Kun ranskalainen satulasepän poika Louis Braille kehitti sokeita varten oman kirjoitusjärjestelmän 1820-luvulla, eivät edes kaikki näkevät osanneet lukea eivätkä kirjoittaa. Itsekin sokea Braille oli siis poikkeuksellisen rohkea, älykäs ja edistyksellinen.

Braillen järjestelmä on ollut lähes sellaisenaan käytössä noin 170 vuotta, vaikka joitakin yrityksiä erilaisten kohokirjoitusmenetelmien luomiseksi on ollut. Uusien sovellusmahdollisuuksien ansiosta se on noussut arvoon arvaamattomaan. Pistekirjoitus rakentuu siten, että kuuden koholla olevan pienen nyppylän, kahden rinnakkaisen ja kolmen päällekkäisen, ryhmästä otetaan tietyt pisteet merkitsemään tiettyä kirjainta. Esimerkiksi vasen ylimmäisistä pisteistä tarkoittaa a:ta, oikea ylin ja vasemmalta keskimmäinen ja alin yhdessä muodostavat s:n jne. Kuuden pisteen määrä perustuu sormenpäiden tuntohermoihin; ne kykenevät erottamaan samanaikaisesti suunnilleen kuusi eri pistettä. Kuviomahdollisuuksia on kaikkiaan 64, joten niistä saadaan rakennetuksi myös välimerkit, nuotit, matemaattiset merkit, numerot jne.

Äänentoistotekniikan todella kehittyessä 1950-luvulta lähtien luultiin pistekirjoituksen siirtyvän historiaan. Lyhyen aallonpohjan se kokikin, mutta uuden digitaalisen vallankumouksen mukana sitä ruvettiin soveltamaan mm. tietokoneiden näyttöihin. Sama tieto, jonka näkevä voi lukea kuvaruudulta, tulee pistekirjoituksena erilliseen laitteeseen, josta sokea lukee sen sormin. Insinöörit ovat tehneet loistavaa työtä Braillen järjestelmän tietoteknisten sovellusten hyväksi!

Pistekirjoituksen opetusta sekä peruskouluikäisille näkövammaisille että aikuisena näkönsä menettäneille on suuresti tehostettu viime vuosina. Nykyään sokeainopetuksen parissa työskentelevät ajattelevat, että ellei näkövammainen hallitse pistekirjoituksen lukemista ja kirjoittamista, hän on käytännöllisesti katsoen luku- ja kirjoitustaidoton. Toisin kuin tavallisessa mustavalkoisessa kirjoitusjärjestelmässämme, on pistekirjoituksen lukeminen huomattavasti vaikeampaa kuin kirjoittaminen: teksti tehdään paperille suhteellisen yksinkertaisella pistekirjoituskoneella, kun taas lukemiseen tarvitaan herkkiä sormenpäitä.

Valtakunnallisena laitoksena toimivan Näkövammaisten kirjaston äänikirjakokoelma on sokealle korvaamaton väylä päästä nauttimaan kirjallisuuden helmistä. Mutta pelkän ääneen luetun tekstin varassa ei kenenkään suhde kirjoitettuun kieleen saisi olla. Jos näkövammainen vuosikaudet lukee ainoastaan äänikirjoja, saa kyllä selkeän käsityksen kielen monenmoisista vivahteista ja sen kehittymisestä uusine sanoineen ja ilmaisuineen. Oikeinkirjoituksesta välimerkkeineen, isoine kirjaimineen ei äänikirjan kuuntelija kumminkaan tiedä mitään.

Kuurosokea on aistivammaisista kaikkein huonoimmassa asemassa. Hänen oma kielensä on viittomakieli. Kädestä käteen viitottuna suomen – tai jonkin muun kielen – rakenne ei selviä ensinkään. Siksi pistekirjoituksen osaaminen on ensiarvoisen tärkeä kuurosokealle.

Tekstin tuottaminen saattaa vain äänitteitä käyttävälle näkövammaiselle olla ongelmallista, vaikka hän teknisesti hallitsisikin tavallisen konekirjoituksen. Miten jonkun nimi kirjoitetaan? Missä on pilkun paikka? Miten asiat erotetaan omiksi kokonaisuuksiksi? Pitkää äänikirjaa lukiessa tekstistä tulee helposti yhtä samaa tasapaksua pötköä, joka voi katketa tai loppua milloin tahansa. Sen sijaan pistekirjaa pystyy selailemaan, hahmottamaan siitä tekstin pituuden, jaottelun lukuihin ja kappaleisiin, tarkastelemaan sisällysluetteloa ja etsimään otsikoita. Tekstin kokonaisuus hahmottuu hyvin ja taito tehdä itsekin tekstiä paranee. Pisteille ”käännetyssä” kirjoituksessa myös välimerkeillä, yhdyssanoilla, isoilla kirjaimilla sekä vierasperäisten sanojen ja nimien oikeinkirjoituksella on väliä; sehän on olennainen osa kirjoitettua kieltä. Sitä paitsi pistekirja on hyvin käytännöllinen äänikirjaan verrattuna, sillä sen voi ottaa esimerkiksi matkalukemiseksi junaan ja sitä voi lukea sähköttömässäkin paikassa, jopa pilkkopimeässä kesämökillä.

Yksi heikkous pistekirjoituksella kuitenkin on, unohdettuamme jo sen tuottamisen kalleuden: se vie mammuttimaisesti tilaa. Sen vuoksi monissa kielissä – niin myös omassa äidinkielessämme – on kehitelty erityinen lyhennyskirjoitus. Siinä tietyin merkein ilmaistaan kirjainyhdistelmiä, kaksoiskonsonantteja, pitkiä vokaaleita, tavuja ja kokonaisia sanoja. Useissa kielissä on eriasteisia lyhennysmalleja sen mukaan, kuinka paljon tilaa on supistettava. Esimerkiksi suomen kielen lyhennyskirjoituksessa häviää noin kolmannes (35 %) sivuista, mikä on jo tuntuva säästö, kun ajatellaan näkövammaisen kirjahyllyä. Sen on nimittäin oltava melko kookas mahduttaakseen vain muutaman hakuteoksen. Opettaja Annikki Peltonen Arlainstituutista kertoo, että tämän vuoden lopulla valmistuu pistekirjoituksen ”suurkuluttajille” tarkoitettu lyhennysjärjestelmä, joka vähentää tilan tarpeen suunnilleen puoleen.

Paitsi että pistekirjoitus on hyödyllistä, suorastaan välttämätöntä, se on varsin mielenkiintoista ja kiehtovaakin. Yhteiskunnan on huolehdittava siitä, että jokainen näkövammainen pääsee oppimaan sitä, jos vain omaa intoa kirjoitetun kielen salaisuuksien selvittämiseen riittää.