Pahdatista Bagdadiin. Ulkomaiset nimet suomen kielessä

Ulkomaisten nimien nykyiset kirjoitusohjeet suomen kielessä voi pelkistää kolmeen nyrkkisääntöön:

1) nimet kirjoitetaan ensisijaisesti kuten lähtömaassakin,

2) uusien suomalaistettujen nimien syntymistä pyritään välttämään ja

3) vakiintuneita kansallisia sovinnaisnimiä, eksonyymejä, kirjoitetaan ja käsitellään kuten omia paikannimiä.

Näihin sovinnaisnimiin kuuluu keskeisten paikkojen nimiä, kuten maiden, suurimpien kaupunkien ja lähialueiden nimiä, jotka on omaksuttu kieleemme vuosisatojen mittaan. Näitä ohjeita ovat suosittaneet myös YK:n paikannimikonferenssit, joita on pidetty vuodesta 1967.

Suomessa tämä linja löytyi jo vuonna 1845, jolloin sen esitti 28-vuotias Kuopion lukion rehtori Fabian Collan. Hän laati aiheesta Saima-lehteen perusteellisen kirjoituksen, jota aikalaiset luonnehtivat nerokkaaksi ja käänteentekeväksi. Itse Snellman totesi Collanin sivaltaneen artikkelillaan kaikkia nimenvääntämisen kannattajia osoittamalla, että kiivailijat eivät puolustaneet suomen kieltä, sillä ainoa etu nimien vääntämisestä on helpottaa suomalaista rahvasta saamaan nimi ”ulos suusta”. Hänen mielestään oli turhaa tehdä vieraskielistä kirjoitusta suomalaisille yhtä tunnistamattomaksi kuin oma kirjallisuutemme oli ulkomaalaisille.

Mikä sai sittemmin tiedemiehen ja kieliopin tekijän Fabian Collanin tarttumaan kynään? Ulkomaisten nimien oikeinkirjoitustahan olivat pohtineet jo 1830-luvulla Carl Axel Gottlund, Elias Lönnrot ja Samuel Roos, jonka laatiman maailmankartan käsikirjoitus nimineen joutui kuitenkin hukkateille. Varsinkin historian ja maantieteen oppikirjojen kääntäminen suomeksi nosti esiin ulkomaisten nimien kirjoittamisen suomen kielessä, ja pian vuosikymmenen vaihduttua kantoivat asiassa kortensa kekoon August Ahlqvist ja Paavo Tikkanenkin, jonka toimittamassa Savo-Karjalaisen osakunnan ”oppiwaisten” julkaisussa ilmestyi ensimmäinen, suomen kielen mukaisesti kirjoitetuin nimin varustettu maailmankartta. Kirjoituksia leimasi alkuun hapuilu ja epävarmuus, sillä vakiintunutta käytäntöä ei ollut.

Ingmanin ehdotus

Varsinaisen pommin pudotti lääkäri Erik Aleksander Ingman, joka oli hiljan tehnyt pitkän opintomatkan moniin Euroopan maihin ja arvattavasti saanut virikkeitä myös nimiasiaan. Hänen vuonna 1845 Suomi-sarjassa julkaistu artikkelinsa Om främmande namns skrifning på Finska kirjoitusohjeineen ja suomalaistettuine nimineen on saanut miltei legendaarisen maineen 1800-luvun niminormien ja kielikäsitysten kuvastajana. Se jäi kuitenkin tähdenlennoksi, joka valaisi taivasta hetken ja putosi nopeasti.

E. A. Ingman rinnasti lainasanat ja paikannimet. Hän katsoi, että niitä oli kirjoitettava kuten muitakin suomen sanoja vain suomalaisin kirjaimin (d:n ja g:n hän katsoi vielä puolittain suomalaisiksi, mutta b, c, f, q, x, z ja å oli hänen mielestään hylättävä). Tavuja ei myöskään saisi aloittaa useammalla konsonantilla. Ingmanin mielestä oli järjetöntä vaivata lukemaan opettelevaa vieraiden kirjainten ääntämisellä, sillä se voisi tyrehdyttää opinhalun kokonaan. Jos nimet kirjoitettaisiin alkuperäisessä hahmossaan, minkä sivistyneen kansakunnan kirjoittamis- ja ääntämistapa valittaisiin auktoriteetiksi?

Ingmanin mukaan nimi oli muokattava suomalaisen suuhun sopivaksi. Lähtökohdaksi tuli nimen alkuperäinen ääntäminen, esim. nimestä Bordeaux [bordo:] saataisiin vieraat kirjaimet korvaamalla Portoo tai Portova. Jo Lönnrot oli antanut käytännön ohjeeksi, että jos aikoo ulkomaista suomeksi kirjoittaa, niin ”ennen ruwettuansa työhön” on paras ”asettaa wissit johdot eteensä, joiden jälkeen suomentaa mainituita nimiä” (Mehiläinen 10–11/1839). Tätä linjaa seuraten olisi siis kirjoitettava Russo (ei: Rousseau), Praakki (Praha, saks. Prag), Pahdatti (Bagdad), Mynheni (München), Eikyhti (Egypti) ja Ahrikka. Tärkeitä olivat suomen kielen luonto ja puhtaus: niiden puolustajat katsoivat, ettei kielestä voi koskaan tulla sivistynyttä kieltä, jos sen pitää kärsiä väkivaltaa omaa luontoaan kohtaan ja ottaa käyttöön vieraita äänteitä ja kirjaimia.

Nimien oikeus: olla nimiä

Kritiikki nousi pian. Fabian Collan kiinnitti huomiota pyrkimykseen kirjoittaa suomen kieltä puhtaasti ja vapaana vieraista aineksista (Saima 31–32/1845). Hän kuitenkin totesi, että jalo ja intomielinen rakkaus suomen kieleen saattoi johtaa ylilyönteihin ja sekaannuksiin.

Collan kyseenalaisti periaatteen kirjoittaa ulkomaiset nimet suomalaisen ääntämistavan mukaan ja erotti toisistaan sanat ja nimet: On oikein ja kohtuullista, että kirjakieli noudattaa läheisesti puhekieltä, mutta sitä vaatimusta ei pidä ulottaa ulkomaisiin nimiin, jotka ovat kielen omien rajojen ulkopuolella. Kieli on elävä organismi, joka voi omista lähteistään muodostaa uusia sanoja ja käsitteitä, mutta nimet ovat jotain sinänsä pysyvää, jotain todellista, joiden pitää olla sitä, mitä ne ovat. Niitä ei pidä muuttaa kokonaan toiseksi, sekamelskaksi, joka ei ole nimi eikä käsite. Collanin mukaan myös nimillä on historiallinen arvonsa, jota tulee kunnioittaa; ne ovat muistomerkkejä, joita ei pidä tieten tahtoen typistää tai rumentaa, sillä jokaisen on voitava tunnistaa ne sellaisina merkkeinä kuin ne on kerran ilmaistu. Ulkomaisten nimien kirjoittamisessa oli tärkeintä säilyttää ”nimien oikeus: olla nimiä”.

Collan katsoi, että jos kansalle luodaan oma, sovellettu kirjakieli, se tulee kasvattamaan kuilua kansan ja sivistyneiden luokkien välillä. Kirjakieliä tarvitaan vain yksi, kuten kansan pitää olla tai tulla yhdeksi sivistyneeksi kansaksi.

Collanin konsepti ulkomaisten ja ylipäätään ei-suomalaisten nimien kirjoittamiseksi oli seuraava:

1) Nimet, jotka on jo omaksuttu ja yleisesti hyväksytty suomen kieleen, kirjoitetaan kuten varsinaiset suomalaisetkin nimet. Sellaisiksi hän katsoi maantieteellisistä nimistä maiden ja valtakuntien, rajojen, satamien ja suurimpien kaupunkien nimet ja historiallisista nimistä lähinnä kristinuskon tuomat etunimet, joita kansat ovat vuosisataisessa käytössä kansallistaneet, kuten esimerkiksi Ruotsi, Wenäjä, Wiron maa, Tukhulmi, Hampuri; Pietari, Juhana, Matti ja Niilo.

2) Kaikki todelliset vieraat nimet säilytetään kirjoitusasultaan oman kielensä mukaisina. Jos nominatiivimuotoista nimeä ei voi taivuttaa suomen kielessä, muotoillaan vain nimen loppu suomen kirjaimiston vaatimuksiin nimen vartaloa muuttamatta. Siksi kirjaimet b, c, f, q, x ja z on sisällytettävä aakkostoon, vaikka ne ovat muuten tarpeettomia suomen kielessä. Koska kansa on tuntenut ne jo vuosisatoja Raamatusta lähtien ja niitä käytetään vain ulkomaisissa nimissä, ne eivät voi vahingoittaa suomen kielen puhtautta.

Puolesta ja vastaan

Artikkeli laukaisi vuosikymmeniä jatkuneen keskustelun, jossa erottui useita näkökantoja. Argumentointi oli voimakasta, ja samalla argumentilla voitiin perustella täysin vastakkaisiakin näkemyksiä.

Ehdottomimmat suomalaistajat vetosivat kielen puhtauteen ja kielen lakien pyhyyteen: ulkomaisten nimien tuomat vieraat äänteet ja kirjaimet turmelisivat pian koko kielen. Ohjenuoraksi nostettiin johdonmukaisuus, jonka vuoksi poikkeuksia ei voinut sallia henkilönnimissäkään. Ihmisten kannalta kirjoitustapaa perusteltiin sillä, että suomalainen rahvas ei tunne vieraita kirjaimia eikä osaa niitä ääntää: kun jokainen suomalainen ääntäisi nimiä eri tavoin, ei samaa nimeä voisi edes tunnistaa. Ja jos nimet kirjoitettaisiin alkuperämaan tavalla, vaatisi maantiedon ja historian lukeminen rajatonta kielitaitoa.

Vieraiden kirjaimien käyttämisen katsottiin voivan tehdä koulunkäynnin niin raskaaksi, että niistä tulisi sivistymisen este. Vedottiin myös siihen, että muutkin kansat kansallistavat nimiä, ja mallimaana mainittiin etenkin Venäjä. Katsottiin, että jos suomalainen haluaa tutustua Euroopan kirjallisuuteen ja sivistykseen, on suomalainen kirjoitustapa jo tutustuttanut hänet vieraiden nimien ääntämiseen. Jos hän ei osaa kieliä mutta kuulee nimiä mainittavan suullisesti, hän tunnistaa ne helpommin kuin jos hän olisi oppinut ne alkuperäisellä tavalla kirjoitettuina mutta väärin äännettyinä.

Alkuperäistä kirjoitustapaa kannattavat näkivät puolestaan suomalaistamisen sivistyksen esteenä. Oppilaat eivät pystyisi tunnistamaan ulkomaisissa kartastoissa ja muissa kirjoituksissa kuin oppikirjoissa esiintyviä nimiä. Venäjä nähtiin nyt varoittavana esimerkkinä: olihan venäjään transkriboidun nimen jälkeen jouduttu sekaannusten välttämiseksi lisäämään sulkuihin alkuperäisnimet latinaisin kirjaimin.

Kyytiä sai myös johdonmukaisuusvaatimus: jos suomen kieli halutaan varjella ulkomaisilta äänteiltä ja ulkomaiset nimet muutetaan kansan ääntämyksen mukaiseen luonnontilaan, ei vieraita kieliäkään voisi johdonmukaisuutta noudattaen tuoda alkuperäisessä asussaan ”puhtaasti suomalaiseen sivistykseen”, vaan nekin olisi kirjoitustavaltaan mukautettava suomalaisen kielen (Finska tungan) ”ominaisvaatimuksiin”.

Väitettä, että suomalainen tunnistaa helposti vieraista kielistä suomalaisella tavalla oppimansa nimet, pidettiin harhaanjohtavana, koska missään kielessä ei kuule suomalaisella tavalla äännettyjä nimiä. Vieraannuttaisiin sivistyskansoista, joiden nimet olisi opeteltava taas uudelleen. Alkuperäisellä tavalla kirjoittaminen säästäisi myös siltä suurelta vaivalta, joka aiheutuisi maailman paikannimien suomalaistamisesta. (Niiden määräksi on arvioitu kaksi miljardia.) Jos nimet olisi kirjoitettava puhtaalla suomella, niin minkämurteisen talonpojan puhe sitä sopisi edustamaan ulkomaisissa nimissä? (siirryt toiseen palveluun)

Osa kirjoittajista kannatti välittäjäkielistä, ennen kaikkea ruotsista ja saksasta, omaksuttujen kirjoitusasujen käyttöä, koska ”germanilaisella” sivistyksellä oli maassa vielä vankka jalansija. Jotkut kannattivat kirjoitustavan eriyttämistä sivistystason mukaisesti: rahvas ei osaa vieraita kieliä eikä sen voi edellyttää lukevan ulkomaista kirjallisuutta, kun taas sivistyneille suunnatuissa kirjoituksissa voitiin alkuperäisasuja käyttää. Vasta sitten, kun suomalaiset kykenisivät lukemaan tieteellisiä kertomuksia esim. ranskaksi, voitiin kirjoittaa Bordeaux, mutta sitä ennen olisi suomalaisten varsinkin kansalle tarkoitetuissa kirjoituksissa paras lukea ja kirjoittaa Portoo. Vapaata kehitystä kannattanut C. A. Gottlund olisi sallinut kielen luonnollisen kehityksen ratkaista, mitkä nimet mukautuisivat suomen kieleen ja mitkä jäisivät ennalleen.

Sovintoa kohti

Aika ei ilmeisesti antanut mahdollisuutta virran hakea uomaansa itse, vaan pakotti nopeuttamaan sen löytymistä. Haettiin ratkaisua, joka olisi ”pienin paha” kaikkien näkökantojen edustajille. Tämän tien oli Collan jo viitoittanut. Collania kannattivat mm. Snellmanin Saima, August Ahlqvist ja Yrjö Koskinen, joka Collanin kuoltua 1851 kehitti hänen periaatteitaan yksityiskohtaisemmiksi ja lavensi niitä esimerkein. Koskisen tunnettu artikkeli Kuinka wieraskieliset nimet kirjoitetaan Suomeksi julkaistiin Suomettaressa 1856.

Koskinen totesi nimiriidan olevan vielä ennallaan, mutta sovinnonkaipuun kasvavan päivä päivältä. Krimin sota oli palauttanut ulkomaanuutiset suomenkielisiinkin lehtiin sensuurikatkon jälkeen, monet seurasivat ulkomaantapahtumia ja saivat tietoonsa uusia nimiä. Koskisen mukaan kansa alkoi muutenkin kaivata historian ja maantieteen opetusta, jossa vieraskielisiä nimiä tuli vastaan äärettömästi. Siksi hän piti tärkeänä, että nimet kirjoitettaisiin karttoihin ja kirjoihin yhtenäisellä tavalla.

Koskinen kritisoi kantaa, jonka mukaan kaikki ulkomaiset nimet oli kirjoitettava suomalaisin kirjaimin ja kunkin maan omaa ääntämistä seuraten, sillä siitä seurasi kaksinkertainen väännös: ensiksi alkuperäisestä kirjoitusasusta sen ääntöasuun, koska ne poikkesivat toisistaan, ja sitten alkuperäisen ääntöasun muuttamiseen suomen kielen ääntämistä seurailevaan kirjoitusasuun (Bordeaux > Bordoo > Portoo). Suurin haitta koituisi siitä, jos erilaisia kirjoitustapoja versoisi rinnatusten: saattoihan Oulun Wiikko-Sanomia kertoa jotakin tapahtuneen ”Bordeaux´n kaupungissa Franskanmaassa” ja Sanan-Lennätin ”Portoon kaupunnissa Ranskanmaassa”.

Kompromissia kannattavat vetosivat yhteiseen kieleen ja yhteiseen isänmaahan, jossa rahvasta ja sivistyneistöä ei eroteltaisi toisistaan erilaisella opetuksella. He puolustivat vieraiden kirjainten käyttöä, jotta vältyttäisiin sekaannuksilta kartastojen ja muun kirjallisuuden käytössä sekä keskusteluissa ulkomaalaisten kanssa. Kansan korvakuulolta oppimat ja pitkäaikaisessa käytössä yleistyneet ja vakiintuneet muodot kuitenkin hyväksyttiin, koska niissä kansa oli tavallaan luonut omat nimensä tarkoitteille. Henkilönnimien muuttamista tuntemattomiksi kritisoitiin, sillä sellaisesta oli aiheutunut käytännön vaikeuksia jopa perinnöttä jäämiseen asti.

Oikeus ja kohtuus

Vastaansanomattomasti asian kiteytti nimimerkki Arwo Moittiwainen Sanomia Turusta -lehdessä 23.3.1856: ”Tämän katson olewan jo oikeuden tuntoonki perustetun asian. Kuinkahan kehtaisin pyytää muukalaisia oikein kirjoittamaan suomalaisia nimiä, ellen kohdastani heidän nimiänsä oikein kirjoittaisi?”

Moittiwainen lisäsi perusteluihin vielä ulkomaalaisten edun: jos suomalaiset joskus kirjoittaisivat omalla kielellään omankin maansa historian ja siihen ulkomaiset nimet suomen kielen mukaisesti, ja jos vielä ”muutaman miljoonan vuoden” kuluttua joku oppinut englantilainen opettelisi suomen kieltä ja tutustuisi kyseiseen historiankirjaan, niin kykenisikö hän tunnistamaan Viaporia 1855 pommittaneiden amiraalien nimet asuista Tontäsi ja Penooti? Moittiwainen kiteytti:

Sentähden olkoon laki tämä: Muukalaiset nimet kirjoitettakoon suomeksi aiwan niin kuin ne kotonansa kirjoitetaan, ja samaten kirjoittakoot muukalaiset Suomen nimet niin kuin me itsekin ne kirjoitamme. Molemmin puolin puhukoot siitä sitte miten parahin taitawat. Sanon wieläkin etten tässä ole ollenkaan tarkoittanut semmoisia nimiä, jotka jo ovat toiseen kieleen omistuneet. (Sanomia Turusta 1.4.1856.)

Pääpiirteissään tälle kannalle asettui myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 50-vuotisjuhlakokouksessaan 1.7.1881. Sitä ovat sitten myöhemmät kieliopit vahvistaneet.

Pahdatista on päädytty Bagdadiin. Kirjoitusasultaan se kuuluu kuitenkin niihin nimiin, jotka ovat suomen kieleen ”omistuneet”, tosin muiden kielten kautta. Jo Antti Lizelius kirjoitti Suomenkielisissä Tieto-Sanomissa vuonna 1776 Uusia Sanomita -palstalla, että ”Turkki on lähettänyt sotamiehiä ja rahaa Asiaan Bagdadin Kaupunkiin, joka tarwitzee paremmin warjeltaa, kuin Bassora, joka nyt on Persialaisilla”. E. A. Ingman ehdotti vuonna 1844 tilalle Pahdattia. Saksassa, ranskassa ja virossa nimi kirjoitetaan nykyään kuten suomessakin Bagdad, englannissa Baghdad. Arabiaksi se on Baghdād.

Aiheesta enemmän Katja Huumon, Lea Laitisen ja Outi Paloposken toimittamassa teoksessa Yhteistä kieltä tekemässä. Näkökulmia suomen kirjakielen kehitykseen 1800-luvulla. SKST 979. SKS. Helsinki 2004.