Eri puolilla murteissamme tuima-sanaa käytetään pakkasesta, tuulesta, tuiskusta, löylystä yms. merkityksessä ’ankara, kova, pureva’. Näin esim. Alatornion murteessa: ”Älä hyä poika mene nuin kovhaan ja tuihmaan pakkastuuhleen.” Yhtä lailla laajasti murteissa tuimaa käytetään myös ihmisestä tarkoittamassa ’kiivasta, kiukkuista, tuiskeaa, ankaraa’. Tähän tapaan Lapinjärvellä: ”Se ol niin tuiman näköin, että ihlan pelotti.” Nämä molemmat päämerkitykset – toisaalta ankaraan yms. säähän, ilmaan ja toisaalta ankaraan yms. ihmiseen liittyvät – ovat tuttuja yleiskielessäkin.
Levikiltään edellisiä huomattavasti suppea-alaisempi kansankielessä on vauhdista käytettävä ’kovaa, nopeaa, kiireistä’ tarkoittava tuima. Tämmöiset merkitykset ovat tuttuja lähinnä Satakunnassa ja Hämeessä: ”Soon tuima juaksija” (Ikaalinen), ”Se meni liijan tuimaa ja se kaatu” (Ruovesi).
Ällistelyn aihetta tuima-sana aiheuttaa – kuten Linnan sotilaillekin – vasta silloin, kun sitä käytetään ruoan tai juoman maun luonnehtimiseen. Länsi-Suomessa (Varsinais-Suomessa, Satakunnassa, osassa Hämettä, Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla, Peräpohjolassa, Länsipohjassa ja Vermlannin suomalaismurteessa sekä paikoin näiden alueiden liepeillä) tuima merkitsee ’väkevää, voimakasta, kirpeää, (liian) suolaista’. Aivan päinvastainen merkitys tuimalla on Itä-Suomessa – ja paikoin lännempänäkin. Merkitys ’vähäsuolainen, suolaton’ on vanhastaan tunnettu Karjalassa (Kannakselta Pohjois-Karjalaan asti), Inkerin suomalaismurteissa, Kymenlaaksossa, Savossa, Kainuussa, Keski-Pohjanmaan pohjoislaidalla, Pohjois-Pohjanmaalla ja Peräpohjolan eteläosissa. Itäinen merkitys (’vähäsuolainen, suolaton’) on selvästi vakiintuneempi kuin läntinen (’suolainen, väkevä’ jne.), mikä näkyy kartastakin tietojen tiheytenä.
| tuima | |
| ’vähäsuolainen, suolaton’ | |
| ’väkevä, voimakas, kirpeä, (liian) suolainen’ | |
| itä- ja länsimurteiden raja | |
Vastakkaismerkityksisyys ei ole ominaista vain tuima-sanalle. Mainittakoon tässä lisäesimerkkinä länsisuomalainen murresana färski. Sitä käytetään etenkin lihasta, kalasta ja voista puhuttaessa, jolloin se eräissä murteissa tarkoittaa ’tuoretta, raikasta, pilaantumatonta’ ja toisaalla taas ’pilaantunutta, härskiintynyttä’. Tarkkaavainen lukija varmaan keksii selityksen viimeistään tämän kirjoituksen luettuaan.
Itä-Suomessa – etenkin Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa – tuima merkitsee myös ’hiukaisevaa tunnetta (aamulla), suolaisen tarvetta, nälän tunnetta’; sitä käytetään etenkin ilmauksessa tuima olo tai tuima elämä. Esim. Nurmeksessa sanotaan: ”On niin tuima olo, kun en oo saanunna suolasta pitkään aikaan.” Samalla alueella on vanhastaan tunnettu myös verbi tuimaa tai tuimata merkityksessä ’hiukaista, tuntea suolaisen nälkää’: ”Minnuu kun rupesj tuimammaa” (Liperi), ”Jos ketä käi tuimoamoa heä voip ottoa suolakalloa” (Hiitola).
Tuima tunnetaan vielä muussakin yhteydessä: yhdyssanan aamutuima jälkiosana. Aamutuimaan on tuttu sekä yleiskielessä että murteissa ajanilmauksena, jolloin sen merkitys on ’aamulla varhain, aamulla ensi töiksi, heti aamulla’. Murteissa tämä ilmaus esiintyy muunkin muotoisena: aamutuimaansa, -tuimiinsa, -tuimakseen, -tuimassa, -tuimissa, -tuimalla, -tuimalta. Aamutuimaan ja mainitut rinnakkaiset ajanilmaukset tunnetaan murteissa samoilla alueilla kuin ’vähäsuolaista, suolatonta’ merkitsevä tuima (siis nimenomaan Itä-Suomessa) ja lisäksi Etelä-Pohjanmaalla, Keski-Suomessa ja Länsipohjassa. Vain Varsinais-Suomi, Satakunta ja Häme eivät ole alkuperäistä aluetta: sieltä on aamutuimaan-ilmauksesta vain yksittäistietoja.
Murteissa aamutuimaan ym. tunnetaan toisessakin merkityksessä. Sitä käytetään syödä-, ottaa- tms. verbin yhteydessä ensisijaisesti ihmisen tilasta, jolloin sen merkitys on ’ennen (suolaisen) syöntiä aamulla, aamuisen nälän tai janon tunteeseen’. Tämä merkitys tunnetaan etenkin Karjalassa ja Savossa (siis siellä, missä ’aamuista hiukaisevaa tunnetta’ tarkoittava tuimakin): ”Oamtuimahase söi, sano, happamia puoloja (= puolukoita)” (Lemi), ”Minä söe oamutuimaan suolloo” (Vieremä). Juuri tämmöisessä yhteydessä aamutuimaan-ilmausta on todennäköisesti alun perin käytettykin. Aikaa myöten hiukaisevaa oloa tarkoittavasta merkityspiirteestä on tullut epäolennainen, ja se on hälvennyt kokonaan. Näin aamutuimaan-sanasta on laajalti kansankielessä kehittynyt pelkkä ajanilmaus.
Aamutuimaan rinnakkaismuotoineen on tuttu vain suomessa, mutta itse tuima-sanalla on pitemmät perinteet. Se tunnetaan lähisukukielessämme karjala-aunuksessa samassa merkityksessä kuin itämurteissa, siis ’vähäsuolainen, suolaton’. Sama merkitys (’mauton, suolaton’) on vatjan sanalla tuim. Virossa tuim tunnetaan merkityksessä ’tylsä(tunteinen), laimea, veltto, laiska, turta’, ja liivissä tuima merkitsee ’tunnotonta, turtaa, hidasta, tylsää’. Tämän pitemmälle tuiman historiaa ei tunneta. Ei siis tiedetä, mistä se on itämerensuomalaisiin kieliin saatu, eikä voida myöskään varmasti ratkaista, mikä sen merkityksistä on alkuperäinen.
Saman sanan eri merkitykset liittyvät yleensä toisiinsa siten, että ne muodostavat loogisen ketjun. Ketjun toisessa päässä on sanan oletettava – enemmän tai vähemmän varma – ns. alkumerkitys. Juuri tähän alkumerkitykseen yritetään sanastontutkimuksessa taeta, kun sanan nykyistä monimerkityksisyyttä pyritään selittämään.
Tuima-sanan kehitystä merkitysopin kannalta on selvittänyt Lauri Hakulinen (Suomalais-ugrilaisen Seuran toimituksia 98, 1950 s. 199–205). Tuiman merkitysten yhteen nivoutumista pohtiessaan hän päätyy siihen, että todennäköisin alkumerkitys, siis se, mistä kaikki nykyiset merkitykset voidaan johtaa, on suunnilleen ’polttavaa kipua aiheuttava’. Koska selityksessä on otettava huomioon paitsi suomen murteet myös lähisukukielemme, syntyy kolme eri merkitysketjua. Ensiksi: ’polttavaa kipua aiheuttava’ > ’tunnoton, turta’ > ’jäykkä, hidas’ > ’tylsä, heikko’ > ’tyhmä’. Kuten edellä on käynyt ilmi, tämmöinen merkityksenkehitys on toteutunut lähisukukielissämme virossa ja liivissä, suomessa sen sijaan ei. Toinen kehitysketju on Hakulisen mukaan seuraavanlainen: ’polttavaa kipua aiheuttava’ > ’karvas, kirpeä, pahanmakuinen tai -hajuinen, vähän pilaantunut’ > ’vähäsuolainen, suolaton’. Kolmanneksi kehittymäksi hän esittää tämmöisen: ’polttavaa kipua aiheuttava’ > ’voimakas (maultaan), liian suolainen, liian hapan’ > ’katkera (mieleltään)’ > ’kiivas, kiihkeä, kova, ankara raju’ > ’nopea, vikkelä’. Toisen ja kolmannen ketjun mukainen kehitys on tapahtunut suomen murteissa.
Näin on päästy siihen, mitä alussa ihmeteltiin, eli miksi tuima ruoka on yhtäältä suolaista ja toisaalta suolatonta. Sanoille on ominaista, että niiden merkitykset voivat säilyä ajasta toiseen samoina mutta ne voivat myös muuttua. Muutos taas voi tapahtua vain silloin, kun sanaa käytetään eri yhteyksissä. Suolaisessa ja suolattomassa ”tuimassa ruoassa” on yhteistä se, että ruoka on pahanmakuista. Senhän pitäisi olla sopivan suolaista.