Tiedotuksia ja ilmoituksia – eräs oikeinkirjoituksen ikuisuuskysymys

Suomen kielen oikeinkirjoituksessa on muutamia erityisen hankalasti opittavia yksityiskohtia. Tavallisimpia kysymyksen aiheita ovat niin sanotut otta- ja oitta-verbit eli kolmitavuiset, perusmuodossaan -ttaa-loppuiset verbit, joiden toisessa tavussa on o, esimerkiksi erottaa, pelottaa, tiedottaa, ilmoittaa, punoittaa, tavoittaa. Milloin toisessa tavussa olevan o:n jälkeen tarvitaan i ja milloin ei? Ongelma ei koske niitä tapauksia, joissa o on kolmannessa tavussa, esimerkiksi kunnioittaa, vahingoittaa, hankaloittaa; ne ovat aina diftongillisia.

Tämän sanatyypin oikeinkirjoitus on horjunut niin kauan kuin suomea on kirjoitettu, ja kielenhuoltajat ja -tutkijat ovat yrittäneet löytää pulmaan kelvollista ratkaisua 1800-luvulta lähtien. Oikeinkirjoitusongelma syntyi alun perin siitä, että monissa murteissa painottoman i-loppuisen diftongin i oli kadonnut sanojen jälkitavuista, eli murteiden muotoja olivat esimerkiksi punanen, vähäsen, katkasta, alottaa, kirjottaa. Näinhän nämä sanat äännetään nykyisinkin yleisesti. Kirjoittaessaan monet kuitenkin lisäsivät sanaan tuon puheessa kuulumattoman i:n. Käytäntö vaihteli kirjoittajittain, sanatyypeittäin ja sanoittain. Kirjoitusasut punainen, vähäisen ja katkaista vakiintuivat melko nopeasti, mutta sellaiset muodot kuin alottaa ja aloittaa, kirjottaa ja kirjoittaa pysyivät horjuvalla kannalla.

Kysymystä yritettiin ratkaista monin tavoin. Arvid Genetz ja E. N. Setälä esittivät kumpikin varovaisesti ”alustavan” ehdotuksen, että osaan verbejä vakiinnutettaisiin tiettyjen periaatteiden mukaan i:llinen kirjoitustapa, osaan taas i:tön. Perusteet olivat lähinnä johto-opillisia ja kielihistoriallisia. Vuonna 1901 Artturi Kannisto esitti puolestaan Virittäjä-lehdessä, että kirjoitusasuksi omaksuttaisiin i:tön muoto. Hän vetosi lähinnä puhutun kielen kantaan sekä yksinkertaisuuteen. Ehdotuksesta keskusteltiin vilkkaasti lehdessä, ja Virittäjän toimitus alkoi noudattaa Kanniston suositusta. Lehdessä kirjoitettiin säännönmukaisesti ehdottaa ja pelottaa mutta myös kirjottaa, osottaa, sekottaa, tavottaa.

Oikeinkirjoituspulma olisi hyvin voinut ratketa näin, sillä Virittäjän kirjoittaja- ja lukijakuntaan kuului mm. paljon yliopistojen ja koulujen opettajia. Toisin kuitenkin kävi: kaikkiin tapauksiin yleistetty i:tön kirjoitustapa ei saanut kieliyhteisössä vankkaa kannatusta, vaan epävarmuus jatkui, ja Virittäjäkin joutui lopulta luopumaan kannastaan. Kanniston ehdottama ratkaisu olisi ollut yksinkertainen ja helposti omaksuttavissa, mutta kielessä kaikki ei perustu järkisyihin. Kahtalaista käytäntöä pitivät yllä ennen kaikkea sanoihin liittyvät tyyli- ja kauneusarvot, osin ehkä myös murteiden erilaiset kannat sekä joissakin tapauksissa jo vakiintunut, pitkäaikainen käytäntö: esimerkiksi Agricola käyttää tavallisesti diftongillisia asuja kirioittaa, ilmoittaa, mutta pudhottaa, cadhottaa, upottaa.

Vuosien mittaan kaksijakoinen käytäntö vakiintui tyydyttävästi ja vain muutamat verbit jäivät horjuvalle kannalle. Verbien oikeinkirjoituksesta annettiin ohjeita kielioppaissa ja ongelmallisimmista tapauksista julkaistiin luetteloita, esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokunta julkaisi verbiluettelon Virittäjässä vuonna 1947. Suomen Akatemian kielilautakunta antoi asiasta suosituksen vuonna 1953, ja sitä noudatetaan edelleen.

Nykyisellään otta, oitta -verbien oikeinkirjoitus on varsin vakiintunut, joitakin horjuntatapauksia lukuun ottamatta. Tällaisia edelleen paljon kysymyksiä aiheuttavia verbejä ovat mm. kehottaa, irrottaa, ilmoittaa ja sekoittaa, ja kutakuinkin samat verbit näyttävät synnyttäneen eniten keskustelua jo 1900-luvun alussa. Vielä viime vuosinakin ovat jotkut tutkijat esittäneet, että otta, oitta -verbien oikeinkirjoitusnormia pitäisi yksinkertaistaa, eli yli sata vuotta sitten alkanut keskustelu jatkuu edelleen. On kuitenkin luultavaa, että nykyisin pääosin hyvin vakiintuneen normin muuttamisesta seuraisi jälleen uusi häiritsevä epävarmuuden tila. Toisinaan on vain hyväksyttävä järjestelmän jonkinasteinen epävarmuus, eihän kieli muutenkaan ole kaikilta osin yksiselitteinen ilmiö. Normin muutosta toimivampi ratkaisu voisi sittenkin olla ohjata kirjoittajia käyttämään sanakirjaa ja kirjoitusoppaita, joista löytää tietoa nopeasti ja helposti.

Ohjeet

Ilmoittaa, tiedottaa -tyyppiset verbit ovat johdoksia. Useimmiten kielessä on niiden rinnalla jokin toinen, johdinrakenteeltaan yksinkertaisempi sana tai sanavartalo (kanta), joka määrää otta, oitta -verbien oikeinkirjoituksen.

Sääntöjen tulkitseminen ja noudattaminen ei ole aina ongelmatonta. Varsinkin arkisuus ja ylätyylisyys on monesti hyvin tulkinnanvaraista. Siksi olisikin ehkä helpompaa jakaa verbit pääsäännön mukaan käyttäytyviin sekä niihin, joilla ei ole selvää kantaa tai jotka ovat muuten vakiintuneet jompaankumpaan kirjoitusasuun. Pulmallisissa tapauksissa kirjoittajan ei kannata jäädä miettimään verbin mahdollista kantaa ja säännön soveltamista, vaan yksinkertaisempaa ja nopeampaa on tarkistaa oikea kirjoitusasu sanakirjasta tai jostain oppaasta.

Viikoittain, kiloittain

Edellä olevat ohjeet koskevat vain otta- ja oitta-verbejä ja niiden johdoksia. otta, oitta -verbien sääntö ei sen sijaan päde ittain-loppuisiin adverbeihin, sellaisiin kuin viikoittain, jaksoittain, pulloittain, tipoittain, sarjoittain, paloittain. Näihin kuuluu i samoin kuin muotoihin tonneittain, paaleittain, kappaleittain, kuormittain jne.

Tavallisia otta, oitta -verbejä

Seuraavaan luetteloon on koottu joukko tavallisia otta, oitta -verbejä. Joistakin verbeistä on mainittu taivutusmuoto tai johdos. Suluissa on mainittu verbin rinnalla esiintyvä kanta sekä sanan tyyliarvo, jos sillä on merkitystä kirjoitusasun perusteena (ark. = arkinen, kuv. = kuvaileva, vanh. = vanhahtava, ylät. = ylätyylinen).

aidoittaa (aita)
aivoitus (vanh.)
ajoittaa (aika)
aloittaa, aloite (alka-a)
ammottaa (kuv.)
armoitettu (ylät.)
arvoitus, arvoituksellinen (arva-ta)
arvottaa, arvotus (arvo)

ehdottaa (ehto)
erottaa, erotin (ero)

haaroittaa ’jakaa haaroihin’ (haara)
haarottaa ’olla harallaan’ (kuv.)
haavoittaa (haava)
hahmottaa, hahmotella (hahmo)
hajottaa (hajo-ta tai haja-)
hangoitella (hanka, vrt. vastahanka)
harjoittaa (harjaa-ntua)
harottaa, harrottaa (kuv.)
haudottaa (hauto-a)
haukotella
hedelmöittää (hedelmä)
heloittaa ’varustaa heloilla’ (hela)
helottaa ’hohtaa’ (kuv.)
helpottaa (helppo)
hemmotella
hiekoittaa (hiekka)
himottaa (himo)
hinnoitella (hinta)
hohottaa (kuv.)
hoilottaa (kuv.)
häämöttää (kuv.)

ilmoittaa (ilma, ilmaa-ntua)
ilmoittua (ilma)
ilotella, ilottelu (ilo)
inhottaa (inho)
innoittaa (ylät.)
irrottaa, irrotella (irro-ta, irra-llaan)

jaksottaa (jakso)
jaloitella (jalka)
jaottaa, jaotella (jako)
jauhottaa (jauho)

kansoittaa (kansa)
karkottaa (karko-ta)
kartoittaa (kartta)
karvoittua, karvoitus (karva)
kehottaa, kehotus
keinotella (keino)
kiihottaa, kiihotus, kiihottua (kiihko)
kiillottaa, kiillote (kiilto)
kilvoitella (kilpa)
kirjoittaa, kirjoitin (kirja)
kirvoittaa ’irrottaa, hellittää’ (ylät.)
kiskotella ’venytellä jäseniään’ (kisko-a)
kiskottaa ’varustaa kiskoilla’ (kisko)
kiusoitella (kiusa)
korottaa (korko)
kurkottaa
kurottaa
kuullottaa (kuulto, kuulta-a)
kuumoittaa ’hehkua; tuntua kuumalta (kuuma)
kuumottaa, kumottaa ’hohtaa, häämöttää’ (kuv.)

laatoittaa (laatta)
lahjoittaa (lahja)
lahottaa (laho)
lainoittaa, -lainoitteinen (laina)
laiskottaa, laiskotella
lannoittaa (lanta)
lastoittaa (lasta)
laudoittaa (lauta)
lihottaa (liho-a)
liihottaa, liihotella (kuv.)
liioitella (liika)
linnoittaa, linnoittautua (linna)
liottaa, liote (liko, lio-ta)
liuottaa
liuskoittaa, liuskoittua (liuska)
luulotella (luulo)

maadoittaa
mellottaa (melto, vrt. meltorauta)
mitoittaa, mitoitus (mitta)
nastoittaa, nastoitus (nasta)
nauhoittaa, nauhoite (nauha)
nikottaa, nikotella (kuv.)
niskoitella (niska)

osoittaa, osoite (osa-ta)

pahoittaa, pahoitella (paha)
paikoittaa (paikka)
painottaa, -painotteinen (paino)
pakoittaa ’panna pakkoihin’ (pakka)
pakottaa (pakko)
paloitella (pala)
pauloittaa (paula)
pelottaa, pelote (pelko tai pelä-tä)
piilottaa, piilotella (piilo)
pilkoittaa ’tehdä pilkkoja puihin’ (pilkka)
pilkottaa ’häämöttää’ (kuv.)
pingottaa, pingotin (pinko, vrt. pinkopahvi)
pinnoittaa, -pinnoitteinen (pinta)
pirskottaa, pirskotella (kuv.)
pujottaa (pujo-a)
pullottaa ’olla pullollaan’ (kuv.)
pullottaa ’panna pulloihin’ (pullo)
punoittaa, punoitus (puna)

rahoittaa (raha)
rajoittaa, -rajoitteinen (raja)
raottaa, raottua (rako)
raudoittaa (rauta)
rauhoittaa (rauha)
rehottaa
retkottaa (kuv.)
riepottaa

sakottaa (sakko)
sanoittaa (sana)
saunottaa (sauno-a)
sekoittaa, sekoitin (seka-)
sidottaa (sitoa)
sijoittaa (sija)
silottaa, silote
sirottaa, sirotella
sähköttää (sähkö)

tarkoittaa, tarkoite (tarkka)
tasoittaa, tasoite (tasa)
taustoittaa (tausta)
tavoittaa, tavoite (tava-ta)
teloittaa (vanh.)
teroittaa, teroitin (terä)
tiedottaa, tiedote (tieto)
tuijottaa

ulottaa, -ulotteinen (ulko)
unhottaa, unhoittaa, unhottua, unhoittua (vanh. ja ylät., unho)
upottaa (upota)

vahingoittaa (vahinko)
vajottaa (vajo-ta)
valottaa (valo)
valvottaa (valvo-a)
varoittaa, varoitella (vara ’varovaisuus’)
vaurioittaa, vaurioitua (vaurio)
veloittaa (velka : vela-n)
velvoittaa, velvoite (vanh.)
verottaa, verotus (vero)
vesoittua (vesa)
viekoitella, viekoitus (viekas : viekkaa-n)
vieroittaa, vieroittua (vieras : vieraa-n)
vihoittaa, vihoitella (viha)
viitoittaa (viitta)
viivoittaa, viivoitin (viiva)
vilvoittaa, vilvoitella (vilvas : vilvaan ’vilpoinen’)
vioittaa, vioittua (vika)
virvoittaa, virvoitus (vanh.)