Vanha kirjasuomi eli 1500–1700-luvuilla kirjoitettu suomi liittyy läheisesti yhteen uskonnon kanssa. Saihan kirjakielen kehittäminen alkusysäyksensäkin uskonpuhdistuksesta, jonka yhtenä tavoitteena oli, että jokainen pääsisi oppimaan kristinopin perusteet omalla äidinkielellään. Kristinoppia ruvettiin saattamaan kansan kielelle kirjapainotaitoa hyödyntäen. Agricolan Abckiriasta se alkoi, ja kirjakielen ensi vuosisatoina painettiin Uusi testamentti, Raamattu, katekismuksia, postilloja ja hartauskirjoja. Ei siis ihme, että kun puhutaan vanhasta kirjasuomesta ja uskonnosta, aletaan puhua tavalla tai toisella juuri kristinuskosta tai ainakin tarkastella uskontoa kristinuskon näkökulmasta.

Epäjumalat monet muinen palveltiin

Johonkin suomalaiset uskoivat myös ennen kuin kristinusko, saati sitten uskonpuhdistus, saavutti Suomen rannat. ”Epäjumalat monet tässä, muinen palveltiin kaukan ja lässä”,1 kirjoitti Agricola vuonna 1551 julkaistun Psalttarin esipuheessa ja jatkoi runoillen hämäläisten ja karjalaisten jumalista:

Näitä kumarsit hämäläiset,
sekä miehet että naiset.
Tapio Metsäst pyydykset soi,
ja Ahti vedest kaloja toi.
Äinemöinen virret takoi,
Rahkoi kuun mustaksi jakoi.
Liekkiö ruohot, juuret ja puut
hallitsi ja senkaltaiset muut.
Ilmarinen rauhan ja ilman tei,
ja matkamiehet edesvei.
Turisas annoi voiton sodast,
Kratti murhen piti tavarast.
Tonttu huoneen menon hallitsi,
kuin piru monta villitsi. – –
Vaan karialaisten nämät olit
epäjumalat, kuin he rukolit.
Rongoteus ruista annoi,
Pellonpekko ohran kasvon soi. – –
Ja kuin keväkylvö kylvettiin,
silloin Ukon malja juotiin.

Agricola oli ensimmäinen, joka kirjoitti suomeksi suomalaisten muinaisuskosta. Agricolan runoa on arveltu myös käännetyksi, sillä sille on löydetty ruotsinkielinen vastine. Nykytutkimuksen mukaan ruotsinkielinen versio näyttää kuitenkin nuoremmalta.

Jotkut Agricolan mainitsemista jumalten nimistä ovat nykyisin tuttuja esimerkiksi Kalevalasta. Jumalten nimien ja tehtävien lisäksi runosta selviää myös, miten eri luontokappaleilla oli omat haltiansa ja millaisia riittejä uskoon liittyi. Jumalista kerrottuaan Agricola jatkaa kriittisesti ja kristinuskon sekä nimenomaan luterilaisen opin puolesta kirjoittaen:

Siihen piru ja syndi veti heitä,
että he kumarsit ja uskoit näitä.
Kuolluden hautiin ruoka vietin,
joissa valittiin, parguttiin ja itkettiin.
Menninkäiset myös heidän ufrins sait,
koska lesket huolit ja nait.
Palveltin myös paljo muuta,
kivet, kannot, tähdet ja kuuta.
Niin myös äsken paavin opin ala,
kumarttiin julkisest ja salaa.
Epäluguiset luontokappaleet,
Jumalan sijas, kuin pyhyydet. – –
Vaan älkään nyt kumarko kenkä [kukaan],
kuin Isää, Poikaa ja Pyhää Henkee.

1500–1600-luvuilla ei Agricolan runon lisäksi julkaistu muita suomenkielisiä tekejä, joissa olisi varsinaisesti esitelty suomalaisten muinaisuskoa. Joitakin lyhyitä huomautuksia on kuitenkin säilynyt. Seuraava esimerkki on Laurentius Petrin 1670 julkaistusta enkeleitä käsittelevästä saarnasta:

Vanhat suomalaiset ovat pahat engelit myös kutsuneet pirut, tonttukupit [tonttu-ukot], hiidet, Kalevan pojat, ajataro, liekkiöt, mustamiehet, mäkimiehet, peikot, kratit, ruhjakat, lempoit, kapeet, näkit, merineitseet, Toinen poika etc.

Israelin kansan joukosta pakanalliseen pimeyteen

1700-luvulla Suomeen levisi kiinnostus oman kansan muinaisuuden tutkimiseen. Kansan ja kielen alkujuuria haettiin kaukaakin, jopa Israelin kansan parista. Etenkin vuosisadan lopulla ilmestyi myös suomalaisten muinaisuskoon liittyviä laajempia esityksiä.

Mynämäen rovasti Antti Lizelius esitti käsikirjoitukseksi jääneessä Tiedustuskirjassa (1780) yhden näkemyksen suomalaisten tulosta Suomeen ja samalla heidän uskostaan:

Ei tosin meillä ole täydellistä tietoa tämän maakunnan pakanallisesta ajasta; mutta sen me tiedämme – – että meidän esivanhempamme täsäkin paikkakunnasa ovat ollet pakanat. Niillä ensimmäisillä asuvaisilla täällä Suomesa, koska he tänne kuljeskelit, nijn kuin luullan, Asiasta Israelin kansan joukosta, oli ensin vielä joku Israelin kansan Jumalan palveluksen muoto; mutta ettei heillä ollut opettajita ja totiseen Jumalisuuteen johdattajita, ei myös Biblioita, niin lankeisit he ymmärtämättömyydesänsä ja jouduit vähittäin ja vähittäin pakanalliseen pimeyteen.

Tiedustuskirja on varhainen kotiseutukuvaus Mynämäen pitäjästä, ja Lizelius käsitteli siinä myös suomalaisten muinaisuskoa. Mynämäen seutuvilla epäjumalia palveltiin monilla tavoin:

enimmästi hypyillä, mässäämisillä [juhlimisilla], kilvoittelemisilla, pakanallisilla runolauluilla ja huvituksilla, luistamisilla, syömisellä ja juomisella niin että he istuit syömään ja juomaan ja nousit mässäämään.

Agricolan tavoin Lizeliuskin kertoo kansanuskosta kristinuskon näkökulmasta. Lizeliuksen mukaan pakanalliset tavat ovat vaikeasti kitkettäviä: ”Senkaltaiset pakanalliset eksymiset ja epäluulot ei vieläkään kaikisa paikoisa täsä maasa kuulu sammuneeksi, ehkä Jumalan Sanan valo meille kyllin näyttä ne hyljättäväksi.”

Uskonpuhdistusta edeltäneestä ajasta kirjoittaessaan Lizelius myös liittää katolisen uskon lähemmäs kansanuskoa kuin todellista puhdasta jumalanpalvelusta:

Paavikunnan aikana rakettiin, ilman pääkirkoja usioita ylönpaltisia kappeleita, saarnahuoneita ja messukammioita, aina siinä luulosa, että niitten rakentajat piti sen kautta enämmän autuuden ansion saavuttavansa, ja sentähden pidit, niitä epäjumalanansa – –.

Kansanrunoutta ja mytologiaa

1700-luvulla kansan muinaisuutta ja uskomuksia alettiin tutkia etenkin kansanrunouden avulla. Esimerkiksi Gabriel Maxenius (1733) käsitteli kansanrunoutta ja -uskoa väitöskirjassaan. Laajemmin kansanuskon ja -runouden tallennus ja tutkimus alkoi 1700-luvun lopulla Henrik Gabriel Porthanin johdolla. Porthanin oppilaista Christianus Eric Lencqvist julkaisi 1782 latinankielisen väitöskirjan vanhojen suomalaisten teoreettisesta ja käytännöllisestä taikauskosta.

Merkittävimmän panoksen suomalaisten muinaisuskon tutkimiseen vanhan kirjasuomen aikana antoi kuitenkin Porthanin ja Lencqvistin aikalainen Christfrid Ganander, joka esitti suomalaisten myyttisiä käsityksiä vuonna 1789 ilmestyneessä Mythologia Fennicassa. Teos on pääasiassa ruotsinkielinen,2 mutta se sisältää runsaasti suomenkielisiä poimintoja kansanrunoudesta. Gananderin mukaan mytologiaa tutkimalla voidaan saada tietoja ”suomalaisten, kiistatta Pohjolan vanhimpien asukkaiden syntyperästä, hallinnosta tai elintavoista” ja ”on parasta verrata vanhoja suomalaisia niin sanottuja noitarunoja sekä keskenään että muitten kansojen mytologisiin kertomuksiin”. Mythologia Fennicassa onkin runsaasti vertailuja Kreikan ja Rooman sekä myös skandinaaviseen mytologiaan. Ganander oli omaksunut 1700-luvulla vallinneen näkemyksen suomen sukulaisuudesta hepreaan ja kreikkaan ja esitti myös sanavertailuja sekä sanakirjan muotoon kirjoitetussa Mythologia Fennicassa että myös suomalais-ruotsalaisessa sanakirjassaan Nytt Finskt Lexicon (1787–88).

Mytologian tutkimuksissaan Ganander  huomioi myös, mitä esimerkiksi Agricola oli kirjoittanut muinaisuskosta runoillessaan. Menninkäisistä Ganander kertoo muun muassa seuraavaa:

Männingäiset eli Menningäiset, olivat kirkon kummituksia, henkiä, ja asuivat haudoissa, kallionhalkeamissa ja erämaissa ja pelästyttivät ihmisiä. – – Mutta piispa Agricola pitää niitä jumalina, jotka edistivät avioliittoja – –.

Mythologia Fennicasta löytyvät myös muut Agricolan mainitsemat mytologiset hahmot sekä paljon muita. Yleisnimeksi luonnehtimastaan jumala-sanasta Ganander kirjoittaa muun muassa seuraavaa:

Ylintä jumalaa suomalaiset kutsuivat kristinuskon tulon jälkeen Luojaksi ja Kaikkiwallaksi. Vanhoilla suomalaisilla oli kuitenkin jo pakanuuden aikana käsitys kaiken luojasta, jota he kutsuivat kaiken maailman takojaksi, ilman kannen kalkuttajaksi – –.

Samoihin aikoihin tutkimusmaailmassa omaksuttiin jo uusia käsityksiä suomalaisten ja suomen kielen alkuperästä ja sukulaisuussuhteista. Porthan toi Saksasta käsityksen suomalais-ugrilaisista kielistä. Mythologia Fennica edusti kieli- ja mytologiavertailuiltaan vanhentunutta kantaa, mutta samalla siinä kartoitettiin laajasti 1700-luvun suomalaisten uskomusperinne, ja näin ollen se on edelleen merkittävä dokumentti suomalaisten muinaisuskosta.

Kansanvalistuksesta uskontotutkimukseen

Agricolasta alkaen suomalaisten muinaisuskoa koskevaa kirjallisuutta leimaa pitkälti kristillinen näkökulma. Kirjoituksissa otetaan yleensä kantaa kristinuskon ja nimenomaan luterilaisuuden puolesta. Suomalaisten muinaiset uskomukset ovat pahan hengen vaikuttamaa vääräuskoisuutta. Uskonpuhdistuksen myötä on päästy pakanuuden ja sitä seuranneen paavin ajan hapatuksesta oikeaan jumalanpalvelukseen ja puhtaan evankeliumin saarnaan. Tästä poikkeaa kuitenkin Gananderin mytologinen tutkimus. Hänen tavoitteenaan ei ollut kyseenalaistaa vanhoja uskomuksia vaan tutkia ja dokumentoida niitä, minkä vuoksi Gananderia onkin pidetty uskontotieteellisen tutkimuksen isänä Suomessa. 

Kirjallisuutta

Suomen almanakan juhlakirja. 1957. Helsingin yliopisto, Helsinki.

Häkkinen, Kaisa 1994: Agricolasta nykykieleen. WSOY, Porvoo.

Häkkinen, Kaisa 2012 (toim.): Mikael Agricolan runokirja. Wanhan suomen arkisto 6. Turun yliopisto, Turku.

Vanhan kirjasuomen korpus. (Sähköinen aineisto.) Kotimaisten kielten keskus, Helsinki.

Ganander, Christfrid 1995: Mythologia Fennica. Toim. Juha Pentikäinen. Käännös Brita Löflund. Recallmed Oy, Tampere.

1Tässä artikkelissa Agricolan, Laurentius Petrin ja Lizeliuksen esimerkit on poimittu Vanhan kirjasuomen korpuksesta ja ne on kirjoitettu lukutavan mukaan, ei lähteiden alkuperäisessä kirjoitusasussa.

2Gananderilta poimittujen lainausten kursivoimattomat osat ovat alkuaan ruotsiksi kirjoitettuja, ja ne on suomentanut Brita Löflund. Lainauksissa on noudatettu käännöksen kieliasua myös suomenkielisissä kohdissa.