Selkokielen puhumiseen voi antaa ohjeita ja vinkkejä, mutta ei sääntöjä

Tarve ja toive puhua selkokieltä nousee esille keskusteluissa, joihin osallistuu selkokieltä tarvitsevia ihmisiä. Tällaista toivetta kuvaa seuraava autenttinen esimerkki, joka on katkelma keskustelusta työohjaaja Ailin ja kehitysvammaisen työntekijän Jaanan välillä:

Aili: Haluisitko sä sillai et selkokieltä hyödynnettäis enemmän tässä työssä?
Jaana: Kyllä. Sellane ois mulle parempi. Et mä ymmärtäisin jotakin. Että tää menis niinku tälleen.
Aili: Puhutaanko yleensä liian monimutkasesti?
Jaana: Kyllä. Tää on liian monimutkaasta.

Esimerkissä Jaana ja Aili pohtivat selkokielen käyttöä kehitysvammaisten henkilöiden työ- ja toimintakeskuksessa. Jaanan mielestä puhe on yleensä liian monimutkaasta, joten hän toivoo, että työpaikalla käytettäisiin enemmän selkokieltä. Hänelle selkokieli on arjen vuorovaikutustilanteita helpottava apuväline – tai ainakin se voisi olla sellainen, jos hänen puhekumppaninsa sitä käyttäisivät. Selkokielen puhuminen ei kuitenkaan ole yhtään sen helpompaa kuin selkokielen kirjoittaminenkaan, vaan se vaatii asiaan perehtymistä ja harjoittelua.

Suomessa on jo jonkin aikaa pohdittu, mitä selkokieli tarkoittaa puhetilanteissa. Selkopuheeseen on laadittu ohjeistus, jonka ensiversio julkaistiin kymmenisen vuotta sitten (Leskelä 2012). Ohjeistuksessa annetaan suosituksia, miten puhua selkokieltä ja toimia keskustelussa, jossa osallistujien kielitaidot ovat eripariset: yhdellä puhujalla on tavanomaiset äidinkielisen kielenkäyttäjän taidot ja toisella ainakin ajoittain kielellisen tuen tarvetta. Syitä tuen tarpeelle voi olla monenlaisia: syy voi olla sairaus tai vamma, joka vaikuttaa puhujan kielellisiin taitoihin, tai se, että puhuja opettelee suomea tai ruotsia toisena kielenä.

Puhuttu selkokieli on aiheena myös väitöstutkimuksessani, jossa tarkastelin keskustelunanalyysin menetelmällä kehitysvammaisten henkilöiden ja ammattilaisten välistä vuorovaikutusta. Edellä kuvattu tilanne on tutkimusaineistostani. Tavoitteenani on ollut kehittää selkopuheen ja -vuorovaikutuksen ohjeistusta siten, että se tarjoaisi käytännöllisen apuvälineen kielellisesti haastaviin vuorovaikutustilanteisiin.

Tiettävästi puhuttua selkokieltä ei ole tätä ennen vielä tutkittu missään, joten monia perustavanlaatuisia kysymyksiä risteilee ilmassa:

• Miten yksinkertaistaa puhetta keskustelussa, jossa kielelliset valinnat on tehtävä hyvin nopeasti sekuntien murto-osissa? Kirjoittaja voi harkita kielenkäyttöään ja valita selkokieliseen tekstiin helpoimmat mahdolliset sanat ja ilmaukset, mutta puhujan on toimittava kovassa aikapaineessa.
• Mitä hyötyä ohjeistuksista on todellisissa vuorovaikutustilanteissa, jos niitä noudattaessaan alkaa puhua itselleen epäluonnollisella tavalla? Keinotekoinen puhetapa voi vähentää puhujien halua olla tekemisissä keskenään.
• Voiko ohjeiden noudattaminen vähentää puhujan sensitiivisyyttä puhekumppaniaan kohtaan? Voiko selkokielen puhumiseen siis edes antaa ohjeita?

Puhuttu kieli on toimintaa

Selkopuheen ja -vuorovaikutuksen ohjeet sisältävät monenlaisia suosituksia. Osa suosituksista koskee osaavamman puhujan kielellisiä valintoja, esimerkiksi puhekumppanille todennäköisesti ymmärrettävien sanojen valintaa. Helppoahan sopivan sanaston valinta ei ole, sillä mistäpä ainakaan itselle vieraan puhekumppanin sanavaraston aavistaisi.

Joitakin yleisiä sanastoperiaatteita voidaan kuitenkin antaa: Useimmat selkokieltä tarvitsevat henkilöt ymmärtävät helpommin sanoja, joita esiintyy usein arjen puhetilanteissa ja jotka ovat lyhyitä ja ilmaisevat konkreettisia asioita. Tällaista sanastoa kannattaa siis selkopuheessa suosia. Tämä periaate koskee myös kirjoitettua selkokieltä, jossa on suunnilleen samantapaisia sanoihin liittyviä ohjeita.

Välillä puhuja toki tarvitsee vaikeampiakin sanoja, sillä puheenaihe voi vaatia sellaisia käyttämään – jos puheenaiheena on varusmiespalvelus, varsin ymmärrettävästi tuo pitkä, abstrakti ja arkipuheessa harvemmin esiintyvä sana ilmaantuu keskusteluun. Yksittäiset vaikeat sanat eivät kuitenkaan ymmärtämistä haittaa, jos puhuja pääosin käyttää helppoja sanoja.

Ohjeet kannustavat puhujaa myös selittämään vaikeammat sanat lyhyesti ja mahdollisimman konkreettisella tavalla. Varusmiespalvelusta voi selittää vaikkapa ilmauksella kun on armeijassa. Sanojen selittäminen keskellä kiivastahtista keskustelua voi tuntua aluksi hankalalta, mutta siihen harjaantuu ajan mittaan. Esimerkiksi monet alakoulun opettajat osaavat hyvin selittää vaikeita sanoja helposti ymmärrettävällä tavalla, sillä työn arki on tehnyt heistä mestariselittäjiä.

Myös selkeään puhetapaan ja äänenkäyttöön annetaan suosituksia. Esimerkiksi osaavamman puhujan kannattaa pitää vähän tavanomaista pidempi tauko puhejakson jälkeen, sillä se antaa selkokieltä tarvitsevalle puhekumppanille aikaa ymmärtää sanottu ja suunnitella reaktiotaan siihen. Liian pitkä tauko tai taukojen pitäminen puhejakson sisällä sen sijaan vaikeuttaa ymmärtämistä ja keskustelun jatkamista. Äänenkäyttö on kuitenkin hyvin henkilökohtaista ja yksilöllistä, ja sehän siinä ihanaa onkin. Omaa puhetapaa ei siten voi eikä kannata yrittää radikaalisti muuttaa.

Pääosa selkopuheen ja -vuorovaikutuksen suosituksista koskee sitä, miten vuorovaikutustilanteissa toimitaan. Puhuttu kieli on ennen kaikkea kielellä toimimista: miten ehdotetaan jotakin ja miten toisen ehdotuksiin reagoidaan, kuka kysyy ja kuka vastaa ja miten ilmaistaan se, että arvelee puhekumppanin tietävän puheenaiheesta enemmän tai vähemmän kuin itse tietää?

Tilanteessa, jossa puhujien kielitaidot ovat erilaiset, tällaisiin tavanomaisiin keskustelutoimintoihin voi pakkautua monenlaista painetta. Osaavampi voi esimerkiksi pohtia, miten kannustaa selkokieltä tarvitsevaa puhekumppania aloitteellisuuteen ja aktiivisuuteen, jos tämä kielellisten vaikeuksiensa vuoksi on vetäytyvä ja passiivinen. Tai mitä tehdä, jos puhekumppani ei vastaa hänelle esitettyyn kysymykseen? Menettääkö joku kasvonsa, ja miten päästään eteenpäin?

Yksiselitteisiä ja joka tilanteessa toimivia suosituksia keskustelussa toimimiseen ei voi antaa, mutta jotakin voidaan suositella. Osaavampaa puhujaa voidaan kannustaa antamaan riittävästi aikaa puhekumppanille, vaikka se oman reaktioajastimen mukaan tuntuisi piinalliselta. Voidaan myös suositella osoittamaan elein ja ilmein, että kuuntelee tarkasti ja sensitiivisesti, sekä ilmaisemaan, että on kiinnostunut kuulemaan toisen mielipiteen asiasta. Joskus voi sanoa ei meidän tarvitse olla samaa mieltä tästä asiasta, jos tuntuu, että puhekumppani ei uskalla ilmaista mielipidettään.

Keinot, joilla puhetilannetta selkeytetään, eivät ole erikoisia ja aivan ihmeellisiä, vaan tavanomaisia keskustelupuheen keinoja. Niitä pitää vain huomata käyttää, ja tähän huomaamiseen selkopuheen ohjeet tähtäävät.

Nyt mä en ihan ymmärtänyt, mitä sä sanoit

Selkopuheen ohjeet on suunnattu kielellisesti epäsymmetrisiin vuorovaikutustilanteisiin. Kielellisellä epäsymmetrialla tarkoitetaan vuorovaikutusta, johon osallistuvat eivät jaa samoja kielenkäytön taitoja (Leskelä & Lindholm 2012). Tällainen on esimerkiksi keskustelu, jossa maahanmuuttajataustainen yrittäjä asioi veroviranomaisen kanssa, muistisairas henkilö varaa aikaa terveyskeskukseen tai nuori, jolla on kehityksellinen kielihäiriö, puhuu ammatinvalinnanohjaajan kanssa urasuunnitelmistaan. Kielellinen epäsymmetria on kuitenkin varsin moni-ilmeistä. Joissakin tilanteissa se vaikuttaa keskustelun kulkuun selvästi ja suoraviivaisesti, toisissa taas keskustelijat eivät vaikuta edes huomaavan sitä.

Kielellisesti epäsymmetrisissä tilanteissa esiintyy usein runsaasti ymmärrysvaikeuksia. Niitä toki esiintyy kaikissa keskusteluissa, mutta kielellisesti symmetrisissä tilanteissa puhujat yleensä selvittävät ongelman nopeasti ja tehokkaasti. Kielellisesti epäsymmetrisissä keskusteluissa ongelman selvittäminen voi olla työlästä, sillä selvittämisyritys johtaa helposti uuden ongelman syntymiseen.

Selkopuheen ohjeet on suunnattu kielellisesti epäsymmetrisiin vuorovaikutustilanteisiin.

Tavallisesti vaikeus ymmärtää toisen puhetta otetaan keskustelussa esille esimerkiksi kysymyssanoilla tai -lauseilla (Mitä? Kenestä sä puhut? Puhutko sä x:stä?) taikka ongelmavuoron toistolla. Toisen puheesta voidaan myös esittää tulkitsevia ymmärrysehdokkaita, jotka puhekumppani voi vahvistaa oikeiksi tai vääriksi (– Nii sä puhut nyt x:stä. – Nii).

Olisiko jokin näistä tavoista toisia parempi ja suositeltavampi myös selkopuheessa? Toisinaan hyvän vuorovaikutuksen ohjeissa suositellaan kysymään asioita puhekumppanilta ennemmin suoraan kuin esittämään oletuksia tai tulkintoja siitä, mitä tämä tarkoitti. Oletukset ja tulkinnat voivat mennä vikaan ja aiheuttaa puhekumppanille paineen myöntyä tulkinnan esittäjän näkemykseen. Erityisesti tätä on nostettu esille Disability Etiquette -ohjeistuksissa, joita on laadittu vammaisten henkilöiden kohtaamiseen vuorovaikutuksessa. Monissa niistä kehotetaan: Don’t assume – ask! (Älä oleta – kysy!).

Voiko tämän tulkita siten, että selkopuhetilanteissa ei pitäisi esittää ymmärrysehdokkaita, vaan aina kysyä suoraan, jos ei ole ymmärtänyt puhekumppania? Keskustelunanalyyttisissa tutkimuksissa on havaittu, että ymmärrysehdokkaat varsin usein myönnetään oikeiksi, joten kynnys kieltää ne on puhujilla korkea (mm. Heritage & Watson 1979).

Omassa tutkimusaineistossani kehitysvammaisten henkilöiden puheessa tällaista myöntyvyydeksi kutsuttua ilmiötä esiintyy jonkin verran. Selkopuheen ja -vuorovaikutuksen ohjeistuksessa ei kuitenkaan ole syytä kehottaa välttämään ymmärrysehdokkaiden käyttöä. Suorat kysymykset eivät nimittäin aina toimi, jos puhekumppani ei ymmärrä kysymystä tai jos hän reagoi siihen vain toistamalla edellä sanomansa. Vastaavasti ymmärrysehdokkaat ovat usein toimiva tapa selvittää ymmärrysvaikeuksia, eivätkä ne aina johda myöntyvyyteen. Hyvä tapa onkin käyttää useita eri keinoja sekä sanoa ääneen oma ymmärrysvaikeutensa: Nyt mä en ihan ymmärtänyt, mitä sä sanoit.

Kielellisen epäsymmetrian erityishaasteita

Toisinaan kielelliseen epäsymmetriaan kytkeytyy haasteita, joita muissa keskusteluissa esiintyy hyvin harvoin. Tällaisesta on kyse esimerkiksi niin sanotussa konfabuloinnissa, johon toisinaan viitataan suomeksi sanalla satuilu. Konfabulointi tarkoittaa sitä, että puhuja sanoo jotakin virheelliseksi tai vääräksi tulkittavaa kuitenkaan tarkoituksella valehtelematta. Seuraavasta esimerkistä käy ilmi, miten tällainen tilanne voi olla puhujille vaikea. Tässä katkelmassa Harri, kehitysvammainen työntekijä, keskustelee työohjaajansa Eevan kanssa siitä, miksi Harrin aikaisempi työ kaupassa loppui:

Eeva: Mut jotain hankaluuksii siin oli ku se tyä loppu.
Harri: Ni.
Eeva: Siin ol ainaki yhten vaikeuten vissiin seh et sää et tuntenu kelloo.
Harri: Tunnen. ((nyökkää))
Eeva: Tunnet kellon. 
Harri: Joo.
Eeva: Mitä kello nyt on?
Harri: Kello onh ((katsoo rannekelloaan)) kaks.
Eeva: Se on viistoist minuttii yli yksi.
Harri: Yli yksi.
Eeva: Nii. Ja sit ku s- jollei siäl aluetöis tunne kelloo ni siit tuli semmosii vähä hankaluuksii niitten tyäaikojen kanssa ja mä en - jotain semmost mä oon kuullu. Muistatko sää itte?

Alussa Eeva pohtii syitä Harrin töiden loppumiseen ja arvelee syyksi sen, että Harri ei tunne kelloa. Harri kuitenkin väittää tuntevansa. Eeva kysyy, mitä kello nyt on, johon Harri vastaa rannekelloaan vilkaisten kellon olevan kaksi. Eeva korjaa, että kello on viisitoista minuuttia yli yksi, minkä Harri toistaa. Voisi sanoa, että Eevan kysymys Mitä kello nyt on? on testi, johon annettu vastaus paljastaa Harrin väitteen kellon tuntemisesta vääräksi. Se, miksi Harrin työt loppuivat ja tunteeko hän kellon vai ei, ovat kuitenkin Harrin omia asioita, joista hänen oletetaan tietävän parhaiten. Miten siis toimia, kun Harri antaa väärää itseään koskevaa tietoa, mutta ei varmaankaan tarkoituksella valehtele?

Eevan ratkaisun näemme katkelman lopussa: Hän selittää, että töissä seuraa ongelmia työaikojen noudattamisessa, jos ei tunne kelloa, ja tämän jälkeen hän loiventaa ilmaisuaan vähän epämääräisillä toteamuksilla tuli semmosii vähä hankaluuksii ja jotain semmost mä oon kuullu. Sitten hän siirtää asiaa Harrille kysymällä, muistaako tämä itse. Eevan loivennukset eivät ole sattumia, vaan niiden avulla hän tuo esille pitävänsä Harria konfabuloinnista huolimatta omien asioidensa asiantuntijansa.

Selkopuheen ja -vuorovaikutuksen ohjeissa ei ollut tällaisiin erityishaasteisiin suositusta. Koska tilanne näyttää olevan puhujille monella tapaa hankala, ehdotan tutkimuksessani seuraavaa suositusta:

Anna puhekumppanillesi mahdollisuus puhua omista asioistaan niiden asiantuntijana. Jos epäilet puhekumppanisi sanovan jotakin, mikä ei pidä paikkaansa (konfabulointi), ota asia puheeksi. Esitä epäilysi suoraan, jos tunnet puhekumppanisi hyvin ja tilanne sallii puhua suoraan. Jos et tunne puhekumppaniasi kovin hyvin tai tilanne vaatii etenemään varovaisesti, esitä kysymyksiä ja selvitä asiaa hienovaraisesti.

Voiko vuorovaikutukseen antaa ohjeita?

Kuten edeltävästä esimerkistä käy ilmi, vuorovaikutuksen ohjeistaminen on mutkikasta ja siihen voi liittyä riskejä. Yksi riski on se, että puhuja menettää kykyään olla herkästi ja aidosti läsnä tilanteessa, jos hän pyrkii hyvin tarkasti noudattamaan jotakin ohjeistusta. Selkopuheen ja -vuorovaikutuksen ohjeissa onkin siksi syytä korostaa, ettei ohjeita saa tulkita ja noudattaa yksioikoisesti, vaan puhujan on aina harkittava kunkin ohjeen sopivuutta juuri tähän tilanteeseen juuri tämän puhekumppanin kanssa. Ohje, joka ei sovi, on syytä unohtaa siinä hetkessä.

On myös muistettava, että selkokielen tarve on yksilöllistä. Vaikka puhekumppani näyttäisi kuuluvan johonkin ihmisryhmään, jolla usein on kielellisen tuen tarvetta, ei hän välttämättä tarvitse selkokieltä. Esimerkiksi asioidessaan viranomaisen kanssa hän voi tarvita jotakin muuta kommunikoinnin tukimenetelmää tai tulkkausapua. Tilanne voi myös sujua hyvin ilman mitään erityistä tukea tai apuvälinettä.

Parhaiten selkopuheen ja -vuorovaikutuksen ohjeistus auttaa ammattilaista tulemaan tietoiseksi siitä, mitä kielellä tehdään keskusteluissa. Ohjeistus siis herkistää tarkastelemaan kieltä. Kielitietoisen asenteen avulla kielellisesti osaavampi henkilö pystyy arvioimaan, miten puhua ja toimia etenkin silloin, kun puhujat kohtaavat vuorovaikutuksessa vaikeuksia. Ohjeistus on siten ikään kuin ideapankki, josta voi tarvittaessa hakea keinoja erilaisten haasteiden ratkaisemiseen.
 

Leealaura Leskelä 2022: Selkopuhetta! Puhuttu selkokieli kehitysvammaisten henkilöiden ja ammattilaisten vuorovaikutuksessa. Helsingin yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-8764-2(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

​​​​​​​Lähteitä ja luettavaa

Heritage, John – Watson, Rodney 1979: Formulations as Conversational Objects. – George Psathas (toim.), Everyday Language. Studies in Ethnomethodology. New York: Irvington Press.

Leskelä, Leealaura 2012: Selkokielisen vuorovaikutuksen ohjeet. – Leealaura Leskelä & Camilla Lindholm (toim.), Haavoittuva keskustelu. Keskustelunanalyyttisia tutkimuksia kielellisesti epäsymmetrisestä vuorovaikutuksesta. Helsinki: Kehitysvammaliitto.

Leskelä, Leealaura – Lindholm, Camilla 2012: Näkökulmia kielellisesti epäsymmetriseen keskusteluun. – Leealaura Leskelä & Camilla Lindholm (toim.), Haavoittuva keskustelu. Keskustelunanalyyttisia tutkimuksia kielellisesti epäsymmetrisestä vuorovaikutuksesta. Helsinki: Kehitysvammaliitto.

Leskelä, Leealaura – Lindholm, Camilla 2023: Selkopuhe kehitysvammaisen henkilön kielellisen osallisuuden tukena. ­– Jenny Paananen, Meri Lindeman, Camilla Lindholm & Milla Luodonpää-Manni (toim.), Kieli, hyvinvointi ja haavoittuvuus. Helsinki: Gaudeamus.

PWDA Language Guide 2021: A guide to language about disability. (Disability Etiquette.)
https://pwd.org.au/wp-content/uploads/2021/12/PWDA-Language-Guide-v2-2021.pdf(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Selkokeskus 2021: Tietoa selkokielestä. https://selkokeskus.fi/selkokieli/(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)