tutut sanapesyeet, ellei tunne sanan lähtökielistä taustaa. Siksi jokainen voi tulkita ne ”tarkasti” haluamallaan tavalla.

Sanat uskonpuhdistus ja reformaatio heijastelevat nykykielessä tyyli- ja tekstilajien eroja. Omaperäinen sana kuuluu edelleen kirkolliseen yleiskieleen, kun taas reformaatio on erikoiskielen termi. Vuosisatojen patinoima kirkollinen, uskonnollinen suomen kieli on tosin sellaisenaankin muuttunut eräänlaiseksi erikoiskieleksi, joka vaatii sisällön tuntemusta. Se näyttää olevan jonkinlaisessa murroksessa, sillä eri yhteyksissä on aika ajoin nostettu esiin sen vaikeaselkoisia, vanhentuneita tai kiusallisiksi miellettyjä ilmauksia (esim. vanhurskas, synti, lähetystyö). Joskus on ehdotettu jonkin sanan poistamista käytöstä sisällön saamien rasitteiden vuoksi. Tällöin ei aina ole kyse pelkästään kielestä, sanojen muodoista tai merkityksistä, vaan myös mielikuvista ja niiden ohjailemista tulkinnoista.

Lähteitä

Florinus, Henrik 1688: Kircko-Laki Ja Ordningi 1686. Näköispainos 1986. Toim. Lahja-Irene Hellemaa, Anja Jussila ja Martti Parvio. Helsinki: SKS.

Martti Rapolan 1800-luvun kokoelma. 1800-luvun kirjasuomen sanalippukokoelmat. Kotimaisten kielten keskus. Helsinki.

Rapola, Martti 1960: Sanojemme ensiesiintymiä Agricolasta Yrjö Koskiseen. Tietolipas 22. Helsinki: SKS.

Vanhan kirjasuomen korpus ja Varhaisnykysuomen korpus. Kotimaisten kielten keskus. Helsinki. http://kotus.fi/aineistot(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun).