Suomen kielen ja viestinnän asiantuntija Laura Niemi paneutuu työelämän tyhjänpäiväiseen sanahelinään teoksessaan Työelämän tyhjänpuhujat – jargonin kupla ja miten se puhkaistaan (2024). 167-sivuinen kirja on sekä mitaltaan että tyyliltään varsin kepeä ja helposti lähestyttävä teos, joka tempaa lukijan joutuisasti mukaansa ja johdattaa aihepiiriin havainnollisesti ja usein myös hauskasti. Puheenvuorona kirja on silti painava, sillä se osuu ajankohtaiseen aiheeseen, joka liittyy moniin muihin nykytyöelämän ongelmakohtiin. Lukija saa nähdä, kuinka jargon kytkeytyy niin digitalisaatioon, englanninkielistymiseen kuin työuupumukseenkin.
Työelämän tyhjänpuhujat tarjoilee teesinsä runsaiden esimerkkien kera, jotka ovat paikoin varsin mehukkaita. Teos on lisäksi hyvin moniääninen, sillä siihen tuodaan erilaisia näkökulmia haastattelujen keinoin. Ääneen pääsee muutama Kotimaisten kielten keskuksen työntekijä sekä myös joukko muiden ammattien edustajia juristista ja papista psykoterapeuttiin ja konsulttiin. Taitoltaan ilmava kirja antaa lukijalleen monipuolisia aineksia, sillä erillisiin tietolaatikoihin on koottu esimerkkejä, haastatteluja ja vinkkejä.
Kirjassa on kolme osaa, joista ensimmäisessä käydään läpi jargonin piirteitä ja osa-alueita, toisessa eritellään tyhjän puheen levittäjiä ja esiintymisympäristöjä ja kolmannessa keskitytään käytännönläheisin toimiin, joilla jargonisoitumista on mahdollista torjua. Osat puolestaan koostuvat tarkempia teemoja käsittelevistä luvuista. Luvut ovat napakoita välähdyksiä työelämän tyhjän puheen eri ulottuvuuksista, kuten sanastosta, lyhenteistä, englannin kielen viljelemisestä, organisaatioiden nimistä ja titteleistä. Nostan tässä esittelyssä esiin joitakin kirjan teemoja.
Kehittämiskieli muuttuu jargoniksi väärässä ympäristössä
Vaikka kirjan ote on ennen kaikkea kuvaileva, se ei tyydy yksinomaan kuvaamaan jargonin kerroksia saati kauhistelemaan sanahelinän koukeroita. Se myös valaisee erilaisten puhetapojen konteksteja ja yleisöjä. Kielitietoisuuden kannalta onkin olennaista ymmärtää, että jargon on monille johtajille ja kehittäjille käyttökelpoista ammattikieltä. Se muuttuu sanahelinäksi vasta päätyessään väärään ympäristöön, kun sitä syötetään sellaisenaan työntekijöille tai suurelle yleisölle.
Mitä jargonilla oikeastaan tarkoitetaan? Sanaa käsiteltiin vastikään Kielikellossakin Tuija Vertaisen kirjoituksessa (linkki jutun lopussa). Ranskan kielessä sanaa on käytetty paitsi lintujen liverryksestä myös vieraasta ja käsittämättömästä kielestä jo 1100-luvulta asti. Suomessa jargonilla on perinteisesti viitattu erikoistuneeseen kieleen, siis esimerkiksi ammattislangiin, joka ei välttämättä ole ymmärrettävää ulkopuoliselle. Eipä ydinfyysikoiden, sähköasentajien, kulttuuriantropologien tai aina edes lääkäreiden keskinäisen kielenkäytön tarvitse joka tilanteessa kaikille avautuakaan.
Nykyisin jargonilla kuitenkin tarkoitetaan usein ylipäänsä vaikeaselkoista, abstraktia ja myös sisällöltään köykäistä kielenkäyttöä. Mikä olennaisinta, sanaan liittyy tätä nykyä voimakas negatiivinen sävy, ja sillä viitataankin ärsyttävällä tavalla epämääräiseen ja tyhjänpäiväiseen sanapuuroon.
Muodikkaat mutta tyhjät sanat
Kuten erikoistuneiden kielimuotojen ylipäänsä, myös työelämäjargonin tunnistettavin piirre lienee sanasto. Niemi ei säästele esimerkkejä käsitellessään johtamis- ja kehittämispuheesta joka paikkaan levinneitä muotisanoja, jotka moni tunnistaa tyypilliseksi nimenomaan työelämäjargonille: on askelmerkkejä, kyvykkyyksiä, ekosysteemejä, rajapintoja, fasilitointia, ratkaisuja, ketteryyttä, ilmiölähtöisyyttä ja törmäyttämistä. Ja tietenkin vanha kunnon haaste ongelmaan tai vaikeuksiin viittaamassa, tuo jo ikivihreä inhokki. Varsin karikatyyrimäinen esimerkki vaikeuden kohtaamisen vaikeudesta on myös ilmastokriisin kutsuminen ei vain ilmastohaasteeksi vaan myös ekologiseksi kokonaisratkaisuksi (s. 26). Tähän ”ratkaisuun” vieläpä tarjotaan eräässä esimerkkikatkelmassa – kyllä vain – ratkaisuja (s. 32).
Anekdoottien ja esimerkkien virta riemastuttaa, kauhistuttaa ja häkellyttää. Lukija saa kerta toisensa jälkeen taivastella, ihanko oikeasti tällaisia tekstejä on joku tehnyt. Todellako Espoon kaupunki on tuottanut ”Ekosysteemien innovaatiojohtamisen viitekehys” -materiaalin (s. 47) ja Haaga-Helia on viestinyt sidosryhmilleen, että ”[t]arinallistaminen alkaa ydinsanasta, joka on palvelupolun avain” (s. 48)? Poiminnat havainnollistavat, miksi tyhjyyttään kolisevat sanat koetaan ärsyttäviksi: ei vain siksi, että ne kuulostavat liioittelevilta tai muuten vierailta, vaan siksi, että ne hämärtävät sitä, mistä oikeastaan on kyse.
Pelkkä taivastelu ei kuitenkaan johda pitkälle, vaan on syytä pohtia ilmiön taustaa. Miksi jargonsanasto voi niin hyvin, jos se kerran synnyttää pahaa verta? Niemi avaa, osin haastateltaviensa kautta, kehittämissanaston hyötyjä. Epätäsmälliset sanat nimittäin mahdollistavat asioita, joita täsmälliset eivät. Tyhjiin sanoihin saa kukin sijoitettua sellaisia merkityksiä kuin haluaa, ja tämä ominaisuus on hyödyllinen monenlaisissa tilanteissa ja teksteissä. Sama havainto on tehty aiemmin esimerkiksi strategiakielen tutkimuksessa (Sorsa ym. 2010, s. 51–53).
Sanojen tyhjyys mahdollistaa toisaalta älyllisen laiskuuden: puheeseen tai tekstiin voi heittää löysän sanan, jolloin päätään ei tarvitse vaivata täsmällisellä ajattelulla. Tämän tunnustaa myös Niemen haastattelema viestintätoimisto Milttonissa työskentelevä Ville Blåfield: ”Joskus sanon transformaatio ihan vain omaa laiskuuttani” (s. 94).
Sanahelinällä on sekin ulottuvuus, että se saattaa vieraannuttaa työntekijät organisaation tulevaisuuden suunnittelusta. Jos strategiateksti näyttää tyhjänpäiväiseltä hötöltä, kirjaan haastatellun julkishallinnon esihenkilön sanoin ”[i]hmiset jatkavat lopulta hommia kuten ennenkin eivätkä anna strategian häiritä työntekoaan” (s. 122). Tähän tiivistyykin tyhjän puheen keskeinen olemus varsin monen työntekijän näkökulmasta: se on olemassa jossain taustalla, ja sen kanssa tullaan toimeen, kunhan se ei kovasti haittaa työntekoa.
Jargonin kielioppia
Erikoistunut kieli ei ole vain sanoja, vaan sille ovat ominaisia myös tietyt kieliopilliset piirteet. Niemi esittelee jargonin anatomiaa havainnollisesti joidenkin sen keskeisten ominaisuuksien kautta. Niihin kuuluu muun muassa substantiivitautinakin tunnettu raskas substantiivivetoinen tyyli. Sen sijaan, että toimintaa ilmaistaan verbeillä, tekeminen on pakattu asioiksi ja verbit ovat onttoja: ”avoimuuden edistäminen liittyy osallisuuden kehittämiseen”. Tällaiselle tyylille ominaisia ovat erityisesti -minen-päätteiset substantiivijohdokset.
Kirjassa käsiteltävien substantiivitautisten virkkeiden raskaus ja kirjan oman äänen kepeys ovat vinkeässä kontrastissa. Ohittamattoman mojova on seuraava esimerkki (s. 38):
”Osaamisen kehittäminen pitää sisällään sekä toiminnan eli taitojen ja kyvykkyyksien kehittämisen että tarkoituksen eli jonkin tehtävän suorittamisen käyttöönottamalla hankittuja taitoja ja kyvykkyyksiä.” (Koulutus.fi: Mitä on osaamisen kehittäminen?)
Toinen tyypillinen jargonin piirre on taipumus tuottaa uusia johdoksia. Tästä toimii esimerkkinä palvelullistaminen, jolla on takanaan jo melkoinen muodonmuutosten taival verbistä substantiiviksi: palvella > palvelu > palvelullinen > palvelullistaa > palvelullistaminen. Sen sijaan, että puhuttaisiin palveluista ja suunnittelusta, palvelullistaminen ja tulevaistaminen saattavat kuulostaa joltakin uudelta ja jännittävältä. Samasta syystä työelämäpuheeseen lienee ilmaantunut abstrakteja sanoja erikoisissa monikkomuodoissa. Asiakkaat ja kyvyt ovat saaneet tehdä tilaa asiakkuuksille ja kyvykkyyksille.
Palvelullistaminen ja tulevaistaminen saattavat kuulostaa joltakin uudelta ja jännittävältä.
Kirjan kenties herkullisinta antia ovat kohdat, joissa annetaan todellisia esimerkkejä jargonin raskauttamasta tekstistä ja koetetaan suomentaa, mitä niissä oikeasti yritetään sanoa. Niemi esittelee esimerkiksi viestintätoimiston blogikirjoituksesta muodikkaan oloisia sanoja vilisevän katkelman, jonka mukaan ”muutosvoimassa on kyse – – tarpeesta synnyttää systeeminen tapa tunnistaa, rakentaa ja ylläpitää muutoskyvykkyyttä” sekä ”muutosvoiman kasvattaminen on systemaattiseen organisatoriseen oppimiseen tähtäävää uteliaisuuden kulttuuria” (s. 30). Niemi saa tulkittua, että katkelman mukaan ilmeisesti ”yritys selviää muutoksista helpoimmin silloin kun työntekijät luottavat toisiinsa, keskustelevat avoimesti ja ovat valmiita oppimaan toisiltaan”.
Erottumista nimillä
Oikeutetun osansa kirjan huomiosta saavat instituutioiden nimet. Tasaisin väliajoin mediassakin ovat esillä julkishallinnon toimijat, joiden nimeämisessä mielikuvien luominen on ajanut kansalaisille viestimisen edelle. Esimerkeistä ei ole pulaa, kun katsotaan, miten hyvinvointialueet (kuten Eloisa), kirjastot (Valo), oppilaitokset (LUMIT), virastot (Traficom), terveyskeskukset (Cotton) ja julkiset palvelut (OmaNanny) brändäävät itseään epäinformatiivisilla ja kielellisesti epäjohdonmukaisilla muodosteilla.
Pöhisevät mutta hämärät julkishallinnon nimet ovat nimistönhuollon kestoaihe. Kirjaan haastateltu Kotimaisten kielten keskuksen nimistönhuoltaja Ulla Onkamo painottaakin, että hyvä julkisen palvelun tai viranomaisen nimi kertoo, mitä toimija tekee ja millaista palvelua se tarjoaa. Myös kielineuvonnassa työskentelevälle vaikkapa uusien sosiaali- ja terveydenhuoltoalueiden (eli hyvinvointialueiden) nimien kanssa eläminen on tuttu pulma. Toistuvasti herää kysymys, miksi kummassa virastojen ja muun julkishallinnon nimiä ideoitaessa koetaan tarpeettomaksi viestiä siitä, mistä palvelusta on kyse.
Ulossulkeva kieli osana työelämän ongelmia
Sumea kielenkäyttö kytkeytyy myös epätasa-arvoon ja toimii ulossulkemisen välineenä. Kirjaan haastateltu Kotimaisten kielten keskuksen virkakielenhuoltaja Ulla Tiililä huomauttaa, että kaikki eivät koe omakseen esimerkiksi strategiakieltä, mikä jättää osan ihmisistä vallankäytön piirin ulkopuolelle. Strategiasanastolla siis tehdään eroja ihmisten välille ja astutaan vihkiytyneiden joukkoon.
Jargon kiinnittyy nykytyöelämän moniin muihin ongelmiin: epävarmuuteen, tehostettuun kilpailullisuuteen, stressiin ja uupumukseen, digitalisaatioon ja sen mukanaan tuomiin pulmiin. Monelle lienee samastuttavaa, että keskustelubotin tai epäselvien nettisivujen äärellä iskee turhautuminen ja tehtävät tekee mieli lykätä tuonnemmaksi. Epäselvän kielenkäytön kytkeminen muihin ongelmallisiin ilmiöihin laajentaa kirjan näkökulmaa, ja tyhjä puhe näyttäytyy yhtenä ulottuvuutena työelämän suuressa ongelmavyyhdessä.
Yksi kirjan ansioista on, että siinä kaikesta huolimatta korostetaan myös jargonin mahdollisuuksia, jotka selittävät sen vetovoimaa. Pöhisevällä kehittämispuheella nimittäin myös saadaan paljon aikaan. Jargon on monille luontevaa erikoiskieltä, ja muodikkaat ilmaukset voivat innostaa suunnittelemaan tulevaisuutta ja tekemään kehitystyötä. Ongelmia syntyy, kun kehittämiskieli kohtaa yleisön, jolle se on vierasta – ja vieraannuttavaa. Kontekstin taju ja eri ryhmien tarpeiden huomioon ottaminen onkin keskeistä organisaatioiden toimintaa kehitettäessä.
Miten kamppailla tyhjää puhetta vastaan?
Tiettyjen kieliopillisten piirteiden ja tyypillisen sanaston tunnistaminen antaa jargonin kriittiseen lukemiseen konkreettisia apuvälineitä. Ehkäpä kirjan lukija pystyy vastedes tarttumaan täsmällisemmin höttöiseltä vaikuttavan tekstin ongelmiin, kun niitä on helpompi jäsentää. Mutta mitä konkreettisempaa asialle pitäisi tehdä? Työelämän tyhjänpuhujat loppuu toiveikkaaseen ja myös toimeliaaseen nuottiin. Lukija saa käytännönläheisiä eväitä jargonin vastaiseen kamppailuun. Tämä osuus on melko ytimekäs, ja kirjan pääpaino on selvästi ilmiön kuvaamisessa. Kyseessä ei siis ole ensisijaisesti opas.
Niemi muistuttaa, että jargonisoituminen ei ole vain kielen ongelma, vaan myös organisaation käytänteiden ja johtamisen ongelma. Työelämän tekstien ja virkakielen huoltajat koettavat muun muassa koulutuksissa painottaa esimerkkien avulla sitä, että selkeä kieli säästää hermoja, aikaa ja rahaa, ja näin tekee myös Niemi. Kirja lataa pöytään kouriintuntuvat sekä myös empiirisesti koetellut keinot: kielenhuollon on tultava osaksi organisaation arkisia työskentelytapoja. Ei ole järkevää ajatella niin, että jo valmisteltu hanke menee lopuksi ehostettavaksi kielenhuoltajalle, sillä tuolloin ei välttämättä ole paljoa tehtävissä.
Ratkaisuksi ei siis tarjota yksittäisten sanojen kieltämistä tai sitä, että epämääräisesti ”kiinnitetään huomiota” kieleen, vaan konkreettisia toimia osaksi organisaation toimintatapaa. Editointia ja tekstinhuoltoa, kielenhuoltoa sekä oikolukua käsittelevä tietolaatikko ”Tiedä mitä tilaat tekstityöläiseltä” (s. 149) on mainio opastus aiheeseen asiakkaan näkökulmasta. Monikaan ei välttämättä hahmota tarkkaan ottaen, millaisia ulottuvuuksia kielenhuollossa on. Kielenhuoltaja ei ainoastaan katso pilkkujen paikkoja kohdilleen punakynä kädessä. Liikaa ei voi korostaa onnistuneen tekstin keskeisintä ominaisuutta: tekstin tulee palvella tarkoitustaan.
Laura Niemi 2024: Työelämän tyhjänpuhujat. Jargonin kupla ja miten se puhkaistaan. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Lähteet
Virpi Sorsa, Pekka Pälli, Eero Vaara & Katja Peltola: Strategia mahdollisuutena ja rajoitteena kuntaorganisaatiossa. Kielestä, kommunikaatiosta ja vallasta (Svenska handelshögskolan 2010)(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Tuija Vertainen: Jargonin jäljillä (Kielikello 4/2023)