Professori Matti Niemivuo on kirjoittanut tähdellisen kirjan lain laatimisen muodoista. Kirja pyrkii vastaamaan siihen, millaisia ovat hyvät säädökset ja kuinka niitä kirjoitetaan. Teos on suunnattu ennen kaikkia lainvalmistelijoille, mutta siitä on iloa kaikille säädöskielestä kiinnostuneille.

Kirja on hyvin jäsennetty, ja jo sisällysluettelon perusteella valottuu kirkas kuva asiasisällöstä. Itse tekstistä aistii kirjoittajan laajan tietopohjan ja pitkän kokemuksen lainsäädännön alalta. Havainnollistavia esimerkkejä on runsaasti, mikä on myönteistä, mutta toisaalta melko suruton esimerkkien käyttö pidentää kirjaa aika lailla.

Teksti käynnistyy nopeasti, ja johdannoksi luettavat teemat käsitellään parissakymmenessä sivussa (luvut 1 ja 2). Kolmas, taustoittava ja raskaahko luku käsittelee lainsäädäntöstrategiaa. Luvut 4–7 keskittyvät lakikielen muotoon normatiiviselta kannalta. Niissä käydään läpi hallituksen esityksen rakenne, säädöksen ja säännöksen rakenne sekä lakikielen tyylikysymykset. Näitä lukuja leimaa konkreettisuus ja perinpohjaisuus.

Luku 8 jatkaa säädösten tarkastelua. Kirjoittaja on poiminut puolenkymmentä yhteiskunnallisesti merkittävää säädöstä (mm. perustuslain ja tasa-arvolain), joita hän esittelee sekä lakitekniikan että kielen kannalta. Luku 9 keskittyy kansainväliseen oikeusvertailuun. Lukija saa tietää, miten säännöksiä valmistellaan muissa maissa ja minkälaisia ne ovat.  Luvut 8 ja 9 vievät kirjan sisällöstä yli sata sivua, ja ainakin luku 8 olisi mielestäni hyötynyt reippaasta stilisoinnista.

Luku 10 on kirjan pohdintaosa, joka keskittyy eritoten säädöstekstien ja lainvalmistelun kehittämisideoihin. Lukijana olisin toivonut siihen enemmän koostetta kirjan sisällöstä erityisesti sen vuoksi, että missään luvussa ei ole erillistä kokoavaa katsausta. Luku 11 on lainlaatijan muistilista, jossa esitetään varsin monenlaista sääntelyyn ja lainvalmisteluun liittyvää tietoa. Tämä luku on oikeastaan kirjan kokoava katsaus, joka on puettu numeroitujen sääntöjen muotoon.

Kirjan alkusanojen motivoimana kävin lukemaan teosta ennen kaikkea opaskirjana. Mukaan on kuitenkin mahdutettu monentyylisiä tekstejä. Teksti muistuttaa välillä puhuttuja luentomuistiinpanoja (esim. luku 3.4), välillä taas lukijaa viedään kaunokirjallisuuden tekstien ääreen (esim. luku 7.1). Toisaalta kirja sisältää myös selvää politikointia, mm. kannanoton perustuslain muuttamistarpeeseen (luku 3.3). Tekstin polveilu ei varsinaisesti haittaa lukemista, mutta se haalistaa teoksen opaskirjaleimaa. Toiselta puolen kokonaisuutta kirkastaa se, että kirja on yleisesti ottaen helppolukuinen ja mieleen tarttuvasti kirjoitettu.

Niemivuo esittelee kirjassaan ansiokkaasti lainvalmisteluun liittyvää terminologiaa sekä lainvalmistelun taustaa ja periaatteita. Toisaalta lakikieli tekstilajina jää melko vähälle huomiolle, ja kielentutkijalukijaa häiritsee paikoitellen mekanistinen käsitys teksteistä. Tätä heijastaa mm. säädösteksteissä vältettävien sanojen ja ilmausten musta lista (luku 7.4). Lukiessa vahvistuu näkemys siitä, että lakitekstien analyysi ja ennen kaikkea lakitekstin ymmärrettävyyden parantaminen tarvitsisivat monitieteistä lähestymistapaa.

Niemivuon teos johdattaa seikkaperäisesti säädöstekstien luomisprosessiin, antaa ohjeita ja jopa leikittelee usein kuivaksi mielletyllä aiheella. Tällaiseen käsittelytapaan tohtii ryhtyä vain kokenut asiantuntija.

Matti Niemivuo: Lain kirjain. Lakitekniikka ja lakikieli. Edita: Helsinki 2008