Tänä Agricolan juhlavuonna suomen kieli on ollut näkyvästi esillä tiedotusvälineissä. Esimerkiksi Ylen Sanakirja-ohjelmassa julkisuuden henkilöt kertovat päivittäin itselleen läheisestä sanasta. Valintojen perusteluja kuunnellessaan ei voi olla ihmettelemättä, miten eri tavoin sanat puhuttelevat: yksi valitsee perkeleen ja toinen äidin…

Kieleen liittyy paljon tunteita ja vastakkaisiakin näkemyksiä. Monet kieleen liittyvät ilmiöt nähdään paitsi rikkautena myös vallankäyttönä. Kieleen kohdistuu esimerkiksi tasa-arvovaatimuksia, jotka nekin ilmenevät ristiriitaisina toiveina. Yleisönosastoissa on keskusteltu siitä, pitäisikö suomessakin olla eri persoonapronomini naista ja miestä tarkoittamaan, kuten monissa muissa kielissä, ei vain hän vaan lisäksi esimerkiksi hen. Yleisempi näkemys lienee, että sama pronominini molemmista on tasa-arvoinen: suomessa ei jouduta käyttämään sellaisia rakenteita kuin vaikkapa ruotsin ”han eller hon” viitattaessa yleensä ihmiseen. – Aihe on ollut esillä lehdissä edellisen kerran 1992, jolloin kirjailija Tauno Yliruusi kertoi käyttäneensä eräässä romaanissaan naisesta pronominia hen. Tämä ”innovaatio” on kuitenkin vanhempi: Ernst Lampén kirjoitti henistä kielipakinassaan jo 1926. Keskustelua on käyty ainakin osittain leikkimielisesti, mutta monet ovat pahastuneet siitä, että hän-pronomini niin itsestään selvästi varattaisiin miehelle.

Hän-sana on niin sanotusti sukupuolineutraali, sukupuoleen viittaamaton sana. Mutta suomen kielessäkin on piirteitä, joita pidetään syrjivinä, kuten sanan mies käyttö viittaamassa molempiin sukupuoliin. Suomen kielen lautakunnalle on tehty aloite siitä, että se ryhtyisi toimiin tämän kielen yleispätevän maskuliinisuuden poistamiseksi. Lautakunta käsitteli aloitetta toukokuisessa kokouksessaan. Monet mies-ilmaukset ovat kadonneet ilman erityistä puuttumistakin. Samaisella 20-luvulla, jolloin Lampén sanaili henistä, käytettiin esimerkiksi sanaa ”mieskohtainen” siinä missä nyt sanaa henkilökohtainen.

Aiemminkin on virkakielen huollossa pidetty ohjeena, ettei uusia mies-loppuisia nimikkeitä otettaisi käyttöön (asiamiehen sijaan tulisi käyttää valtuutettua jne.). Tästä on kirjoittanut Jussi Kallio Kielikellossa 1/2002: Miessuku ja kielenhuolto (ks. Lue myös). Kielilautakunta aikoo lähestyä viranomaisia ja muistuttaa tästä periaatteesta. Aiheesta on monenlaista sanottavaa eri näkökulmista – ei vähiten kääntäjillä. Kielikello palaakin myöhemmin laajasti aiheeseen ”kieli ja sukupuoli”.

Asiaa selvittää lautakunnassa myös Kielitoimiston uusi johtaja Salli Kankaanpää, joka esittäytyy tässä Kielikellon numerossa. Hänellä on hyvä tuntuma virkakieleen, onhan hän väitöskirjassaan tutkinut viranomaistekstejä. Kieli ei ole pysyvä vaan jatkuvasti muuttuva ja monisärmäinen. Radion jo melko pitkään jatkuneen kieliohjelman Aristoteleen kantapään toimittaja totesi eräässä keskustelussa, miten ihmeellistä on, että esille otettavat kieliasiat eivät maailmasta lopu, vaan aina paljastuu uusia näkökulmia. Samaa voi sanoa Kielikellon toimitus, jossa päätoimittajan paikalle palaa ensi numerosta alkaen Sari Maamies muutaman vuoden tauon jälkeen – tervetuloa! Itse poistun vuorotteluvapaalle (ja voisinkin valita uudismerkityksen saaneen verbin vuorotella tämänhetkiseksi lempisanakseni, jos joku sitä sattuisi kysymään).