Viranomaisten kieltä ja myös lainsäädännön kieltä on yritetty koko 80-luvun ajan pontevasti selkeyttää. Työ lähti liikkeelle, kun opetusministeri Kalevi Kivistö vieraili 10.1.1979 Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa. Kun hänelle esiteltiin, mitä kielitoimisto oli tässä asiassa siihen mennessä yritellyt, hän ikään kuin ääneen ajatteli, että virkakielen selkeyttämistä pitäisi yrittää edistää oikein komitean voimin. Heti hän kuitenkin lisäsi, ettei tämän komitean mietinnön kieli saisi olla varoittava esimerkki kapulaisesta virkakielestä. Tarkoituksena ei myöskään ollut haudata asiaa komiteaan.
Komitean puheenjohtajaksi määrättiin lainsäädäntöneuvos Paavo Nikula, joka sittemmin tasa-arvovaltuutettuna joutui pohtimaan, syrjiikö säädös- ja virkakieli mahdollisesti naisia ja miten tällainen epäkohta voidaan poistaa. Komitean muina jäseninä oli hallinnon ja kielen asiantuntijoita. Mietintö valmistui toukokuun lopussa 1981.
Mietinnössä ehdotettiin, että valtioneuvosto antaisi velvoittavan päätöksen virastoille ja laitoksille kielenkäytön selkeyttämisestä. Näin sitten tapahtuikin. Kun tuo päätös kävi läpi monen virkamiehen käsittelyn, se ei valitettavasti ollut kieliasultaan enää aivan mallikelpoista viranomaiskieltä. Itse mietinnön kieliasu sen sijaan kesti julkisuudessa melko hyvin, vaikka yksi ja toinen toimittaja yritti etsiä siitä sammakoita ja raskaita lauserakenteita. Oikeastaan löytyi vain yksi kohta, joka yhteydestään irrotettuna vaikutti vähän vaikeaselkoiselta. Näin tuli ahkeran toimittajan vaivannäkö palkituksi, kun hän löysi kuivan oksan tuoreesta puusta ja pääsi esittelemään sitä pakinassaan.
Kaiken kaikkiaan julkinen sana kirjoitteli terävästi niiden päämäärien puolesta, joita komitea pyrki edistämään. Yksityisesti olen usein kiihottanut toimittajia tuomaan julkisuuteen näytteitä kapulakielestä, sillä lehdistön mahti on tässä tasavallassa lähes ainoa paimen, jota virkamies edes hiukan kavahtaa. Jonkin verran toimittajat ovatkin jatkuvasti irvailleet viranomaisten koukerokieltä. Aihepiiri tarjoaisi kuitenkin aineksia syvällisempäänkin journalismiin. Ihmettelen, miksi toimittajat eivät ota eritelläkseen esimerkiksi jonkin yksityisen lain syntyhistoriaa: missä se on valmisteltu, ketkä ovat vaikuttaneet ratkaisevien sanamuotojen valintaan, kenen intressiä mikin sana heijastelee, mitä kompromisseja epäselvän sanonnan taakse kätkeytyy.
Hyvä tutkivan journalismin kohde olisi ollut vaikkapa lukiosta annetun lain tarkoituspykälä. Kun se yritettiin kääntää ruotsiksi, kääntäjä ei pystynyt tulkitsemaan tekstiä. Siinä oli yksi määrite, josta oli vaikea sanoa, kuinka monta perässä tulevaa sanaa se määritti. Kielitoimisto joutui tulkitsemaan pykälää, ja kirjoitimme sen ymmärrettävään suomenkieliseen asuun. Kääntäjä oli kiitollinen, ja pykälä sai yksiselitteisen ruotsinkielisen asun.
Lakiehdotuksen valmistelija ei kuitenkaan voinut käyttää selkeytettyä suomenkielistä tekstiä hyväkseen. Hieman onnettomana hän selitti, että sitä porukkaa on mahdoton saada kokoon, joka tuon tarkoituspykälän sanamuodon jossakin palaverissa löi lukkoon. Siinä on ollut ilmeisesti monenkarvaista edunvalvojaa taustaryhmänsä valtuuttamana sopimassa, mihin suomalaisten lapsien opetuksessa lukiokoulussa tähdätään. Lain valmistelija katsoi olevansa ehdottomasti sidoksissa porukan päätökseen, niin arvovaltainen joukko oli ollut asiaa pohtimassa. Minusta uusien lakien sanontoja ja sanamuotoja ihmeteltäessä joku valpas lehtimies tai -nainen voisi ottaa selvittääkseen, kenen pussista sanallinen rieska on peräisin. Hän voisi sitten ylpeänä otsikoida juttunsa runoilijan sanoin: tämä on se pää, josta hulluus sikiää.
Tällainen lainvalmistelun pinnanalaisten voimavirtojen ja kabineteissa sorvattujen sanoitusten jäljittäminen iskisi säädöskielen sairauksien syihin tuloksellisemmin kuin valmiiden lakien ja asetusten kapulakielisyyden voimaton taivastelu. Virkakieli selkiytyisi aimo annoksen, jos julkisuudessa kyettäisiin vakuuttavasti osoittamaan, kenen vaatimuksesta ja mitä etua palvelemaan mikin kiemura on syntynyt.
Suomen kielen asiantuntijat ovat virkakielen huollossa keskittyneet lähinnä koulutustehtävään. Kun virkakielikomitean mietintö ”Kieli ja virkakoneisto” oli ilmestynyt ja virastot joutuivat valtioneuvoston päätöksen vuoksi kiinnittämään epäkohtaan tosissaan huomiota, kielitoimiston tutkijat ovat luennoineet tuhansia tunteja eri virastoissa ja laitoksissa päätösten ja säädösten kielen selkeyttämisestä. Yleensä on menetelty niin, että etukäteen on käyty läpi joukko sen viraston laatimia asiakirjoja, jolle koulutustilaisuus järjestetään. Tämä on pitänyt kuulijoiden mielenkiinnon vireillä, koska arvioitavissa teksteissä on aina ollut omankin käden jälkeä. Tosin näissä koulutustilaisuuksissa tahtoo aina hukkaantua aikaa myös siihen, että tekstin laatija selittää monisanaisesti, miksi kirjoitti niin kuin kirjoitti. Luennoitsijan tehtävänä on tällöin muistuttaa, ettei tässä olla syyllisiä etsimässä vaan parannusta tekemässä ja että vikaa on kaikissa, jos oikein tarkkaan syyniin lähdetään.
Miten sitten eri virastot toteuttivat valtioneuvoston päätöstä? Valtiovarainministeriön järjestelyosasto sai tästä selonteon kultakin virastolta, ja selvityksistä oli helppo päätellä, miten vakavasti asiaan oli suhtauduttu. Yleisesti voi sanoa, että siihen oli suhtauduttu vakavasti. Useimmat valtion virastot näyttävät pitävän ongelmana sitä, etteivät kansalaiset tahdo saada selvää viraston kielenkäytöstä. Samaan suuntaan viittaavat monet kansalaisten kokemukset: ainakin veroilmoituksen täyttöohjeissa olisi ollut kovasti selkeyttämisen varaa. Kuitenkin verohallitus on tietoisesti pyrkinyt kansanomaistamaan ohjeitaan. Virastoa ei voi tässä suhteessa syyttää passiivisuudesta. Ehkä lopullista ohjetekstin kirkkautta ei ole vielä tavoitettu, mutta pyrkimys on ollut aito.
Nimenomaan verottajan kielenkäytön ymmärrettävyydestä keskusteltaessa tulee muistaa, että me yleensä ymmärrämme sen, mikä on meille mieluisaa ja tärkeää. Jos joku tavallinen ihminen on hankkinut videolaitteen ja pyrkinyt saamaan sen käyttökuntoon mukana seuraavan ohjevihkosen avulla, hän on saattanut joutua painiskelemaan vaikeiden ymmärtämisongelmien kanssa. Kuitenkaan en ole havainnut lehtien yleisönosastoissa moitittavan videokauppiaita ohjetekstien vaikeaselkoisuudesta ainakaan siinä määrin kuin verottajaa. Ongelmat saattavat siis johtua siitä, että me emme rakasta verotusta emmekä verottajaa ja tekeydymme sen takia tavallista lukutaidottomammiksi. Toinen mahdollisuus on tietysti se, ettei verottaja rakasta meitä. Apostoli Paavali sanoo ensimmäisen korinttolaiskirjeen 13. luvun alussa näin:
Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski ja kilisevä kulkunen.
Erityisen hyvin virkakielen kohennustyössä menestyi Suomen oikeuslaitos. Jo ennen virkakielikomitean asettamista oikeuslaitoksessa oli lähtenyt liikkeelle lomakkeiden ja kirjoittamistavan uudistushanke, johon sitten yhdistettiin kielen selkeyttämispyrkimykset. Yhdistävä rengas oli Rovaniemen hovioikeuden nykyinen presidentti Martti Leistén, jonka tehtävänä vuosikymmen sitten oli tuo mainittu oikeuslaitoksen asiakirjojen uudistamishanke. Hän vei kielitoimiston päällikön Vaasan hovioikeuteen puhumaan tuomioistuinten päätösten kielenparresta, ja vaikka en vielä tuolloin ymmärtänyt aihepiirin ongelmista kuin aivan pienen osan, sain kuitenkin myönteisen vastaanoton ja rohkaistuin esiintymään muissakin hovioikeuksissa sekä korkeimmassa hallinto-oikeudessa ja lopulta myös korkeimmassa oikeudessa. Nämä tilaisuudet ovat olleet sikäli vaativia ja myös antoisia, että kuulijoina ovat tekstinteon asiantuntijat. Niissä kielenhuoltaja on oppinut todella paljon sellaista, mitä ei voi oppia suomen kielen opintojen yhteydessä yliopistossa.
Lopulta on vastattava tämän kirjoituksen otsikkona olevaan kysymykseen, selkenikö virkakieli. Lopullisesti se ei varmaankaan saavuttanut kansalaisia tyydyttävää ymmärrettävyyden astetta, mutta tuskin virkakunnassa on enää montakaan sellaista, joka ei käsittäisi ongelman olemassaoloa ja ongelman yhteiskunnallista merkitystä. Piittaamaton ja ylimielinen asennoituminen on käynyt harvinaiseksi. Kun kehittyvässä ja muuttuvassa yhteiskunnassa ei yleensäkään saavuteta lopullisia pysyviä tuloksia, rohkenen väittää, että jo hidaskin herääminen kapulakielisyyden synnin unesta on elämän merkki ja antaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Paljonhan hallinnossa on asiakirjoja, jotka toistuvat käytännön päätöksenteossa lähes samasanaisina. Kun ne kerran saadaan onnistuneessa muodossa tietokoneen muistiin, näin syntyviä malleja on mahdollista soveltaa laajasti yksilöllisten asiakirjojen laadinnassa. Tässä hyvien mallien rakentelussa kielitoimiston tutkijat ovat olleet ja ovat edelleen mukana, aivan niin kuin virkakielikomitea mietinnössään kaavaili. Komitean käsityksen mukaan hyvään viranhoitoon kuuluu, että virkamies kirjoittaa ymmärrettävästi ja yksiselitteisesti. Ei haluttu pystyttää mitään uutta asiantuntijajärjestelmää, jossa toinen sanoo, mistä kirjoitetaan, ja toinen, miten kirjoitetaan. Jokaisen virkamiehen taitoihin kuuluu kirjoittaa ymmärrettävää suomea oman alansa asioista.