Kielikellon numerossa 3/1987 on Pirjo Rantalaisen mielenkiintoinen kirjoitus ”Oikeakielisyysohjeilla ei opi kirjoittajaksi ”. Siinä hän esittää monta tärkeää näkökohtaa hyvän asiatekstin laatimisesta, opiksi ja ojennukseksi ammattikirjoittajille. Eräässä kohdin hän kuitenkin minun mielestäni asettuu liian jyrkälle kannalle, nimittäin siinä jaksossa, jossa hän käsittelee ammattikielen termien käyttämistä.

Termejähän käytetään kaikissa kielimuodoissa, puhekielessäkin, ja aivan erityisesti kaikenlaisessa ammattikielessä. Omista ammattiasioistaan puhuessaan tai kirjoittaessaan käyttää ammattitermejä niin kivenhakkaaja kuin filosofi, niin kadunlakaisija kuin kielitieteilijäkin. Jos teksti on tarkoitettu saman alan ammattilaisille, käsitteitä ei tarvitse edes määritellä, mutta jos kuulija- tai lukijakuntaan kuuluu myös ”maallikoita” (tai vasta alalle pyrkiviä, esim. opiskelijoita), hyvä esitystapa vaatii, että käsitteet määritellään.

Rantalainen katsoo, että asiatekstien kirjoittajat pyrkivät liiaksi ”termistämään maailmaansa”, ja hän kysyy, millaista opetuksen pitäisi olla, jotta kirjoittaja ei noin vain itsekseen keksaisisi ilmauksia. En pysty vastaamaan kysymykseen, mutta rohkenen katsoa, että Rantalainen suhtautuu tarpeettoman ankarasti ammattikielen ”termistämiseen” (mikä sekin lienee ammattitermi). Saattaa tosin olla, että on luotu tarpeettomiakin ammattitermejä, mutta arvostelua tuskin voidaan yleistää koskemaan asiatekstin kirjoittajia yleensä. On myös totta, että on olemassa moniakin (ammatti-)ilmaisuja, joiden merkityksestä suomea äidinkielenään puhuva ei saa mitään vihiä – jollei niitä määritellä. Mutta jos ne määritellään, tarkkaavainen ja aiheesta kiinnostunut lukija kyllä yleensä myös ymmärtää, mitä ne tarkoittavat.

Rantalainen esittää varoittavan esimerkin tekstistä, jonka kirjoittaja hänen mielestään ”ei osaa tunnistaa kirjoittamansa ilmauksen merkitystä”. Rantalainen esittää myös oman arvionsa siitä, mitä tuon tekstin kirjoittaja ”uskoo lukevansa – ja odottaa muidenkin lukevan – paperista”.

En tiedä, mistä tekstinäyte on peräisin, enkä sitäkään, mille lukijakunnalle teksti on tarkoitettu, mutta totean, että Rantalaisen arvio kirjoittajan ”uskomuksista” ei ainakaan tässä tapauksessa osu kohdalleen. Lyhyestä tekstistä nimittäin selvästi ilmenee, että kirjoittajan tarkoituksena on ollut kertoa lukijoilleen, mitä termit asumispalvelut, palveluasuminen ja tukiasuminen merkitsevät. Sen hän on tehnyt esittämällä näiden termien määritelmät, osittain omin sanoin ja osittain ehkä myös tarpeettoman koukeroista ”suunnittelukieltä” käyttäen. Olennaisempaa tässä yhteydessä kuitenkin on, että kirjoittaja ei ole ”noin vain itsekseen keksaissut” käyttämiään termejä, vaan hän on ottanut ne – ja niiden määritelmienkin pääosan – suoraan sosiaalihuoltolaista ja -asetuksesta. Hänen tehtävänään ei ole ollut arvioida, ovatko juuri nuo termit hyviä vai huonoja, tarpeellisia vai tarpeettomia, vaan hänen tehtävänään on ollut kertoa lukijoille, mitä nuo lainsäädännössä käytetyt termit tarkoittavat. Tätä tehtäväänsä hän ei olisi voinut täyttää laatimalla tekstinsä Rantalaisen suosittelemaan ”pyöreään” muotoon.

Minun mielestäni ammattitermit ovat välttämättömiä (välttämätön paha, jos niin haluaa sanoa), eikä kielentarkistajan tehtävänä voine olla kaikkien termien ja niiden määritelmien karsiminen asiatekstistä. Kielentarkistajalla on varmasti muutenkin tehtäviä aivan riittämiin. Hän voisi esimerkiksi puuttua sellaiseen virkkeeseen, joka sisältyy Rantalaisen lainaukseen jostakin äidinkielen (?) oppikirjasta ja joka kuuluu: ”Yksi tai useampia lauseita muodostavat yhdessä virkkeen”. Ainakaan minun korvani mukaan tuo virke ei ole moitteeton. ”Yhdessä” minkä kanssa yksi lause muodostaa yksinään virkkeen? Miksi subjekti ”useampia lauseita” on partitiivissa? Ja miksi predikaatti ”muodostavat” on monikossa, vaikka toinen subjekti on yksikössä, toinen partitiivissa ja subjekti lisäksi on erotettu toisistaan ”tai”-sanalla? Kysyn kielentarkistajilta!