Vanhoja ja käyttötarkoituksessaan vanhanaikaisiksi käyneitä esineitä kuvataan joskus leikkimielisesti museokamaksi. Mielikuvissa tällainen tavara kelpaa lähinnä keräämään pölyä museon vitriinissä tai varastossa. Museo-sanaan, samoin kuin arkistoon, liitetään siis jonkinlainen kuvallinen pysähtyneisyyden sivumerkitys. Todellisuudessa tällaiset mielikuvat eivät kuitenkaan saa tukea nykymuseoista, jotka esittelevät menneisyyttä elävillä ja kiinnostavilla tavoilla, eivätkä arkistolaatikotkaan pölyty hyllyissä tai aineistotietokannat jää bittiavaruuteen turhina kiertämään, jos arkiston sisältämää tietoa hyödynnetään ja tuodaan eri tavoin käyttöön ja näkyville.
Kotimaisten kielten keskuksessa eli Kotuksessa tehdään päivittäin työtä konkreettisestikin hieman pölyisten arkistoaineistojen kanssa. Kotuksen ainutlaatuisen laajat, kulttuurihistoriallisesti arvokkaat sanakokoelmat ovat menneiden aikojen ihmisten ja heidän kielensä muistomerkkejä, mutta näiden aineistojen pohjalta toimitetaan nykypäivän kielenpuhujille ja -tutkijoille huolellisesti analysoitua ja jäsennettyä tietoa, kuten sähköisiä sanakirjoja. Näin tehdään näkyväksi myös jatkumoa menneestä nykyiseen.
Kotuksen sanakirjatyössä arkistoista nousee jatkuvasti esiin esimerkkejä kiinnostavista kielen ilmiöistä, joista sanakirjojen toimittajat ovat vuosien mittaan kertoneet usein myös Kielikellossa. Tässä numerossa Nina Kamppi esittelee erästä murteissa tavattavaa lauseopillista ilmiötä, joka nykyisille kielenkäyttäjille on jo vieraahko: kun yleiskielessä puhumme lapsista tai lapsille, on murteissa voitu puhua lapsia.
Kielikeskustelua eri aikoina
Sanakirjojen tarpeisiin kerättyjen sanakokoelmien sekä muun muassa nimistöntutkijoille tärkeän Nimiarkiston lisäksi Kotuksessa on myös melko vähän tunnettuja aineistoja, kuten lehtileikekirjoja. Niitä kartutettiin enemmän tai vähemmän systemaattisesti 1940-luvun lopulta aina 2000-luvun alkuvuosiin asti. Näihin kirjoihin on liimattu lehdistä leikattuja kieliaiheisia juttuja ja yleisönosastokirjoituksia, jotka kertovat omana aikanaan pinnalla olleista kielikysymyksistä ja asenteista. Kirjoihin tallennetut muistot menneiltä vuosilta ovat osin riemastuttavia, osin ne herättävät ristiriitaisiakin tunteita.
Moni aihe tuntuu toistuvan vuodesta vuoteen. Esimerkiksi keskustelu englannin kielen asemasta ja käytöstä ei ole uusi ilmiö, vaan samankaltaista pohdintaa on näkynyt lehdissä jo ainakin 1950-luvulta lähtien. Riitta Korhonen on selaillut leikekirjoja ja tarkastellut sitä, millaisia painotuksia keskustelussa oli aiempina vuosikymmeninä. Onko nykyisessä suhtautumisessa englannin kieleen ja sen käyttöön kenties jotain uutta verrattuna aiempaan?
Jo 1950-luvun alkupuolen yleisönosastokirjoituksissa harmiteltiin esimerkiksi ravintoloiden ja kauppojen englanninkielisiä nimiä, ja tällaisten nimien määrä on tuosta ajasta vain lisääntynyt. Kaupungilla kulkiessa ei voi olla törmäämättä englanninkielisiin kyltteihin, teksteihin ja yritysnimiin. Kielimaisemassa englannilla on erityisasema, mutta pilkahduksia muistakin vieraista kielistä näkyy. Janne Skaffari tarkastelee kirjoituksessaan Turun kielimaisemasta erottuvia yksityiskohtia. Käy ilmi, että vieraalla kielellä osataan olla myös moniselitteisiä ja luovia.
Katse eteenpäin
Numero 4/2023 on viimeinen numeroittain ilmestyneiden Kielikellojen sarjassa, sillä tämän jälkeen toimituksessa siirrytään monien verkkolehtien tapaan jatkuvaan julkaisemiseen. Myös lehden ulkoasu muuttuu. Edellinen suuri muutos tapahtui vuonna 2018, kun painettu Kielikello jäi historiaan. Uudistuneenakin Kielikello tarjoaa edelleen monipuolisesti näköaloja kielen ilmiöihin – niin myös tässä viimeisessä numerossa, jossa liikutaan muun muassa selkeästä ja selkokielestä kieliasenteisiin ja kaupunkinimistöön sekä sanojen historiasta murteisiin ja lääkärien ammattikielen piirteisiin.
Pitkä ajanjakso siis päättyy. Kuluneita vuosia taaksepäin katsoessa kuitenkin havaitsee, että pölyjen pyyhkiminen, jatkuva pieni muutos ja kehitys ajan mukana, on ollut yksi Kielikellonkin pitkän iän salaisuuksista.