Huhtikuussa 2007 osallistuin Granadassa ensimmäiseen Translation and Activism -teemalla järjestettyyn kongressiin. Monen poliittisen ja avoimesti kantaaottavan aiheen lisäksi ohjelmassa oli muutamia feministilingvistien esitelmiä. Kongressin ohjelma toi elävästi mieleeni, kuinka nuorena intomielisenä tasa-arvotaistelijana halusin itsekin 1970-luvun lopulla kirjoittaa englannin pro gradu -työni ”feministisen kielitieteen näkökulmasta” ja tutkia sitä, miten mainoskieli on eriytynyt sukupuolen mukaan. Siitä gradusta ei koskaan tullut mitään, sillä törmäsin tavattomaan määrään metodologisia ongelmia. Alistuin ja kirjoitin vähemmän kunnianhimoisen ja epäpoliittisemman gradun.

Sittemmin on aiheesta on kyllä kirjoitettu ja sitä on tutkittu. ”Poliittisesti korrekti” ja ”gender-free” – suomeksi luultavimmin ”poliittisesti ja sukupuolisesti neutraali” – kieli on tavoite, johon kirjoittamisestaan tietoisen, vastuullisen ja osaavan kielenkäyttäjän pitäisi yleisemminkin pyrkiä. Kieli ei saisi olla itsessään loukkaavaa, erottelevaa tai ennakkoluuloista. Tämä tavoite on helppo hyväksyä. Kysehän on pelkästään huomaavaisuudesta ja kohteliaisuudesta.

Suomessa auringolla ei ole sukupuolta

Kongressissa huomasin kuitenkin taas kerran, että vain harvat sukupuolittuneen kielen ongelmat koskevat suomea. Suuri osa feministisen kielenkäytön tasa-arvotavoitteista on ratkennut itsestään rakenteellisesti neutraalissa suomen kielessä. Suomen numeraalit ja adjektiivit, puhumattakaan persoonapronomineista, ovat aina neutraaleja. Meillä ei ole substantiivien sukua eikä niitä vastaavia artikkeleita, joten meidän ei tarvitse pohtia sitä, mihin perustavanlaatuiseen sukupuolinäkemykseen perustuen aurinko mielletään miehiseksi ja kuu naiselliseksi – tosin vain romaanisissa kielissä, kun taas saksassa asia on päinvastoin. Eurooppalaisten valtakielten puhujien joukossa vain sivistyneimmät kielenkäyttäjät ja jopa vain harva kielen ammattilainenkaan tajuaa, että suomen kaltainen sukupuolisesti neutraali kieli on ylipäätään mahdollinen.

Feministinen kielentutkimus ja sukupuolettomaan kieleen tähtäävät pyrkimykset tuntuvatkin perustuvan eurooppalaisiin valtakieliin – romaanisiin ja germaanisiin yhtä lailla. Suomi ei tietenkään ole maailman kielistä ainoa, joka on edellä kuvatulla tai muulla tavoin neutraali, ja toisaalta puhujan tai kuuntelijan sukupuolen, aseman, iän ja muun sosiaalisen tekijän ilmaisemiseen on maailman tuhansilla kielillä olemassa monenlaisia ja monimutkaisia välineitä.

Hyvä tarkoitus voi kääntyä itseään vastaan

Valtakielen tasa-arvoiseen käyttöön pyrkivien piirissä puhetta ja kirjoitusta riittää juuri esimerkiksi siitä, miten ihmiseen tulee viitata. Onko ihminen lähtökohtaisesti aina maskuliini, joka on monen kielen omaksuma käytäntö? Miten välttää tämä? Itse en pidä lainkaan siitä, että kun vaikkapa englanniksi viitataan jonkin ryhmän edustajaan, esimerkiksi opiskelijaan, hänestä käytetään muotoa he/she. Tämä ruma kirjoitustapa pikemminkin korostaa sukupuolieroa kuin tasoittaa sitä. Tokihan englannissa on muitakin sukupuolen häivytystapoja, kuten koko rakenteen muuttaminen monikkoon, jolloin sukupuoleen ei tarvitse ottaa kantaa. Kaiken kaikkiaan korostunut huoli sukupuolittuneesta kielestä helposti kääntyy itseään vastaan: korostaa eroa sen sijaan että tasa-arvoistaisi kieltä.

Suomessakin on kirjoittajia, jotka ovat hyvin tietoisia sukupuolineutraaliuden vaatimuksesta. Kääntäjänurani typerin sukupuolikysymys, sen suoranainen ymppääminen sinänsä neutraaliin tekstiin, koski sanaparia ihminen ja luonto. Kyse oli pitkähkön Suomen historiaa esitelleen tekstin loppulauseesta, jossa kerrottiin yhteiskunnastamme ja siitä, miten maaseudulla mies ja nainen ovat työskennelleet aina rinta rinnan. Lopuksi todettiin suomalaisten aina olleen yhtä luonnon kanssa. Englannissa idiomaattinen sanapari on man and nature, mutta kirjoittaja halusi välttämättä muuttaa tämän muotoon humankind and nature. Se ei kuulosta hyvältä, ja erityisesti askarruttaa se, että latinalaisperäisessä sanassa human mies on myös mahdollinen kantasana, joskin hiukan häivytetympänä.

Kuka on hän?

Valtakielten kääntäjien ongelmiin verrattuna Suomessa ja suomen kielellä operoivan kääntäjän tai tulkin näkökulmasta sukupuolikysymys on toisinaan käänteinen. Sen sijaan että pyrkisi neutraloimaan sukupuolittunutta kieltä, suomentaja joutuu lisäämään sukupuolen suomenkieliseen tekstiin. Hän ei riitä kertomaan riittävästi siitä, keneen viitataan ja kuka puhuu. Suomentajan on annettava lisäinformaatiota, jottei kirjan lukija tai vaikkapa TV-katsoja putoa kärryiltä, kenestä hänestä nyt on kyse. Kun TV-sarjassa aiemmin näkynyt naishenkilö poistuu paikalta ja häneen sen jälkeen viitataan sanalla she, ei riitä, että hän tuli tai meni tai teki, vaan on kerrottava, että kyseessä oli Brooke eikä esim. Ridge.

Kun tulkki on tuomioistuinkäsittelyssä, jossa italialainen ja suomalainen osapuoli riitelevät vaikkapa lasten huollosta ja eri osapuolten rooleista, on jatkuvasti lisättävä tietoa siitä, ketä pronominilla lui tai lei tarkoitetaan. Suomen sana hän ei kerro, kenestä nyt puhutaan. Toki suomessakin on selvästi sukupuolen ilmoittavia varsinkin sukulaisuussuhteita kuvaavia sanoja, kuten isä, äiti, mies, vaimo, tytär tai poika, mutta myös niiden neutraaleja muotoja vanhempi, puoliso, lapsi. Kun nämä sanat käännetään – varsinkin romaanisille kielille – on myös ilmoitettava, onko kyseessä nais- vai miespuolinen lapsi, ja viimeistään sukupuoli paljastuu adjektiiveissa, joiden on pakko taipua sukupuolen mukaan.

Myös virallisia käännöksiä laativa asiatekstinkääntäjä joutuu lisäämään sukupuolen käännöksiinsä. Kun tehtävänä on kääntää käräjäoikeudelle jätetty haastehakemus, ensimmäinen sukupuolikysymys tulee usein vastaan jo jutun osapuolten määrittelyssä. Suomeksi asiakirjassa lukee vastaaja, mutta onko hän mies vai nainen? Aina ei nimikään paljasta sukupuolta, varsinkin jos asianomainen tulee kielialueelta, jonka nimistö on Suomessa tuntematonta. Jos tällainen henkilö jää kiinni esimerkiksi näpistyksestä eikä hänellä ole suomalaista henkilötunnusta, josta sukupuoli ilmenee, asiakirjojen kääntäjä joutuu usein soittelemaan viranomaisille tarkistaakseen asian, jotta käännökseen tulisi oikeat pronominit, artikkelit sekä adjektiivien ja partisiipin perfektien päätteet.

Suomessa sukupuolineutraalin kielen käyttäminen on helppoa eikä ongelmia juuri synny. Monet sukupuolittuneet käytännöt ovat poistuneet itsestään. Kukaan ei enää sano opettajatar tai kirjailijatar, vaikka vielä puhutaankin naiskirjailijoista. Meillä on myös vielä sairaanhoitajia ja miessairaanhoitajia ja muuten myös tulkkeja ja miestulkkeja. Nämä ovat kuitenkin puhujan omia sanavalintoja eivätkä kielen sisäisten rakenteiden sanelemia ilmaisutapoja.

Vaikka sanotaankin, että kieli heijastelee ajattelua, olisi varmasti uskaliasta väittää, että suomalaiset ajattelisivat muita tasa-arvoisemmin sukupuolineutraalilla kielellään. On sitä paitsi vaikea tietää, millä tavoin ajattelu määrittää kieltä ja kieli ajattelua: onko kieli sukupuolineutraalia, koska suomen puhujat ovat kiinnittäneet niin vähän huomiota henkilöiden, asioiden ja ilmiöiden sisäänrakennettuun sukupuoleen, vai emmekö pohdi sitä, kun kielikään ei anna siihen aihetta?

Kirjoittaja on asiatekstinkääntäjä ja tulkki sekä Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton varapuheenjohtaja.