Pohjois-Savosta pääkaupunkiseudulle

Helsingin Sanomien verkkosivuilla käytiin alkuvuodesta kiihkeää keskustelua murteiden puhumisesta ja ymmärrettävyydestä. Aihe kiinnosti lukijoita ja herätti tunteita: viestiketjuun kirjoitettiin yli 400 kommenttia. Yhtenä juonteena keskustelussa kulki se, tulisiko uudelle paikkakunnalle muuttavan säilyttää oma murteensa vai omaksua uuden kotiseudun kielimuoto. Mielipiteitä sateli puolesta ja vastaan.

Olen tutkinut pro gradu -työssäni yhden Pohjois-Savosta pääkaupunkiseudulle muuttaneen nuoren, akateemisesti koulutetun naisen puhetta neljässä eri tilanteessa. Työ on niin sanottu tapaustutkimus, eli siinä ei pyritä tekemään yleistyksiä laajaan puhujajoukkoon perustuvien havaintojen pohjalta vaan pureudutaan syvälle yhden ihmisen kielenkäyttöön. Koska kielenkäyttö on sosiaalista toimintaa ja sen keinot ovat yhteisiä, yksilön kielestä saadut tulokset kertovat kuitenkin jotain myös koko yhteisöstä.

Kieli muuttuu tilanteen mukaan

Tutkimukseni kohteena on  yhden henkilön  kieli. Käytän hänestä peitenimeä Sini; myös muiden aineistossa esiintyvien henkilöiden nimet ja tunnistetiedot on muutettu. Sini on syntynyt ja kasvanut pohjoissavolaisessa maaseutukunnassa ja muuttanut 20-vuotiaana Helsinkiin opiskelemaan. Aineiston keruuhetkellä hän oli noin 25-vuotias opettaja ja pikkuvauvan äiti ja asui edelleen pääkaupunkiseudulla. Nauhoitin hänen puhettaan erilaisissa tilanteissa, jotka voidaan jakaa neljään ryhmään:

a) arkikeskustelut puolison ja ystävien kanssa,
b) haastattelu,
c) ”lomasuomi” eli kotiseudulla Savossa käydyt keskustelut ja
d) opetustilanne.

Sen jälkeen purin aineiston kirjalliseen muotoon litteroimalla sen sanatarkasti seuraavaan tapaan (litteraatioissa käytetyt merkinnät on selitetty sivulla 11).

Esimerkki 1.

Vertailin tilanteita toisiinsa noin kymmenen eri kielenpiirteen valossa. Kaikkein murteellisimpia olivat Sinin entisellä kotiseudullaan Savossa käymät keskustelut. Murre lisääntyi sekä määrällisesti että laadullisesti: Monia savolaismurteiden piirteitä esiintyi kaikissa tilanteissa, mutta eniten juuri Savossa. Lisäksi Sinin kieleen ilmaantui Savossa sellaisia murrepiirteitä, joita hän ei pääkaupunkiseudun nauhoituksissa käyttänyt ollenkaan, kuten svaavokaali (esim. vanaha ’vanha’) ja yleiskielen ts-yhtymän savolaiset vastineet ht : h (esim. tarvihtee : ei tarvihe ’tarvitsee : ei tarvitse’).

Helsinkiläispuhekielen piirteitä (mm. sananloppuisten ia, iä -vokaaliyhtymien oikeneminen: poikia => poikii) Sini oli omaksunut varsin vähän. Eniten niitä kuului epämuodollisissa arkikeskusteluissa, toiseksi eniten yllättäen Savossa. Muuttaja ei siis kotiseudulla käydessäänkään enää välttämättä palaa täysin sikäläiseen puheenparteen, vaan myös uudessa kotipaikassa opitut vaikutteet kulkevat mukana.

Kolmas kielimuoto, joka vaikuttaa nykysuomalaisen puheeseen, on yleiskieli. Kaikkein eniten yleiskielen piirteitä Sini käytti haastattelutilanteessa, toiseksi eniten oppitunnilla. Haastattelun yleiskielisyys oli yllätys, koska Sini ja haastattelija eli minä olemme vanhoja ystäviä ja keskustelumme tuntui rennolta ja luontevalta. Haastattelu on kuitenkin institutionaalinen puhetilanne siinä missä oppituntikin: osallistujilla on tietyt roolit ja toiminnalla on päämäärä. Myös omien elämänvaiheiden muistelu ja kuvailu saattaa tuoda puheeseen kirjallista, yleiskielistä sävyä.

Vaikka tilanteiden välillä on eroja, paljon on yhteistäkin. Ei voidakaan sanoa, että savolaismurre olisi kauttaaltaan erilaista kuin vaikkapa Helsingin puhekieli. Kielen keskeinen sanasto on pitkälti yhteistä joka puolella Suomea. Myös monet kielenpiirteet yhdistävät Savoa ja pääkaupunkiseutua: molemmissa sanotaan yleensä kaks ja semmonen, ei kaksi ja semmoinen. Toisaalta savolaismurteilla on yhtäläisyyksiä myös yleiskielen kanssa. Esimerkiksi eräät persoonapronominit ja demonstratiivipronominit kuuluvat savolaismurteissa pääosin samoin kuin yleiskielessä: minä, sinä; tämä, tuo.

Minä olen minä, mutta sä olet sä

Havainnollistan tilanteista vaihtelua vielä tarkemmin yhden kielenpiirteen valossa. Taulukkoon 1 on koottu kaikki Sinin käyttämät yksikön 1. ja 2. persoonan nominatiivimuotoiset pronominit (minä, sinä, mä(ä), sä(ä)). Yleiskielen ja murteen mukaiset minä ja sinä ovat omassa sarakkeessaan ja pikapuhemuodot, kuten mä ja sä, omassaan.

Taulukko 1.

Kuten taulukosta nähdään, Sini käyttää varsin paljon murteenmukaisia ja yleiskielisiä persoonapronomineja minä ja sinä. Vain pääkaupunkiseudun arkikeskusteluissa ovat lyhyet pikapuhemuodot enemmistönä. Minä ja sinä -muodot ovat voitolla toisaalta niissä tilanteissa, jotka todettiin muutoinkin yleiskielisimmiksi (haastattelu ja opetus), toisaalta Savossa, joka on tilanteista murteellisin.

Sinin murteelliset pronominivariantit ovat suhteellisesti yleisempiä yksikön 1. persoonassa (minä) kuin 2. persoonassa (sinä). Toisin sanoen hän viittaa murteellisilla, lapsuudessa opituilla pronomineilla useammin itseensä kuin keskustelun toiseen osapuoleen. Puhekumppaneitaan hän taas puhuttelee voittopuolisesti pikapuhemuodoilla (sä tai sää). Sinin puhekumppanit ovat aineistossani enimmäkseen eteläsuomalaisia, jotka käyttävät itsekin paljon mä(ä), sä(ä) -pronomineja. Pronominin tarkoite – eli henkilö, johon sillä viitataan – voi siis vaikuttaa pronominin muotoonkin.

Kieli elää tilanteen sisällä

Kieli vaihtelee myös yhden ja saman tilanteen sisällä. Esimerkistä 1 nähdään, että Sini käyttää lyhyessä keskustelukatkelmassa itsestään sekä minä- että mää-pronominia. Usein tällainen vaihtelu liittyy siihen, mitä kielellä halutaan tehdä. Yhdenkin keskustelun sisällä esiintyy yleensä lukuisia erillisiä toimintoja, kuten pyyntöjä, kysymyksiä, kertomuksia, referointia ja kielellä leikittelyä. Esimerkissä 2 äitiyslomalla oleva Sini kertoo aviomiehelleen Petrille, kuinka on käynyt hoitamassa siskonsa Terhin lapsia.

Esimerkki 2.

Tämän katkelman lihavoidussa osuudessa Sinin aiemmin puhekielinen puhe muuttuu monessa suhteessa huolitellun yleiskieliseksi. Persoonapronominit minä, minua ja hän kuuluvat yleiskielisessä muodossa. Myös juhlallisen voimakkaat sanavalinnat korvaamaton ja olisi hukassa vievät ajatukset kirjakieleen. Terhi-sisko ei varmaankaan ole todellisuudessa sanonut aivan näin, vaikka onkin ollut Sinille kiitollinen. Ideana ei olekaan sisaren puheen tarkka referointi vaan hänen sanojensa ja kiittävän arvionsa erottaminen Sinin omista ajatuksista. Niinpä Sini käyttää huumoria apunaan ja liioittelee sanojaan niin, että ne varmasti tulkitaan Terhin puheeksi eikä itsekehuksi.

Tällaista ilmiötä, jossa puheen kielimuoto muuttuu hetkellisesti esimerkiksi puhekielestä korrektiksi yleiskieleksi, kutsutaan koodinvaihdoksi. Koodinvaihdon on havaittu usein liittyvän jollain lailla ongelmallisiin toimintoihin, kuten juuri itsekehuun, erimielisyyteen tai toisen neuvomiseen. Koodinvaihtoa vahvistetaan usein vielä esimerkiksi huolellisella artikulaatiolla tai muutoksella äänen laadussa tai voimakkuudessa. Näin varmistetaan, että kuulija osaa tulkita sanoman oikealla tavalla.

Koodinvaihtoja huomaamattomampia ovat niin sanotut tyylinvaihdokset. Niissä puhe muuttuu aavistuksen verran, joskus vain yhden sanan osalta, toisen kielimuodon suuntaan. Tyylinvaihdokset eivät yleensä liity ongelmallisiin tilanteisiin, eikä niitä alleviivata muuttamalla puheäänen ominaisuuksia. Niillä voidaan kuitenkin värittää omaa puhetta luovasti ja välillä humoristisestikin. Tyylinvaihdokset liittyvät joskus myös tunteiden ilmaisuun. Näin on vaikkapa seuraavan esimerkin (3) lopussa. Sini kertoo miehelleen, kuinka eräs sukulainen oli kehunut tätä mukavaksi ja helposti lähestyttäväksi.

Esimerkki 3.

Viimeisillä riveilla Sinin puheessa esiintyy ns. yleisgeminaatio eli lyhyen tavun jälkeisen konsonantin kahdentuminen pitkän vokaalin edessä: osaa > ossaa, mitään > mittään. Yleisgeminaatio on tavallinen piirre savolaismurteissa, mutta Sinillä sitä esiintyy vain harvoin. Tässäkään katkelmassa kaikki sanat, joissa geminaatio olisi mahdollinen, eivät ole geminoituneita (yleensä, ei ylleensä). Tulkintani mukaan murteelliset muodot tuovat tässä Sinin puheeseen lämpöä ja ylpeyttä omasta puolisosta.

Em mää usko että hirveen moni ihminen hävittää tahallaan murteensa

Kun ihminen muuttaa uudelle murrealueelle, hänen puhekielensä muuttumiseen vaikuttavat monet seikat: työ, koulutus, oma identiteetti, puolison murretausta, uudet tuttavuudet, kontaktit ja suhtautuminen vanhaan kotiseutuun sekä se, millainen suhde hänellä on uuteen kotipaikkakuntaansa. Myös muuttoiällä on vaikutusta. Sekä suomalaisissa että ulkomaisissa tutkimuksissa on havaittu, että lapsina tai nuorina muuttaneet omaksuvat uuden murteen yleensä parhaiten. Mitä vanhemmalla iällä muutetaan, sitä paremmin vanha murre tapaa pitää pintansa.

”Jos muuttaisin uudelle murrealueelle, puhuisin viikossa uutta kieltä, viimeistään”, kirjoittaa eräs nimimerkki Helsingin Sanomien verkkosivujen murrekeskustelussa. Toinen taas uhoaa: ”En ole asunut yli kymmeneen vuoteen Etelä-Pohjanmaalla ja puhun edelleen niin leveää murretta, että kotiseutuni pystyy määrittämään muutamassa minuutissa.” Totuus on usein jossain näiden kahden mielipiteen välillä. Kuten Sininkin puheesta nähtiin, Savosta Helsinkiin muuttanut ei useinkaan puhu täysin helsinkiläisittäin tai savolaisittain, vaan puheessa on merkkejä kummastakin kielimuodosta ja lisäksi vielä yleiskielestä. Eri tilanteet tuovat esiin erilaisia kielenpiirteitä.

Kieli voi olla kerroksellinen samalla tavoin kuin ihmisen identiteettikin: siinä on vanhoja ja uusia aineksia päällekkäin. Usein onkin hedelmällisempää tarkastella vanhan ja uuden kielimuodon rinnakkaiseloa kuin olettaa, että vanha murre katoaisi täysin ja korvautuisi uudella. Kahdella tai useammalla murrealueella asuminen on rikkaus, joka antaa ihmiselle kielellisiä resursseja hyödynnettäviksi eri tilanteissa.

Esimerkeissä käytetyt litterointimerkit