Liikutko juhannusyönä valoisissa metsissä, hakkuuaukeilla tai rehevien purojen rantamilla, sananjalkojen kasvumailla? Pidäpä silmäsi auki, sillä onni voi suosia. Tuona keskikesän yönä biologiset tosiasiat kumoutuvat hetkeksi ja sananjalka, siemeniä tuottamaton itiökasvi, kukkii. Kaikki muukin käy silmänräpäyksessä, sillä samalla hetkellä myös muodostuu ja katoaa siemen. Jos on tarpeeksi näppärä ja ehtii napata kukan tai siemenen, saa haltuunsa taikavoiman, jonka avulla pystyy muuttumaan näkymättömäksi ja näkemään aarnitulien palavan. Aarnitulet ovat merkki siitä, että haltijat polttavat aarteistaan hometta ja ruostetta. Samaisena juhannusyönä aarnitulien sininen liekki osoittaa maasta kohonneiden ja puhdistusta kaipaavien aarteiden paikan.
Viron juhannusyö lupaa vielä enemmän: sananjalan siemenen saanut saa tietää kaikki salaisuudet, ymmärtää kaikki kielet ja osaa avata kaikki lukot. Myös etelämpänä Euroopassa sananjalalla oli samanlainen ihmekasvin maine, ja kerrotaan, että kansan taikauskoa paheksuneen katolisen kirkon piti vuoden 1612 Ferraran kirkolliskokouksessa kieltää kasvin keruu juhannusyönä.
Sananjalan saloja
Sananjalkaan liittyy muutakin salaperäistä. Jo keväällä sen maasta kohoava, koukistuneita linnun varpaita muistuttava verso, kananjalaksi paikoin hämäläismurteissa sanottu, on saanut mielikuvituksen liikkeelle. Toiset näkivät siinä vainajan nyrkkiin puristuneen käden: kuolleenkoura on yksi kasvin vanhoista laajalle levinneistä ja aiemmin kasvioissa käytetyistä nimistä. Sananjalat on liitetty muutenkin kuolleisiin, sillä niitä on pantu vainajan alle arkkuun. Siitä johtuu kannakselainen nimi kuolleenvuode. Sananjalkoja kerättiin toki myös elävien hyväksi, sillä niillä täytettiin patjoja. Kolotusten uskottiin siitä vähenevän ja syöpäläisten kaikkoavan.
Mistä kasvi on sitten saanut nimen sananjalka tai sanajalka, kuten sitä aiemmin kirjoissa usein nimitettiin? Perusosa selittyy sillä, että jalka tarkoittaa myös erilaisia kantaosia tai vartta, mutta entä sana? Se juontunee puumerkkiä tai kirjaimia muistuttavasta kuviosta, joka tulee näkyviin, kun leikkaa sananjalan lehtiruodin viistosti poikki paksuimmasta kohdin läheltä maata. Musta viisisakarainen kuvio, jota ympäröi valkea perussolukko, näkyy parhaiten ennen lehtien puhkeamista. Vaikka lukutaito ei ollut ennen kovin yleistä, oli kirjaimia toki nähty ja niistä tiedettiin muodostuvan sanoja. Aiemmin sanan merkitys lienee ollut myös nykyistä laajempi, sillä on oletettu, että sana tarkoitti lisäksi ’kirjainta’ (kuten on tietoja joistakin murteista) ja ’puumerkkiä’.
Korvamerkityn sana
Puumerkillä oli tapana merkata esimerkiksi erilaisia tarve- ja huonekaluja. Kotieläinten omistajuus ilmaistiin samantapaisesti korvamerkein. Tapa on säilynyt elinvoimaisena ainakin pohjoisten poronhoitajien parissa. Poron korvamerkki koostuu usein useasta erillisestä leikkauksesta, ”teosta”, joita ovat esimerkiksi hanka, pykälä, reikä ja vita. Länsipohjassa leikkausta on nimitetty myös sanaksi. Tämä sana on kyllä alkuaan samaa lähtöä kuin suomen yleiskielenkin sana, mutta sen merkitykseen lienee vaikuttanut saamelaiskielten sana (vrt. pohjoissaamen sátni ’sana; poron korvamerkin leikkaus’), joka taas on lainattu sinne suomesta.
Kotkan siivin
Meillä nuoriso yritti hakea tulevan puolisonsa nimikirjaimia sananjalan varren leikkauspinnasta, mutta 1500-luvun saksalaiset katselivat sitä toisin silmin. Kuviossa on nähty keisarillinen vaakunalintu kaksipäinen kotka. Sananjalka onkin saksaksi Adlerfarn, ”kotkasaniainen”. Samaa merkitsee myös kasvin tieteellinen nimi Pteridium aquilinum, jossa kotkaan viittaava lajinimi aquilinum on Carl von Linnén antama. Suomessa toinen komealehtinen saniainen, koristekasvina paljon käytetty kotkansiipi (Matteuccia struthiopteris), on nimetty mahtavasiipisen linnun mukaan. Sen tieteellisen lajinimen pohjana on taas toinen suuri lintu, strutsi.
Matolääkettä ja kivenimelää
Sananjalka kuuluu saniaisiin, joita on maailmassa yli 10 000 lajia. Meillä niitä kasvaa nelisenkymmentä. Kansankielessä ei saniaisia juuri ole eroteltu toisistaan, ja sananjaloiksi on voitukin kutsua myös yleisinä kasvavia alvejuuria ja imarteita. Nimitys saniainen on puolestaan Elias Lönnrotin muotoilema.
Vaikka sananjalka on myrkyllinen, on sen juurakkoa käytetty monella tapaa hyödyksi. Siinä on runsaasti piitä ja tärkkelystä, ja siitä on joissakin maissa valmistettu liisteriä. Vedessä liukkaalta tuntuvaa juurakkoa on paikoin Ranskassa käytetty saippuana. Siitä on sanottu tehdyn myös matolääkettä, mutta varsinaisesti tähän on käytetty alvejuuren juurakoita. Tästä kertoo kasvin nimikin, sillä alve tarkoittaa lapamatoa.
Myös imarteiden nimi tulee kasvin juuresta. Imarre kuulunee näet samaan sanueeseen kuin makeaa tarkoittava imelä. Melko yleisen kallioimarteen juurta ovat monet lapset aikoinaan imeskelleet makeannälkäänsä, ja sen sanotaankin maistuvan hiukan lakritsilta, vaikka tuoksu onkin epämiellyttävä. Aikuiset ovat voineet pureskella juurta tupakan korvikkeena. Näihin nautintoihin viittaavat kallioimarteen monet kansanomaiset nimitykset: kallionmakiainen, kivenimelä, mäenmakea, vuorentupakki. Myös kasvin ruotsinkielinen nimi stensöta on samansisältöinen. Kallioimarteen juurakkokeitettä on juotu myös yskänrohtona sekä lääkkeeksi niin reumaan kuin maksa- ja sappivaivoihinkin. Toisin kuin sananjalka ja alvejuuret kallioimarre ei ole myrkyllinen.
Sanan mahti
Entä sitten itse sana sana? Sillä on vastine kaikissa lähisukukielissä, mutta sen edemmäs sen alkulähteitä ei ole toistaiseksi pitävästi selitetty.
Kuten edellä on mainittu, sana on tarkoittanut aiemmin myös kirjainta ja mahdollisesti puumerkkiä. Sanan osaa, tavuakin, sanotaan sanan merkinneen: Keski-Pohjanmaalla Lohtajalla on huomattu, että ”lehemät menesty paremmin ko nimessä viimmenen sana oli ki”.
Sanalla on voimaa ja tehoa. Sitä osoittaa myös sanan käyttö loitsun tai manauksen merkityksessä. Jos taisi sanat, niin siitä oli apu. Ilmajoelta kerrotaan, kuinka ”se verempirättäjä osas rauran sanat eli (= tai) tulen sanat, millä se haava nys sitte oli tullukki”. Käärmeenpurema taas hoitui käärmeen- tai madonsanoilla. Sanantaitajia tarvittiin menneinäkin vuosina.
Kirjallisuutta
Aapala, Kirsti – Aapala, Marja 2007: Pääskynhattu, päivänkämmen. Kasvikertomuksia. Otava.
Sarvela, Jaakko 1968: Kasvinnimi sana(n)jalka. – Sananjalka 10: 78–81.