Kun kurssieni alussa kysyn opiskelijoiltani, millä sijalla he arvelevat Suomen olevan äidinkielen (ja kirjallisuuden) oppituntien määrässä eräässä eurooppalaisessa vertailussa, tuskin kukaan uskoo meidän olevan viimeisiä; lähes poikkeuksetta opiskelijoille on yllätys, että mm. Tanska ja Unkari – joiden kieltä ei juuri puhuta maan ulkopuolella – ovat huolehtineet äidinkielensä asemasta paremmin.
Koulujen äidinkielen tuntimäärien vähyys ei toki ole koululaisten tai opiskelijoiden syy, mutta päättäjien asenteet ja arvostukset alkavat vähitellen vaikuttaa heihinkin: ”kaikkihan suomea osaavat”, mitäpä tuota oppimaan tai opettamaan, paitsi ehkä ulkomaalaisille. Yliopistossa tämä asenne sen kuin vain vahvistuu; ainakin Oulun yliopistossa esimerkiksi valtaosan kirjoituskokeista pystyy näköjään tarkastamaan kuka hyvänsä sisällöntarkastaja, kenties jopa ulkomaalainen, myös kielen osalta. Ehkä luotetaan koulun antamaan taitoon – tietämättä tai tiedostamatta äidinkielen tuntimäärien vähyyttä. Äidinkielisten viestinnän kurssien ottaminen mukaan opinto-ohjelmaan näyttää riippuvan yksittäisten opintosuunnitelmista vastaavien henkilöiden mieltymyksistä, taidoista ja kokemuksista.
Tiedekunnittain tarkasteltuna viestinnän kurssien vahvaa aluetta on vanhastaan ollut humanistinen tiedekunta: kaikissa sen laitoksissa on ollut pakollista kirjallisen ja suullisen viestinnän opetusta. Nyt asenteet ovat sielläkin muuttumassa. Jopa jotkut opettajat ovat sitä mieltä, että riittää kun on puheviestinnän opetusta esimerkiksi ranskan kielellä (eli siis suullista ranskaa) tai kirjallista viestintää englanniksi (esimerkiksi tieteellisen englannin kirjoittamisen kurssi): taidot ovat suoraan siirrettävissä äidinkieleen. Kielten opiskelijoiden joukosta – ja opiskelijan sana painaa aina – on kuulemma esitetty mielipiteitä, että äidinkieliset kurssit ovat heille tarpeettomia, koska he tulevat opettamaan vierasta kieltä. Enkunopen ei siis tarvitse tietää tai välittää siitä, mitä äikänope neuvoo.
Kärjistetyimmin suhtautumisen äidinkieleen ja sen arvostuksen puutteen ilmaisi jokunen vuosi sitten eräs tietotekniikan opiskelija sanoessaan: ”Suomella ei ole varaa suomen kieleen.” Eikä hän ole tässä näkemyksessään yksin. Hänen mukaansa meidän on pakko vähitellen siirtyä englannin kieleen selviytyäksemme maailmanmarkkinoilla, maailmanlaajuisessa kilpailussa. Melkein kuulin korvissani, kuinka suuri joukko suomen kielen puolesta taistelleita historian merkkihenkilöitä ja suomenkielisiä kirjailijoita kääntyi haudassaan.
Aiempi asetelma, että teknillinen tiedekunta oli äidinkielen opettajalle murheen-, lääketieteellinen taas ilonaihe, on sekin muuttumassa: teknillisessä tiedekunnassa viestinnän opintoja on laajennettu, lääketieteellisessä opiskelijat eivät enää kirjoita syventävien opintojen tekstejä suomeksi muita kuin kirjoituskokeen, joten he eivät tarvitse edes kielentarkastusta, saati kursseja. Oulussa Lönnrotin perinne on tuhottu, on palattu Lönnrotia edeltävään aikaan. Aikoinaan tiedekunnassa oli suomen kielestä, sen täsmällisyydestä, toimivuudesta, korrektiudesta ja tyylikkyydestä kiinnostuneita opettajia, joista jotkut vaativat jopa tenttivastauksilta kielen moitteettomuutta. Muistan tapauksen, jossa muuan professori vaivautui henkilökohtaisesti kilometrien päähän vastaanotolleni voidakseen väitellä kanssani kasvotusten erään otsikon sijamuodosta.
Kielikeskuspäivillä Jyväskylässä tämän vuoden helmikuussa esittivät englannin opettajat kannanoton (ks. Turun yliopiston lehti Aurora 6/98 s. 54–): pro gradu -tutkielmat – eli siis syventävien opintojen kirjalliset työt – saisi vain poikkeustapauksissa kirjoittaa englanniksi, vieraalla kielellä. Heidän mukaansa opiskelijoiden englanti on luvattoman usein yksinkertaistettua, kömpelöä ja latteaa, ja mikä pahinta: monesti opiskelija ei näytä itsekään ymmärtävän, mitä yrittää sanoa. – Mielestäni parannusta olisi jo sekin, että jokainen opiskelija joutuisi kirjoittamaan työstään äidinkielisen tiivistelmän, jonka kieliasun asiantuntija tarkastaisi. Vain äidinkielellä, kielellä joka hallitaan täysin, asiat pystytään ymmärtämään ja ilmaisemaan vivahteikkaasti ja syvältä. Kunpa päättäjätkin tämän oivaltaisivat.
Jos Suomen tieteillä, lääketieteelläkään, ei ole varaa suomen kieleen, onko suomenkielisillä enää varaa Suomeen? Mihin meillä yleensä on varaa?
Irma Ollitervo
Oulun yliopiston kielikeskuksen
suomen kielen lehtori