Suomalais-ugrilaisten kielten professori Janne Saarikivi käsitteli kirjakielen normeja Parnasson kolumnissa Väärin (5/2012). Hänellä on tapana esittää räväköitä mielipiteitä, usein silmää iskien, mutta kirjoituksensa lopulla hän päätyy kielen normien ja huollon kannalta outoihin päätelmiin.

”Miksi muka lauseen tulee alkaa isolla kirjaimella?” hän kirjoittaa aloittaen lauseen isolla kirjaimella. ”Voisimme luopua oikeinkirjoitussäännöstä huomenna, ja mitään pahaa ei tapahtuisi”, hän jatkaa, eikä kirjoita ”oikein kirjoitus säännöstä”. ”Voisimme opettaa lapsille, että kirjoita Yhdys sana tai myös vaikkapa yhdysSana.”

Kylähän me saame sevlää mitä Tämänäkin virkeeen on tarkotus ilmast a, ekä vakavtKan Krjtu svirhet teet teksistä mahotota ymärtä. Ajatuksesta saa selvän, koska luku- ja kirjoitustaitoiset tietävät, miten edellisen virkkeen sanat pitäisi kirjoittaa. Ilman sääntöjä, joita tässä tahallani rikon, meillä olisi vain alkeellinen käsitys sanojen hahmosta ja virkkeiden rakenteesta.

Miten kävisi, jos Saarikiven ”vapaamielinen” linja todella menisi läpi? Kas näin:

”Kunnesole pitkään aikaan sieltä kirjottanu niin rupesin vähän kraapimaan täälä oli sitte ne yhteis koulun vihkiäiset viime lauvantaina ne alko 12ta päivällinen kl 5reltä ja makso 5 M mutta kyllä kestikin yli puolen yvän Sähkö sanomia Kokemäien ja Tyrvään ja Ikaalisten yhteiskouluilta ja myös sinulta Toialan ja Forssan kouluilta oli erustaiat lähätän Oripään pankin kuitin kun makson kahvin saiks joulun erellä kirjen jossa oli Sirkalle joulu lahja” (Suomen murteiden lauseoppia ja tekstikielioppia, SKS 1989, s. 3.)

Kirjoittaja, 1846 syntynyt kauppias, ”kyllä osaa kirjoittaa mutta ei ole koulussa oppinut virkejakoa”.

Parnassossa 1/2013 Saarikivi vastaa saamaansa palautteeseen – eikä tällä kertaa laske leikkiä:

”Enemmänkin, ne [yleiskielen normit] ovat teknologisen edistyksen tärkeä perusta. – – Ne tuhosivat tämän maan ihmisten juuret, kulttuurin ja lupsakkuuden, tekivät heistä kuuliaisia puurtajia, jotka lukivat itsensä insinööreiksi ja alkoivat tuottaa näitä risteilyaluksia ja kännykänkuoria.”

Suosittelen lukemaan muun muassa Heikki Ylikankaan teoksia niiden aikojen lupsakkuudesta, kun kansalle ei vielä opetettu yleiskielen normeja. 1600-luvun Suomessa ei tuotettu risteilyaluksia eikä kännyköitä, mutta kuuliaisuus ja puurtaminen olivat kirjaimellisesti kovassa kurssissa.

”Kielenhuolto ei suojele kieltä, vaan typistää sen varjoksi itsestään, standardien alamaiseksi – –. Siksi se, joka haluaa suojella elämää ja variaatiota, peruuttaa uudistukset, vaatii myös normitetun yleiskielen korvaamista luonnollisella kielen variaatiolla.”

Saarikivi osaa saamea. Onko hänestä saamen kielten standardointi, kehittely ja huolto 1970-luvulta lähtien vahingoittanut saamelaiskieliä ja typistänyt ne varjoksi itsestään? Ilman tätä työtä, jossa Kotimaisten kielten keskuskin on ollut mukana, Suomen kaikki kolme saamelaiskieltä olisivat nyt henkitoreissaan muutaman vanhuksen taitamina.

Entä suomi? Ellei sitä olisi kehitetty hallinto- ja koulukieleksi, mikä edellyttää yleiskielen normitusta, Saarikivi olisi käynyt ilmaisutaidon lukionsa joko ruotsin tai venäjän kielellä ja kai toimisi nyt germaanisen tai slaavilaisen filologian professorina.

Edelleen:

”Joka ikinen aidosti käsittämätön teksti, jonka olen lukenut, on poikkeuksetta ollut kirjasuomea hallitsevan älykön laatima ja siinä ovat olleet pilkut ja lauseenvastikkeet erityisen hyvin pultattuina paikoilleen.”

Tämä poleeminen heitto ei kerta kaikkiaan pidä paikkaansa (joka ikinen ja poikkeuksetta!). Olen itse sekä työn puolesta korjannut (Kotuksessa ja Kanava-lehdessä) että muuten lukenut vaikka kuinka monta huonosti ymmärrettävää tekstiä, joissa pilkutus on ollut vinksin vonksin (joko englannin vaikutuksesta tai muuten vain), lauseenvastikkeet sekä ylen raskaita että viittaussuhteiltaan vaikeasti aukeavia, ja koko teksti juuri sellaista virastojen ja talouden kapulakieltä, jollaista Saarikiven parjaama kielenhuolto on vuosikymmeniä pyrkinyt parantamaan.