Pyhät nimet

Hengellisissä teksteissä ison alkukirjaimen valintaan liittyy kielenkäytön yleisten periaatteiden lisäksi myös lisäperuste ”kunnioitussyyt”. Usein ne menevät yleisperiaatteiden edelle. Hengellisessä kirjakielessä onkin perinteisesti käytetty isoa alkukirjainta runsaammin kuin muissa tekstilajeissa. Kielenhuollon pyrkimys on ollut karsia sitä, kuitenkin tekstin erityisluonnetta kunnioittaen.

Tähän artikkeliin on kerätty alkukirjaimen ongelmia, jotka ovat tulleet esiin etenkin kirkollisten kirjojen (Raamattu, virsikirja, kirkkokäsikirja) uudistustyössä. Joitakin asioita on käsitelty Kielikellossa jo ennenkin. Ongelmat liittyvät Jumalaa ja Kristusta tarkoittavien ilmausten alkukirjaimeen ja kirkollisten kirjojen ja Raamatun kirjojen nimien kirjoittamiseen. Lyhyesti käsitellään myös kirkkojen ja pyhimysten nimiä sekä eräitä seurakuntatiedotteiden ilmauksia.

Pyhään viittaavat pronominit

Ryhdyttäessä valmistelemaan uutta raamatunsuomennosta 1970-luvulla nousi esiin kysymys, eikö Jumalaa ja Kristusta tarkoittavissa pronomineissa tulisi käyttää kunnioitussyistä isoa alkukirjainta vanhastaan käytetyn pienen sijasta. Jotkut ihmettelivät hän-pronominin ohella etenkin sitä, että myös Jumalan ja Kristuksen sinä-puhuttelu kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella, vaikka puhuttelussa on yleisesti ollut tapana käyttää kohteliaisuuden ja kunnioituksen ilmaisemiseen isoa alkukirjainta ainakin kirjeissä (Sinä, Te). Pronominiasiaa käsiteltiin suomen kielen lautakunnassa vuonna 1979 raamatunkäännöskomitean jäsenen Osmo Ikolan alustuksen pohjalta. Hän pohti asiaa kunnioituksen näkökulmasta, mutta totesi myös, että Raamatussa käytetään pronomineja niin runsaasti, että isokirjaimisina ne tekisivät tekstistä kovin levottoman näköistä. Sinä-pronominin pienikirjaimisuutta Ikola perusteli alustuksessaan sillä, ettei ”Raamatussa eikä muutenkaan käännytä Jumalan eikä Kristuksen puoleen kirjallisesti”.

Lautakunta päätti suosittaa pronominien kirjoittamista Raamatussa edelleen pienellä alkukirjaimella. (Samaa käytäntöä noudatetaan myös virsikirjassa.) Sen sijaan hartauskirjallisuudessa, jossa on vanhastaan usein käytetty pronomineissa isoa alkukirjainta, voidaan jatkaa tätä käytäntöä, jos kirjoittaja niin haluaa. (Kielikello 2/1980: Alkukirjain Jumalaa tai Kristusta tarkoittavissa ilmauksissa, ks. Lue myös.)

Pyhään viittaavat muut ilmaukset

Pronomineja ongelmallisempia ovat monet muut Jumalaa ja Kristusta tarkoittavat ilmaukset, synonyymit ja kuvailevat sanat. Mainitussa alustuksessaan Ikola esitti muutaman Raamatussa esiintyvän ilmauksen, joissa ”harkinnan mukaan” voi käyttää isoa alkukirjainta: Kuningas, Israelin Pyhä, Israelin Valo, Isä, Vapahtaja, Ihmisen Poika ja Pyhä Henki.

Paljon enemmän kuin Raamatussa Jumalaa ja etenkin Kristusta tarkoittavia ilmauksia esiintyy kuitenkin virsikirjassa. Niiden kirjoittamista jouduin pohtimaan toimiessani nykyisen virsikirjan (vuodelta 1987) toimituskunnassa. Sen ratkaisuja voidaan soveltaa myös muuhun hengelliseen tekstiin.

Historiallista taustaa

Yleinen luulo lienee, että mitä vanhemmista teksteistä on kysymys, sitä enemmän isoa alkukirjainta on viljelty. Se ei pidä paikkaansa, minkä huomaa seuraamalla saman virren vaiheita Agricolan käännöksestä nykyiseen virsikirjaan. Yksi harvoista Agricolalta saakka periytyvistä virsistä on nykyisessä virsikirjassa numerolla 550. Sen kuudes säkeistö kuuluu nykymuodossa näin:

Agricola on kääntänyt tämän virren latinasta, jossa on kirjoitettu isolla kirjaimella vain säkeiden alut (Kustaa Hallio: Suomalaisen virsikirjan vaiheet). Agricolalla ei säkeenalkuista isoa kirjainta vielä ole, mutta Finnon virsikirjasta nykyistä edelliseen asti sitä on käytetty.

Niin kuin näkyy, Agricolan tekstissä on iso alkukirjain vain Isä-sanassa. Samoin on Finnollakin, säkeenalkuisten lisäksi, vaikka hänellä on luultavasti ollut käytössään myös Olaus Petrin virsikirja, jossa isoa alkukirjainta esiintyy runsaasti: Fader, Son, Ande, Treenighet. Seuraava virsirunoilijamme, Maskun Hemminki, on omaan virsikirjaansa (1605) korjannut Finnon käännöksestä Poica; omassa käännöksessään hän kirjoittaa lisäksi Pyhäll Hengell ja Engel. Seuraavassa, vuoden 1701 virsikirjassa, ison alkukirjaimen käyttö on jo näin runsasta:

Ison alkukirjaimen käyttö muotoutui 1700-luvun alkuun mennessä suurin piirtein sellaiseksi, kuin se nykyäänkin on. Paikoin isokirjaimisuus oli runsaampaakin kuin nykyisin. Esimerkiksi nykyisen virren nro 111 kolmensadan vuoden takaisessa muodossa oli isoja alkukirjaimia seuraavasti: pyhä Hengi, Luoja, Lohduttaja, Lahjain andaja, Colminaisuuden, Pyhän Hengen, Isän, Pojan. Agricola kirjoitti näistä isolla vain Loija (= Luoja) ja Isen. Pitkän Te Deum -virren (nyk. nro 321) lähes kaikki substantiivit oli vuoden 1701 virsikirjassa kirjoitettu isolla alkukirjaimella, mikä panee epäilemään vahvasti saksan vaikutusta.

Saksassa vakiintui tapa kirjoittaa substantiivit isolla alkukirjaimella 1600-luvulla. Koska etenkin luterilaisuuden vakiintumisvaiheessa yhteytemme Saksaan oli vahva ja sen uskonnollisen kirjallisuuden merkitys suuri oman kirjallisuutemme kehittymiselle, myös saksan kielellä on varmasti ollut huomattava vaikutus virsikirjan ja muiden uskonnollisten kirjojemme kieleen. – Mainittakoon, että vuoden 1886 virsikirjassa käytettiin isoa kirjainta jo selvästi vähemmän kuin edellisessä.

Nykyisten kielioppaiden ohjeet ison alkukirjaimen käytöstä hengellisissä teksteissä ovat niukan yhdenmukaiset. Yleensä todetaan, että isoa kirjainta käytetään ”kunnioituksen osoittamiseksi”, ja asiaa havainnollistetaan muutamalla esimerkillä, jotka ovat kaikkein tavallisimpia ja selvimpiä – juuri niitä, jotka kehkeytyivät isokirjaimisiksi jo 1600-luvulla: (kristittyjen) Jumala, Luoja, Herra, Vapahtaja, Pyhä Henki, Jumalan Karitsa, Messias, Jumalan Poika; hartauskirjallisuudessa myös Hän.

Virsikirjan pyhät nimet

Oppaiden ohjeet eivät pitkälle auttaneet, kun piti päättää ison alkukirjaimen käytöstä virsikirjassa. Sen käsikirjoituksesta laskin yli seitsemänkymmentä isolla alkukirjaimella kirjoitettua enimmäkseen Kristusta tarkoittavaa tai kuvaavaa eri sanaa. Niistä noin neljäkymmentä oli kirjoitettu sekä isolla että pienellä alkukirjaimella. Lisäksi poimin joukon vastaavia ilmauksia, jotka oli kirjoitettu aina pienellä alkukirjaimella.

Virsissä käytetään niin paljon etenkin Kristusta tarkoittavia ilmauksia (epiteettejä), että jos ne kaikki kirjoitettaisiin isolla alkukirjaimella, niin kuin oppaiden ohjeiden mukaan olisi mahdollista, virsien kieliasu näyttäisi varsin kummalliselta. Vakiintuneimmatkin epiteetit tuottavat paikoin tällaista tekstiä: ”Oi Isä, Poika, Henki Herran.”

Mitkä kyseisistä ilmauksista sitten on syytä kirjoittaa isolla, mitkä pienellä alkukirjaimella? Missä ylipäätään menee erisnimen ja yleisnimen raja? Tämän teema-Kielikellon keskeiseen kysymykseen paras vastaus on: ”erisnimi on yksilöivä ja yleisnimi luokitteleva ilmaus” (Eero Kiviniemi). Erisnimi on kyseessä silloin, kun ilmauksen yhteys tarkoitteeseensa on niin vahva, että nimenä käytettävän sanan yleiskielinen merkitys on hämärtynyt tai jää kokonaan mieltämättä. Kun puhumme vaikkapa Paulasta tai Karista, meillä on niin vahva mielikuva tämännimisestä henkilöstä, ettemme pysty samaan aikaan ajattelemaan paulan tai karin yleistä merkitystä.

Ohjetta voidaan soveltaa myös hengellisen kielen erisnimiongelmiin. Hyviä esimerkkejä ovat erisnimiksi vakiintuneet Vapahtaja ja Luoja. Vaikka Kristuksesta usein käytetyn nimen Vapahtaja kuvaileva merkitys on varsin ilmeinen (vrt. vapahtaa), silti sanaa käyttävät ajattelevat yleensä enemmän sen kohdetta kuin sanan varsinaista merkitystä ja Vapahtaja mielletään vahvasti erisnimeksi. Jos sen sijaan tämän ylätyylisen sanan sijasta käytetään yleiskielistä muotoa vapauttaja (vrt. vapauttaa), niin kuin joissain virsissä on, vaikutus on yllättävä. Sanan varsinainen, Kristuksen tehtävää kuvaava merkitys tuleekin tässä sanassa selvästi ensisijaiseksi, ja sen käsittää ilman muuta yleisnimeksi. Tästä on pari esimerkkiä virsikirjassa:

Virsikirjasta tosin tapaa myös vapahtaja-sanan muutaman kerran sellaisessa yhteydessä, jossa Kristuksen toimintaa kuvaava tehtävä on vahvempi kuin häntä nimittävä. Siksi pieni alkukirjain on esimerkiksi seuraavissa luontevampi kuin iso:

Vapahtajan tarkastelu osoittaa siis, ettei sellainenkaan sana, jota on totuttu pitämään vakiintuneesti erisnimenä, olekaan sitä kaikissa yhteyksissä. Vielä selvemmin tämä kahtalaisuus ilmenee toisessa kaikkien oppaiden erisnimeksi esittämässä, Luoja-sanassa. Useimmiten se on Jumalan synonyymi, erisnimi, eikä siinä silloin ajatella ensisijaisesti luoja-sanan sisältöä:

Monissa tapauksissa luoja-sanaan liittyy luomisen kohteen ilmaus, jolloin luojan tekijännimen merkitys nousee etualalle: se kuvailee Jumalaa kertomalla, että hän on luoja:

Sanojen vapahtaja ja luoja käyttö havainnollistaa hyvin erisnimen nimittävää ja yleisnimen kuvailevaa tehtävää. Jumalaa tai Kristusta tarkoittavat sanat ovat enimmäkseen kuvailevia: ne kertovat jotain kohteestaan ja kuvaavat hänen toimintaansa. Virsikirjassa ne ovatkin enimmältään tekijä-nimiä; edellä käsiteltyjen lisäksi mainittakoon armahtaja, auttaja, kaitsija, lohduttaja, lunastaja, neuvonantaja, puolustaja, pyhittäjä, rauhantuoja, virvoittaja ja voittaja. Kristuksen yhteydessä niitä käytetään usein häntä puhuteltaessa varsinaista nimeä mainitsematta ja joskus synonyymisesti. Tällöin sanalla on muita selvemmin erisnimen sävy. Niitä on kuitenkin harvoin (joskus ehkä selvyyssyistä) tarpeen kirjoittaa isolla alkukirjaimella.

Jonkin verran on myös Messias-odotukseen liittyviä Kristuksen hallitsijanimiä: kuningas, ruhtinas (elämän ruhtinas, rauhanruhtinas, voitonruhtinas), valtias (kaikkivaltias). Niitä kirjoitetaan useammin isolla alkukirjaimella kuin tekijä-nimiä, etenkin kunnioitus- tai selvyyssyistä. Ne esiintyvät usein yhteyksissä, joilla on vahva ylistyksen ja palvonnan luonne, joten iso alkukirjain tuntuu luontevalta. Niidenkin kirjoittamista yleisniminä voidaan kuitenkin perustella käytön funktiolla: ne kertovat Kristuksesta jotakin eli että hän on kuningas, valtias, voitonruhtinas jne.

Paljon käytettyjä epiteettejä ovat myös vertauksista irronneet kuvat, etenkin karitsa ja paimen. Ne on tradition kannattelemina kirjoitettu usein erisnimeksi, vaikka niilläkin on yleensä vahvasti kuvaileva sisältö. Sillä perusteella ne seuraavissa esimerkeissä on kirjoitettu pienellä:

Jumalaa ja Kristusta tarkoittavissa sanoissa on myös joitain substantiivin tavoin käytettyjä adjektiiveja: armias, armoinen, armoisin, armollisin, korkein, pyhin, uskollisin. Ainakin niiden kirjoittaminen isolla alkukirjaimella on tarpeetonta, koska adjektiiveilla kuvaileva tehtävä on luonnostaan vahva.

Tavallisia epiteettejä ovat myös sanaliitot Jumalan Karitsa, Hyvä Paimen, taivaallinen Isä, Pyhä Henki, Jumalan Poika. Ilmauksessa Jumalan Karitsa voisi kielen puolesta vallan hyvin kirjoittaa karitsa, jos rohkenee murtaa tradition. Nimeen liittyvää attribuuttia on samoin yleensä tarpeetonta kirjoittaa isolla alkukirjaimella, esim. taivaan tai taivaallinen Isä. Jeesuksen nimityksessä Hyvä Paimen on attribuutti hyvä kuitenkin niin selvästi nimen osa, että se on syytä kirjoittaa isolla kirjaimella silloin kuin paimenkin (myös Hyvä paimen on mahdollinen; Raamatussa on ”Minä olen hyvä paimen” Joh. 10:11).

Vanhan käytännön mukaisesti kirjoitetaan Pyhä Henki, vaikka esimerkiksi ruotsissa kirjoitetaan den helige Ande. Samoin Pyhä Kolminaisuus on vähitellen vakiintunut tähän asuun. Poika sanaliitoissa Jumalan poika ja Daavidin poika voidaan kirjoittaa eris- tai yleisnimeksi.

Ison alkukirjaimen käyttö hengellisissä teksteissä on kaikkiaan paljon monimutkaisempi ongelma kuin kielioppaiden suppeat ohjeet antavat ymmärtää. Niissä ainoana mainitun kunnioitusperusteen lisäksi ison alkukirjaimen käyttöön vaikuttavat monet muutkin seikat, kuten tekstien palvonnan luonne, tradition vaikutus, joskus myös selvyyden tarve.

On mahdotonta vetää alkukirjaimen ohjeen rajaa tiettyjen sanojen välistä, koska samakin sana voidaan eri yhteydessä ja tehtävässä kirjoittaa eri tavalla. Seuraava ohje auttaa kuitenkin jo pitkälle: Jos pyhään viittaavaa sanaa käytetään tarkoitteensa varsinaisen nimen yhteydessä kuvailevassa tehtävässä, nimeen löyhästi viittaavana epiteettinä, se suositellaan kirjoitettavaksi pienellä alkukirjaimella. Jos sanaa taas käytetään varsinaisen nimen sijasta, sen synonyyminä, sillä on edellä mainittuja tapauksia selvemmin erisnimen luonne. Kannattaa pitää mielessä nyrkkisääntö: ”Erisnimellä nimitetään, yleisnimellä kuvaillaan.”

Pyhät kirjat

Keskeisten kirkollisten kirjojen, raamatun, virsikirjan, katekismuksen ja kirkkokäsikirjan , nimen alkukirjain on tuottanut ongelmia näiden kirjojen uudistyössä.(Kirjoitan tässä vaiheessa tasapuolisesti kaikki pienellä alkukirjaimella.) Ongelma on tullut esiin myös näistä kirjoista tiedotettaessa (esim. syksyllä 2000, kun uudistettu katekismus jaettiin joka kotiin), joskus myös tutkimuksissa.

Mainituista kirjoista vain raamattu kirjoitetaan nykyään vakiintuneesti erisnimenä, muut on tähän asti ollut tapana kirjoittaa pienellä alkukirjaimella. Viime aikoina on kuitenkin ollut niissäkin paineita erisnimen suuntaan. Esimerkiksi kirkkokäsikirjan uudistustyössä käytettiin sen ensimmäisen ja toisen osan nimityksiä jumalanpalvelusten kirja ja evankeliumikirja yleisniminä aivan loppumetreille asti, jolloin ne päätettiin keikauttaa erisnimen puolelle. Toimitusten kirjan painokuntoon saattaminen on vielä kesken, mutta sen osan nimen täytyy tietenkin olla linjassa muiden osien nimen kanssa. Seuraavassa tarkastelen mainittuja kirkollisia kirjoja erikseen.

Raamattu. Edes Raamatun erisnimisyys ei vakiintuneisuudestaan huolimatta ole kielen kannalta aivan itsestään selvä: teoksen varsinainen nimi on Pyhä raamattu, joten raamatun kirjoittamista pienellä alkukirjaimella on joskus puolusteltu sillä, että ilman ”pyhää” se ei ole virallisessa nimimuodossa (vrt. Kansallinen Kokoomus mutta kokoomus). Kielioppaissa ja sanakirjoissa Raamattu esitetään nykyään kuitenkin vakiintuneesti erisnimeksi. Siihen vaikuttavat varmasti myös kunnioitussyyt; tuskin sitä kirjoitetaan pienellä missään kielessä. Raamattua käytetään joskus myös joukkosanana (raamattujen/Raamattujen salakuljetus), jolloin se voidaan kirjoittaa pienellä alkukirjaimella. Siten se kirjoitetaan tietenkin merkitykseltään laajentuneessa käytössä: rakentajan raamattu ’keskeinen käsi- tai ohjekirja’.

Virsikirja on ”virallisesti hyväksytty yhteislaulukokoelma, jota käytetään varsinkin luterilaisen kirkon jumalanpalveluksissa ym.” (Suomen kielen perussanakirja). Kielitoimistosta on joskus kysytty, miksi kirkon virallinen laulukokoelma, nimeltään virsikirja, kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella, kun taas muiden kristillisten yhteisöjen vastaavat kokoelmat kirjoitetaan erisniminä: Hengellinen laulukirja, Hengelliset laulut ja virret jne. Virsikirjan käsittämiselle yleisnimeksi on esitetty sellainen peruste, että koska se on kokenut vuosisatojen mittaan, Jaakko Suomalaisen virsikirjasta (1583) tähän uusimpaan, 1987 käyttöön otettuun, paljon muutoksia, poistoja ja lisäyksiä, ei voida puhua samasta kirjasta, vaan virsikirjalla ajatellaan eri aikoina toimitettujen laitosten jatkumoa. Mutta jos tarkoitetaan tiettyä laitosta, vaikkapa tätä uusinta kirkon virallista laulukokoelmaa, sen selittämiselle yleisnimeksi on vaikea keksiä muuta perustetta kuin (jostain syntynyt) vuosisatainen traditio.

Katekismus on ”kristinuskon pääkohdat esittävä kysymys- ja vastausmuotoinen oppikirja” (Suomen kielen perussanakirja). Se pohjautuu Martti Lutherin Vähään katekismukseen, jonka ovat kääntäneet ainakin Agricola (1543), Paavali Juusten (1574), Eerik Sorolainen (1614) ja Juhana Gezelius vanhempi (1666). Eri käännöksiä tarkasteltaessa on luontevaa kirjoittaa Sorolaisen katekismus, Gezeliuksen katekismus jne. (vrt. eri raamatunkäännökset). Silti on vaikea selittää, miksi sellaisen teoksen nimi, jonka sisältö on eri käännöksistä huolimatta suunnilleen sama (toisin kuin virsikirjan), ei ole erisnimi.

Katekismuksen virallinen nimi oli vielä nykyistä (vuonna 2000 käyttöön otettua, pääasiassa Eero Huovisen kääntämää) edellisessä laitoksessa Vähä katekismus. Siksi voidaan kielen kannalta jotenkin perustella, että ”epävirallisesta” nimimuodosta katekismus käytettiin pientä alkukirjainta. Nykyisen laitoksen nimestä on ”vähä” jätetty pois, joten senkin tähden tilanne on toinen. Katekismuksen toimituskunnan raportissakin kerrotaan: ”Kirkolliskokous hyväksyi – – ehdotuksen – –. Kristinopin nimeksi tuli Katekismus.”

Katekismuksen mieltämistä erisnimeksi vahvisti varmasti osaltaan sekin, että luterilainen kirkko järjesti syksyllä 2000 ison kampanjan, jolloin tämä uudistettu katekismus jaettiin joka kotiin. Suuri yleisö sai siten käteensä kirjasen, jonka kannessa luki KATEKISMUS. Se oli silloin myös paljon esillä lehdissä, yleensä erisnimeksi kirjoitettuna. Yleisnimeksi käsittämisen traditio näkyy kuitenkin edelleen tietosanakirjojen artikkeleissa, sillä nykyisestäkin katekismuksesta kerrotaan näin: ”Kirkolliskokous hyväksyi uuden katekismuksen 1999” (CD-Facta 2003). Ilmeisesti tässä yhteydessä ajatellaan ”uusi katekismus” osaksi katekismusten jatkumoa.

Kirkkokäsikirja on ”kirkolliskokouksen hyväksymä kirja, johon on koottu jumalanpalvelusten ja kirkollisten toimitusten kaavat ja tekstit. Suomen luterilaisen kirkon käsikirjat ovat evankeliumikirja (1999), jumalanpalvelusten kirja (2001) ja toimitusten kirja (1984)” (CD-Facta 2003). Niin kuin näkyy, Factan määritelmässä kirjoitetaan käsikirjan osat edelleen pienellä alkukirjaimella tähänastisen tradition mukaisesti välittämättä siitä, että käsikirjauudistuksessa päätettiin siirtyä kirjoittamaan niitä käytännön syistä erisniminä. Kielen asiantuntija yritti tosin jarrutella päätöstä käsikirjojen yleisnimiksi mieltämisen traditioon vedoten.

Traditio katkesi kuitenkin oikeastaan jo siinä vaiheessa, kun käsikirjan ensimmäiselle osalle, joka sisältää jumalanpalvelusten kaavat, musiikin ym., päätettiin uudistustyössä antaa selvä nimi ”jumalanpalvelusten kirja”. Kun se miellettiin yleisessä kielitajussa vahvasti erisnimeksi, oli käsikirjan toista osaa, ”evankeliumikirjaa” (sisältää jumalanpalveluksissa käytettävät raamatuntekstit), mahdotonta enää pidätellä yleisnimenä. Niinpä sen esipuheessa lukee nyt mm.: ”Samalla Evankeliumikirja antaa kuitenkin liikkumatilaa – –.” ”Kirkollisten toimitusten kirjan” ehdotuksen esipuheessa käsitellään kirjaa samoin erisnimenä.

Suomen kielen lautakunta keskusteli kokouksessaan 22.5.2003 kirkollisten kirjojen erisnimisyydestä alustukseni pohjalta. Se ei halunnut tehdä asiassa nykyisestä käytännöstä poikkeavaa päätöstä vaikka totesikin, että kunnioitussyistä ja käytännöllisyyden vaatimuksista voidaan katekismuksen ja kirkkokäsikirjan osien nimet kirjoittaa myös isolla alkukirjaimella.

Raamatun kirjojen nimet ovat usein moniosaisia. Niissä näkee jonkin verran tarpeetonta ison alkukirjaimen käyttöä. Muistettakoon, että moniosaisista nimistä kirjoitetaan, yleissäännön mukaan, isolla vain ensimmäinen sana, lukuun ottamatta tietenkin erisnimiä. Säännön mukaan kirjoitetaan siis esimerkiksi (epävirallinen nimimuoto sulkeissa) Aamoksen kirja, Apostolien teot, Kirje roomalaisille (Roomalaiskirje), Johanneksen ilmestys, Evankeliumi Johanneksen mukaan (Johanneksen evankeliumi), Laulujen laulu, Psalmien kirja (Psalmit), Sananlaskujen kirja (Sananlaskut). Erikseen mainittakoon myös Vanha testamentti ja Uusi testamentti, joissa näkee tarpeettomasti testamenttia kirjoitettavan isolla (ilmeisesti lyhenteiden VT ja UT vaikutuksesta).

Järjestysluvulla alkavien kirjojen tai kirjeiden nimien kirjoitusasusta huomattakoon, että niissäkin kirjoitetaan isolla alkukirjaimella kauempana kuin nimen ensimmäisessä sanassa vain erisnimet (toisin kuin edellisessä raamatunkäännöksessä), esim. Ensimmäinen kuninkaiden kirja, Ensimmäinen kirje korinttilaisille, Ensimmäinen Johanneksen kirje. (Kielikello 4/2000: Raamatunkohtiin viittaaminen, ks. Lue myös.)

Pyhät rakennukset

Kirkot. Useimmiten kirkot nimetään paikkakunnan tai kaupunginosan mukaan: Hattulan kirkko, Kallion kirkko, Maarian kirkko. Näissä ei ole mitään kirjoitusongelmia. Kirkolla saattaa olla paikkakunnan nimen lisäksi tarkempi, useampiosainen nimi, yleensä jonkin pyhimyksen mukaan: Lohjan Pyhän Laurin kirkko, Pyhän Birgitan kappeli, Pyhän Neitsyen kirkko, Pyhän Kolminaisuuden kirkko, Hyvän Paimenen kirkko. Saman mallin mukaan näkyy kirjoitettavan myös Lahden Pyhän Ristin kirkko, vaikka risti onkin yleisnimi ja voitaisiin kirjoittaa myös Pyhän ristin kirkko, aivan kuten suositellaan kirjoitettavaksi käännösnimi Pyhän haudan kirkko. Pienellä kirjoitetaan tietenkin kirkon nimeen kuulumaton määre: Malmin suuri kappeli, Malmin läntinen kappeli.

Yhdyssanaksi kirjoitetaan sellaiset kirkonnimet, joiden alkuosana on yksiosainen (genetiivimuotoinen) henkilönnimi, yleensä Raamatun henkilöä, joskus historiallista henkilöä tarkoittava (vrt. Olavinlinna): Johanneksenkirkko, Matteuksenkirkko, Mikaelinkirkko, Paavalinkirkko, Pietarinkirkko; Aleksanterinkirkko, Agricolankirkko (vars. Mikael Agricolan kirkko). Poikkeus edellisistä on ainakin Luther-kirkko (”Lutherinkirkko” voitaisiin ymmärtää yl. luterilaiseksi kirkoksi). Yhteen suositellaan kirjoitettavaksi myös ikää luonnehtiva kirkonnimi Vanhakirkko (Helsingissä). Jos sen sijaan seurakunnassa on vanha ja uusi kirkko, ne kirjoitetaan toisin: Hattulan vanha kirkko.

Harvalla kirkolla on nimi, jossa ei esiinny sanaa kirkko tai kappeli. Sellainen on Seinäjoella: Lakeuden risti (Risti), joka olisi luontevampi yhdyssanana: Lakeudenristi.

Entä miten kirjoitetaan tuomiokirkko? Se rinnastetaan usein muihin julkisiin rakennuksiin, kuten kaupungintaloon, kaupunginteatteriin tai eduskuntataloon. Nimitykset kertovat talon käyttötarkoituksen. Tuomiokirkko on tosin jo enemmän yksilöivä ja lähempänä erisnimeä kuin muut mainitut (ja pelkkä kirkko!); se on piispan johtaman hiippakunnan pääkirkko. Erisnimeksi sen voi käsittää ainakin silloin, kun sitä ajatellaan yhtenä julkisena rakennuksena: ”Oikealla Eduskuntatalo, edessä häämöttää Tuomiokirkko.” Tällöinkin se voidaan kirjoittaa pienellä kirjaimella, ja etenkin, jos se esiintyy paikannimen yhteydessä: Helsingin tuomiokirkko.

Pyhimykset ja muut

Pyhimysten ja eräiden muiden (historian) henkilöiden nimissä aiheuttaa joskus epäselvyyttä, onko jokin nimen yhteydessä käytettävä sana osa nimeä vai sitä kuvaileva sana, epiteetti: esim. Neitsyt Maria vai neitsyt Maria? Tässä tapauksessa tradition (ja muiden kielten!) mukaan kirjoitetaan Neitsyt Maria. Samoin on tapana kirjoittaa nimen synonyymit Pyhä Neitsyt, Pyhä Äiti ja Jumalan Äiti.

Sanoja äiti, isä ja sisar käytetään katolisen ja ortodoksisen kirkon hengellisten vaikuttajien tm. nimissä muutenkin. Ne katsotaan enemmän asemaa tai tehtävää kuvaaviksi nimityksiksi kuin nimen osaksi: isä Camillo, isä Robert (Caluwe), pyhä isä Johannes (= paavi Johannes), äiti Ursula, sisar Theresa. Kuitenkin koko maailman tunteman ja kunnioittaman Äiti Teresan nimi on vakiintunut tähän asuun.

Sana pyhä voi esiintyä joko ennen varsinaista nimeä tai sen jälkeen. Kummassakin tapauksessa on vakiintunut tavaksi kirjoittaa se isolla: Pyhä Pietari, Pyhä Birgitta, Erik Pyhä. Erisnimen osaksi ovat vakiintuneet monet muutkin nimen jälkeiset, kohdettaan luonnehtivat adjektiivit: Katariina Suuri, Vilhelm Valloittaja, Juhana Maaton, samoin nimihenkilön kotipaikasta kertovat adjektiivit: Jeesus Nasaretilainen, Sergei Valamolainen, Fransiskus Assisilainen.

Myös muiden uskontojen kuin kristinuskon hengellisten johtajien nimitykset pyritään kirjoittamaan suomalaisen käytännön mukaan pienellä alkukirjaimella – englannin ison kirjaimen mallista välittämättä. Niitä ovat mm. rabbi, rabbiini, imaami, ajatollah, mulla(h) ja dalai lama (kuitenkin myös Dalai-lama).

Tarpeetonta pyhitystä

Seurakuntien tiedotteissa näkee usein tarpeetontakin ison alkukirjaimen käyttöä. Lienee siis syytä muistuttaa, että vaikka Jumala ja Raamattu ovat erisnimiä, jumalanpalvelus ja raamattupiiri tai raamatunkohta eivät ole, eivät myöskään messu, liturgia, ehtoollinen, konfirmaatio eikä iltakirkko, ei edes sen vierasperäinen nimi vesper. Erisnimiä eivät myöskään ole kirkollisten ja muiden juhlien nimet (toisin kuin monissa muissa kielissä): joulu, hiljainen viikko (ja sen erikoispäivät tuhkakeskiviikko, kiirastorstai ja pitkäperjantai), pääsiäinen, helluntai, juhannus, adventti.

Jumalanpalvelusuudistuksen myötä kirkkokansa on saanut totutella termeihin, joiden alkukirjaimesta ei näytä aina olevan selvyyttä. Erisnimiä eivät ole esimerkiksi antifoni, introitus, päivän virsi eli graduaali, uhrivirsi eli offertorio, kommuunio tai prefaatio.

Viime vuosina ovat yleistyneet monenlaiset erikoismessut, jotka on suunniteltu tiettyyn musiikkityyliin (jazzmessu, rockmessu, gospelmessu) tai jollekin erityisryhmälle, -tilanteeseen tm. (nuorisomessu, kansanmessu, körttimessu, klovnimessu, minimessu). Monet messuista on tekstejä ja lauluja myöten suunniteltu ja sävelletty aina samoin toteutettavaksi, jolloin ne on katsottava erisnimiseksi tuotteeksi (Hiljaisuuden messu, Mukulamessu, Enkelikirkko). – Ympäri maan on levinnyt Tuomas-messun vietto. Siksi siitä on tullut käsite, joka voidaan kirjoittaa myös tuomasmessu.