Emä kuuluu niihin keskeisiin vanhoihin suomen kielen sanoihin, jotka on aikoinaan jostain syystä korvattu muista kielistä lainatulla uudella nimityksellä: emä on korvautunut germaanisista kielistä lainatulla nimityksellä äiti. Suomen murteiden sana-arkistosta – jonka sisältämät tiedot murresanoista ovat peräisin etenkin 1900-luvun alkupuoliskolta – löytyy kuitenkin vielä tietoja sanasta emä ’äidin’ merkityksessä. Toisinaan emä-sana ei kuitenkaan enää ole ollut merkitykseltään neutraali, vaan siihen on liittynyt halveksuva vivahde.
Neutraalina äidin nimityksenä emästä on eniten tietoja kaakkoismurteista ja Pohjois-Karjalasta:
Minnes se meijän emä taas om menny? (Suursaari)
Uon mie emästäi parkymmänt vuotta nuoremp. (Kirvu)
Nuorekkaasta rouvasta: Ei uskois jot yhetoist vanha lapse emä! (Uusikirkko Vpl.)
Se (nuori nainen) on nii sikkiivee sorttii ku emäse. (Uukuniemi)
Emmeesäs se (itkevä lapsi) ikävvöepi. (Juuka)
Ko emä oli hyvä nii tytär tuli kera hyvä. (Kallivere)
Myös sanan emä johdosvarianttia emo on käytetty äidistä, ja tämänkin sanan levikki tässä merkityksessä painottuu kaakkoismurteisiin. Myöhemmissä vaiheissa äidin nimityksiksi on suomen murteisiin lainattu ruotsista sanat mamma ja muori (< mor).
Murrearkiston tiedot kertovat hauskasti myös siitä murrosvaiheesta, jolloin äiti tai esimerkiksi mamma on syrjäyttämässä emän tai emon:
Yks äit ol mein kyläs, ko mie olin pien tyttö, kaik (muut äidit) olliit emoloi. (Tuuteri)
Jokkuu mummo sano viel emäks mammaa. (Jääski)
Emo on kamala nim, äiti on potremp, nakkiamp, kauniimpi, sievempi. (Tuuteri)
Nykykielessä emä ja emo ovat erikoistuneet tarkoittamaan nimenomaan eläimen äitiä.
Köli ja muita emän merkityksiä
Emällä on ollut murteissa ’äidin’ lisäksi muitakin merkityksiä. Usein sanaa on käytetty jonkin esineen pääosasta, rungosta. Sitä on käytetty muun muassa veneen kölistä, vakan tai pohtimen kehikosta sekä tossumaisen jalkineen pohjan ja syrjät muodostavasta nahkakappaleesta. Tällaisten merkitysten voidaan olettaa perustuvan siihen, että kuten äiti on keskeinen ihmisen elämässä, ikään kuin elämän runko, niin äitiä merkitsevällä sanalla voidaan tarkoittaa myös esineiden keskeisiä osia.
Äidin tärkeydestä ja toisinaan varmaan konkreettisestakin suuruudesta kertonee myös se, että emälle on kehittynyt adjektiivinen merkitys ’aikamoinen, melkoinen’, joka on nykykielen puhujille tuttu ainakin sellaisista vakiintuneista yhdyssanoista kuin emävalhe ja emämunaus. Adjektiivisesta merkityksestä on paljon tietoja Savosta, vähemmän Kaakkois-Suomesta, Pohjois-Karjalasta ja Kainuusta (kartta 1):
Lapselle: Emä mies ko kehtaa itkiä! (Vahviala)
Se (veneeseen noussut orava) alako pittee emä rapinata. (Jäppilä)
Näkkyypä olevan pakastummaan päen, uamulla suattaa olla jo emä pakkane. (Suonenjoki)
Nyt on emä puutev voesta ja lihasta. (Siilinjärvi)
Antakaapa oekee emä lähtö niille lampaelle! (Vaala)
Emällä on murteissa tarkoitettu myös mystistä navan seudulla – siis ihmisen ”rungon” keskikohdassa – tuntuvaa sykkivää suonta tai kuvitteellista elintä, jonka uskottiin voivan siirtyä pois paikaltaan:
Emä eraanto [= erkaantui, irtosi] ja rupes hyppäh kun miä niit jumalattumii tukkii nostelin. (Kymi)
Sen takkieha se onkii siul vatsas pakko (= vaiva) ko eijj ̮uo emä paikoillaa. (Venjoki)
Keskeisestä samoilla tienoilla olevasta elimestä on kyse silloinkin, kun emällä murteissa viitataan ’kohtuun’ tai ’istukkaan’:
Ku se (lehmä) poikis ni pees eme (= pääsi emä) tulema ulos. (Sauvo)
Lehmä ajoi sen emänki kaikki uloos. (Vihti)
Silt (entiseltä naapurilta) ko läks se emä paikaltaa ni se veikii hautaa. (Äyräpää)
Emätin ja kurkkutorvi
Emän ja emon lisäksi suomen kielessä on paljon muitakin samakantaisia johdoksia, sellaisia kuin emakko, emi, emäs, emäntä ja emintimä (’äitipuoli’). Yksi tällainen johdos on emätin. Sitä on etenkin osassa Pohjanmaata, Pohjois-Karjalassa, Pohjois-Savossa, Kainuussa ja Peräpohjolassa käytetty kurkkutorven nimityksenä (kartta 2). Kurkkutorven voineekin ajatella kuuluvan ihmisen tai eläimen runkoon samaan tapaan kuin emä merkityksessä ’köli’ muodostaa veneen rungon.
Tässä merkityksessä sanaa emätin tuskin enää nykyään käytetään. Nykyisessä yleiskielessä se tarkoittaa toista putkimaista elintä, vaginaa. Rakenteellinen samankaltaisuus kurkkutorven kanssa on joka tapauksessa ilmeinen. ’Kurkkutorven’ merkityksen tuntemattomuus nykyihmiselle – se, että nykyihminen tuntee emättimen vain vaginan merkityksessä – tekeekin näistä Suomen murteiden sanakirjan esittämistä esimerkeistä hilpeää (tai hirmuista) luettavaa. Näitä lukiessa voi peräti mennä jotakin väärään kurkkuun:
Kun eijjou hampaeta niin pitää (ruoka) niin karkeena nieltäj jotta emätin repijää. (Pielisjärvi)
Ruoto mäni emättimeen, millähän sen saesi poes. (Pielisjärvi)
Toista uhataan: Minä jos emättimestäs otan (kiinni) niin et huuvva! (Nilsiä)
Peruna jää helposti lehmän kurkkuun: Se ei pääsem menehen emättimestä alas. (Himanka)
Siällä (karilla) sai laulaal loikastan niim palijo kun emättimestä lähti. (Hailuoto)
Ko mie tartuin sitä emättimhen kiini, kyllä sen silimät alako iankaikkista mulinaa pitämhän. (Rovaniemi)