Pertti Rajala selvittelee Kielikellon numerossa 3 ansiokkaasti selkokielen olemusta ja ominaisuuksia. Selkokielen kohderyhmiin on sijoitettu myös suomen kieltä opettelevat (siirtolaiset, pakolaiset, vähemmistöt). Tämä on hyvä asia, sillä toki selkokielestä on apua myös suomen oppijoille, ja monet ulkomaalaisopettajat ovat käyttäneetkin selkokielisiä materiaaleja opetuksensa apuna.
Joissakin suhteissa suomen kieltä opettelevien ja muiden selkokielen kohderyhmien (vammaiset, lukihäiriöiset, vanhukset) kielelliset tarpeet ja taidot eroavat kuitenkin selvästi. Kun ulkomaalaiset lisäksi lienevät tällä hetkellä nopeimmin lisääntyvä vähemmistöryhmä, on syytä kiinnittää huomiota myös heille kirjoitettavaan ja puhuttavaan kieleen. Ulkomaalaisten kanssa tekemisiin joutuvat kysyvätkin joskus ulkomaalaisopettajalta, miten pitäisi puhua tai kirjoittaa, että viesti olisi helppo ymmärtää, mutta muiden suomen kielen ammattilaisten parissa asiasta ei liene toistaiseksi julkisesti keskusteltu.
Tutkimusperäistä tietoa ei asiasta ole, sillä kaikenlainen suomi vieraana kielenä -tutkimus on vasta käynnistymässä. Kokeneet opettajat ovat kuitenkin työssään oppineet monia selkokielentämisen niksejä. Useimmat niistä ovat samoja, joita Pertti Rajalan kirjoituksessa on lueteltu. Ainakin yhdessä asiassa on ulkomaalaisen kanssa kuitenkin toimittava päinvastoin kuin muiden artikkelissa lueteltujen ryhmien: vierassanoja ja -termejä ei pidä kaihtaa.
Suomalainen on koulussa oppinut, että vierasperäisten sanojen käyttö tekee kielestä vaikeaa. Niinpä hän huolellisesti välttelee nimenomaan sivistyssanoja ulkomaalaisen kanssa puhuessaan. Valtaosa Suomen ulkomaalaisista kuitenkin puhuu jotain suurta eurooppalaista kieltä joko äidinkielenään tai muuten. Niinpä suomen sivistyssanat ovat heille kaikkein helpoimpia sanoja, tuttuja ihan opettelematta. Tätä kannattaa tietysti käyttää hyväksi niin opetuksessa kuin muussakin keskustelussa.
Sanasto on muutenkin se asia, joka tekee selkokielisten materiaalien käytön hankalaksi ulkomaalaisopetuksessa. Suomalainen kuin suomalainen tuntee esimerkiksi tavallisten kodin esineiden nimet. Ulkomaalaiselle sen sijaan haarukka voi olla tuntemattomampi sana kuin työlupahakemuslomake, sillä sanoja opitaan yleensä tarpeeseen. Konkreettinen sanasto on yleensäkin vaikeampaa kuin abstraktinen, jossa vieras vaikutus on tuntuvampi. Sanojen tuttuus on siis sangen suhteellista.
Ajatuskokonaisuuden (esim. nominilausekkeen tai verbin ja sen määritteiden) pitäminen yhdellä rivillä on osoittautunut hyväksi myös ulkomaalaisopetuksessa. Sen sijaan adverbien ja sivulauseiden vähyys ei välttämättä tee tekstistä selkeämpää, sillä niiden avulla osoitetaan asioiden välisiä suhteita ja pidetään tekstiä koossa. Pelkistä päälauseista koostuva teksti voi siksi olla vaikeammin ymmärrettävää kuin runsaasti esimerkiksi kun-, koska-, jotta-, vaikka- tai jos-lauseita sisältävä, vaikka lauseet irrallisina olisivat kuinka helppoja. Tästä on esimerkkejä monissa koulukirjoissa ja Rajalan kirjoituksen malliuutisessakin: eikö olisi helpompi ymmärtää syysuhdetta, jos lauseiden ”Tänä vuonna metsissä on mustikoita vähemmän kuin tavallisesti” ja ”Mustikan kukinta-aikana alkukesällä oli useita kylmiä öitä” väliin lisättäisiin koska?
Joka tapauksessa selkotekstit ovat tervetulleita myös ulkomaalaisopetukseen, sillä nimenomaan ulkomaalaisia varten tehtyjä lukemistoja on aivan liian vähän. Ne eivät yksin riitä suomen kielen lukurutiinin kehittämiseen, ja autenttiset lehtitekstit taas ovat pitkään ylivoimaisia. Hyvä myös, että Kielikellossa huolletaan muutakin kuin yleisasiasuomea. Toivottavasti keskustelu jatkuu.
Maisa Martin
fil.lis.
Jyväskylän yliopiston kielikeskus