”Vuoden 1916 kesäkuun 16 päivän aamuna tehtiin kauhea löytö eräässä Vladimirinkadun [nykyisen Kalevankadun] varrella olevassa talossa. Rikkalaatikon alta löysi muuan palvelustyttö kauhukseen inhottavan olennon, jonka pelkkä näkeminen karmi hänen selkäpiitään. Hänkös nosti hälinän, ja ennen pitkää oli talon rauhallinen asujaimisto kerääntynyt tuon hirvittävän rumiluksen ympärille – piikkipallon, josta sadat piikit uhkaavina eri suunnille törröttivät.”
Mikä oli tuo otus, joka oli voinut ”vaeltaessaan Helsingin halki välttyä ihmisten huomiosta ja siitä kohtalosta, mikä oli oravien ja muitten villieläinten osaksi kaupungissa tullut: lynkkauksesta?” Piikkipallon tunnisti ”eräs asiantuntija” siiliksi, ja se päätyi onnekseen Rolf Palmgrenin, Suomen luonnonsuojeluliikkeen perustajiin kuuluneen Korkeasaaren silloisen johtajan, hoiviin. Muiden outojen eläinten tavoin siilin kohtalo oli näet tuolloin usein karu: se tapettiin, kun sitä ei tunnettu. Palmgrenin kynästä on lähtöisin myös alun ilmeikäs siilikuvaus.
Nykyisin maamme poronhoitoalueen rajoilla asti (ja satunnaisesti pohjoisempanakin) elelevä siili oli noihin aikoihin Etelä-Suomessakin harvinainen tuttavuus. Varhaisimpia julkaistuja siiliuutisia lienee Hämeenlinnassa ilmestyneen sanomalehti Hämäläisen kirjoitus 21. kesäkuuta 1879. Läheltä rautatietä oli saatu muutama päivä aiemmin siili kiinni. Lehti kertoi, että ”näitä eläimiä ei ole tawattu Suomesta muualta kuin Uudeltamaalta, mihin niitä joskus sanotaan tulewan Wirolaisten aluksista. Tämä lienee siis marsinut tänne Helsingin seuduilta, wai lieneekö wallan ajanut junassa, koska täällä jo kerran ennenkin semmoinen eläwä löyttiin. Mahdollista on, että niitä tänne saapuu wenäläisen sotawäen muassakin.”
Siili ei kuulu Suomen luonnonvaraiseen eläimistöön, vaan ihmisten tiedetään tuoneen sitä elätikseen ainakin Virosta ja Venäjältä. Siili oli nimittäin havaittu kelpo eläimeksi, sillä se popsii ruoakseen puutarhamaita kiusaavia tuhohyönteisiä. Sen uskottiin hävittävän myös hiiriä ja rottia, mutta niihin ei hyönteissyöjä tosielämässä kuitenkaan juuri kajoa. Paikkauskollisena lajina siili ei myöskään paljon vaeltele, joten sen nykyinen laaja levikki on pääosin ihmisen ansiota.
Vasta viime vuosisadan kuluessa yleistyneellä eläimellä on suomen kielessä vanhana pidetty nimi, sillä sanan siili vastineita on sukukielissä mainittu aina unkarissa asti. Lienee kuitenkin mahdollista, että suomen siili on lainaa saman vanhan suomalais-ugrilaisen sanaperheen vironkielisestä jäsenestä siil: nimi olisi kotiutunut Suomenlahden pohjoispuolelle samaa matkaa kuin eläinkin. Suomen kirjakieleen siili vakiintui vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen.
Iiliskotti ehti ennen
Siili ei vielä taapertanut Suomen maaperällä niihin aikoihin, kun kirjakielelle luotiin pohjaa, eikä monien Raamatussa mainittujen eteläisten eläinten ulkonäöstä ollut Pohjolassa aavistustakaan. Luontokappaleet saattoivat saada lopullisen kirjaan päätyneen nimensä usean erikielisen käännöksen kautta. Vanhan testamentin Kolmannen Mooseksen kirjan 11. luvussa Mooses ja Aaron saavat Herralta listan puhtaista ja saastaisista eläimistä. Vuosina 1642 ja 1685 ilmestyneissä Biblioissa saastaisten eläinten joukossa on iilikotti, jolla tarkoitettiin luultavasti jotakin Raamatun syntymailla elävää liskolajia. Seuraavien vuosisatojen käännöksissä samainen eläin tunnettiin nimillä Stellio, tähtilisko ja anaka-eläin, kunnes vuonna 1992 paikalle tuli gekko.
Vuonna 1784 ilmestyneessä Christfrid Gananderin satukokoelmassa seikkailee jälleen iiliskotti, joka tarjoutuu hävittämään kettua vaivaavat kärpäset. Sanan merkitys on nyt ’siili’ kuten muutama vuosi myöhemmin valmistuneessa Gananderin sanakirjassakin. Iilikotti ja iiliskotti ovat lainaa ruotsin kielestä (igelkott ’siili’). Iiliskotti tunnetaan vanhastaan myös monissa länsimurteissa. Tosin sillä on useimmin tarkoitettu juotikasta eli iilimatoa tai pahankurista poikalasta, jotka olivat arkipäivän tuttuja, kun sen sijaan piikikäs etelän elävä ei ollut vielä aloittanut maan valloitustaan.
Kesäntuoja
Jos siili on pidetyimpiä eläimiämme, niin kasvikunnan puolella suosikkeja taitaa olla monin verroin enemmän. Pohjois-Suomessa yksi rakastetuimpia on valoisimpaan aikaan keltaisin pallerokukin loistava Lapin maakuntakukka kullero. Se on kesäntuoja.
Kukinta-aikansa mukaan kulleroa on monin paikoin Pohjois-Suomessa ja etelämpänäkin kutsuttu juhannuskukaksi tai johanneksenkukaksi. Juhannuskukkia tosin saattoi olla monia muitakin ympäri maata sauniosta mesiangervoon, niittyleinikkiin, siankärsämöön, pietaryrttiin ja kurjenpolveen aina sen mukaan, mikä milloinkin oli Jussin päivän aikaan kukkeimmillaan.
Eniten kansanomaisia nimiä ovat saaneet kasvit, joita on käytetty jollain tavoin hyödyksi. Kullerolla ei ole hyötykäyttöä juuri ollut, mitä nyt kukilla on yritetty lääkitä keripukkia ja hautoa jaloissa olevia ajoksia. Useat kansan kullerolle antamat nimitykset kuvaavatkin kukinnon ulkonäköä. Voikukan, keltanon, niittyleinikin ja rentukan tavoin kulleroa on monesti sanottu yksinkertaisesti keltakukaksi. Kukinto muistuttaa jonkin verran niin ikään keltaisena kukkivaa ulpukkaa, mistä johtuu kulleron hämäläinen nimi mäkiulpukka. Muutamassa rajan taakse jääneessä Kannaksen pitäjässä ulpukalla tarkoitettiinkin kulleroa. Pulpukaksi tai pulpukkaiseksi voitiin Kannaksella kutsua ulpukan ja kulleron lisäksi myös lummetta.
Yleiskieleen vakiintuneen nimityksen kullero mainitsee ensi kerran Elias Lönnrot vuonna 1860 ilmestyneessä kasviossaan. Kulleron on arveltu olevan lainaa Suomen ruotsalaismurteista. Olisiko asia kuitenkin toisin? Johtaisivatko jäljet jälleen Viroon?
Kullero on yleinen kasvi kaikkialla Virossa, ja sen vanha, laajalti käytetty nimi on kullerkupp. Kovin samanlaisen nimen kullerokupu mainitsee myös Lönnrot kasviossaan kulleron toisintonimenä. Lönnrotilla oli suhteita Viroon, ja hän kävi vuonna 1844 siellä tutkimusmatkalla keräämässä monenlaista kielenainesta. Olisivatko kulleron aineksetkin sieltä tuotuja? Lönnrotinhan tiedetään luoneen paljon uutta kasvitieteen sanastoa toisaalta käyttämällä hyväkseen kansankielen aineksia ja toisaalta ottamalla mallia muunkielisistä nimityksistä.