Laila Lehikoinen käsittelee artikkelissaan Miksi ei saisi pärjätä? (Kielikello 2/92) ylioppilasaineiden tyylin rajoja ja tekstilajien eroja. Hän osoittaa aineista poimimillaan esimerkeillä, että nuoret kirjoittajat käyttävät niissä arkisina ja slangahtavina pidettyjä ilmauksia. Lehikoisen konkreettiseksi ehdotukseksi jää varovainen suositus: eivätkö arkikielisinä pidetyt pärjätä ja kaveri sopisi ylioppilasaineeseenkin? Muihin esimerkkeihin hän ei ota sen enempää sallivaa kuin torjuvaakaan kantaa. Kirjoitus onkin ehkä tarkoitettu keskustelun avaukseksi.

Koska tietääkseni ei ole selvitetty, miten opettajat suhtautuvat oppilaiden aineissa esiintyviin puhekielisyyksiin, tein asiasta kyselyn äidinkielenopettajain Lappeenrannan seminaarissa viime kesänä. Listasin Lehikoisen poimimia esimerkkejä ja sujutin niiden joukkoon eräitä muita. Viittasin ohjeissa Kielikellon artikkeliin ja mainitsin haluavani tuoda keskusteluun opettajien näkemyksiä. Sanat ja ilmaukset olivat lomakkeessa luettelona, ilman kontekstia.

Kyselyyn vastasi yhteensä 54 opettajaa, joista 25 opettaa lukiossa (jotkut myös yläasteella) ja 17 yläasteella. Muut 12 työskentelevät korkeakoulussa tai ammatillisessa oppilaitoksessa tai eivät ole ilmoittaneet työpaikkaansa – osa on varmaan opiskelijoita, osa muissa tehtävissä.

OHJE: Esitä oma näkemyksesi seuraavien sanojen ja ilmausten sopivuudesta (ylioppilas)aineeseen. Ajattele, että saisit tehdä päätöksen riippumatta esim. YTL:n sensoreista ja kielenhuoltajista. Merkitse rasti kohtaan 1, 2 tai 3.

1 = Sopii (asiatyyliseenkin) aineeseen.

2 = Hyväksyisin joissakin yhteyksissä, esim. mielipide- tai pakinatyylisessä aineessa.

3 = Kuuluu vain puhekieleen. En hyväksyisi aineessa käytettäväksi.

Taulukko 1. Eri vastaustyyppien prosenttiset osuudet.

 
1
2
3
 
%
%
%

Lukion opettajat
15
47
37
Yläasteen opettajat
22
60
19
Muut
30
53
17
Kaikki
21
52
26

Arvostelu tekstilajin mukaan

Taulukossa 1 on esitetty 1-, 2- ja 3-mainintojen prosenttiset osuudet. Niin kuin näkyy, 2-ryhmän valintoja on eniten; yläasteen opettajien vastauksista niitä on peräti 60 %. Näin monessa tapauksessa ilmaus siis arvioidaan sopivaksi joihinkin yhteyksiin, esimerkiksi pakinaan tai mielipideaineeseen.

Tulos osoittaa, että opettajat ottavat tekstilajin huomioon ainetta arvostellessaan. Yksittäisiä ilmauksia tarkastellessa käy ilmi, että kielikuvat on sijoitettu 2-ryhmään poikkeuksetta useammin kuin 1- tai 3-ryhmään. Nimenomaan kielikuvien käytön katsotaan siis olevan sidoksissa tekstilajiin.

Eri oppilaitoksissa opettavien vastausten prosenttiset määrät näyttävät kertovan, että lukion opettajat ovat arviossaan tiukempia kuin muut: 37 % heidän maininnoistaan kuuluu ryhmään 3, siis rajoittaa sanan vain puhekieleen kuuluvaksi, ja vain 15 % maininnoista antaa luvan käyttää sanaa asiatyylisessä aineessa. Tätä eroa on eräs vastaaja tulkinnut seuraavasti: ”Tilanne on erilainen yläasteella ja lukiossa. Ylioppilasaineeseen eivät sovi monetkaan esimerkit, jotka kuitenkin hyväksyn ilman lisämerkintöjä peruskoululaisen kirjoitelmissa. Peruskoulussa monen oppilaan tyylitaju on vielä nupullaan mutta herkkyys suurimmillaan. Monet tuollaiset ilmaukset karsiutuvat itsestään. Lopuista on lukiossa tarpeen ainakin keskustella.”

Muut kuin lukion ja yläasteen opettajat näyttävät lukujen valossa sallivimmilta. He hyväksyisivät luetellut ilmaukset asiatyyliin muita vastaajia useammin. Kaiken kaikkiaan tulokset puhuvat siihen suuntaan, että ylioppilastutkintolautakunnan (tiedetyt tai luulotellut) odotukset vaikuttavat opettajien arvosteluperusteisiin standardoivasti. Tämän vaikutuksen alaisinahan ovat nimenomaan lukion opettajat.

Järjestys kuin Perussanakirjasta

Kyselyn sanat ja ilmaukset on järjestetty taulukkoon 2 sen mukaan, miten vastaajat arvioivat niiden sopivan asiatyyliin. Yleiskielisimpinä pidetyt ovat luettelon alkupäässä ja puhekielisimmiksi arvioidut lopussa. Järjestyksen on määrännyt ensi sijassa 1-mainintojen määrä. Ilmaukset on Lehikoisen luokittelua mukaillen ryhmitelty neljään ryhmään (jotka tosin eivät ole toisensa pois sulkevia): kielikuviin, deskriptiivisiin sanoihin, lainoihin ja slangi-ilmauksiin.

Yleisesti voi sanoa, että vastaajat ovat aika kauniisti samoilla linjoilla kuin Suomen kielen perussanakirja. Kärkeen sijoittunut kahmia kuuluu sanakirjankin mukaan normaalityyliin. Useimpia kyselyn sanoja on tässä kaikkein moderneimmassa yleissanakirjassamme luonnehdittu arkisiksi. Sanakirjan huonoina vaihtoehtoina pitämiä laittaa/kääntää päälle on peräti 29 vastaajaa pitänyt vain puhekieleen kuuluvina. (Kumpaakin ilmausta kysyttiin erikseen, ja luvut olivat samat.) Luettelon hännänhuipuiksi ovat joutuneet ne, jotka Perussanakirjassa luokitellaan slangisanoiksi tai koululaisslangiksi.

Lisäpohdintaan antavat aihetta luettelon kärkipään vierasperäisyydet. Ratkaisevaa ei näytä olevan lainasanan ikä eikä mukautuminen suomen äännejärjestelmään, sillä nuori ja läpinäkyvästi englanninlähtöinen bisnes on yllättäen ohittanut kaikki vanhemmat ruotsinlainat. Kärkipäässä ovat myös kaveri, vartti, pärjätä, kiva, tienata ja nätti. Niiden kelpoisuutta kannattaisi siis pohtia perusteellisemmin.

Luultavasti useille vanhoille ja vakiintuneille mutta vieroksutuille vierasperäisille sanoille olisi käyttöä yleiskielessä. Moniin niistä on kuitenkin jäänyt svetisismin poltinmerkki, jota on vaikea järkisyilläkään saada pois.

Taulukko 2. Kyselyn sanat ja ilmaukset arvioidun yleiskielisyyden mukaisessa järjestyksessä (kielikuvat, deskriptiiviset ilmaukset, lainat, slangi/koululaiskieli).

Luvut ilmaisevat mainintojen määrän. Kukin sana/ilmaus piti sijoittaa ryhmään 1, 2 tai 3.

 
1
2
3
1. kahmia
42
11
2
2. kaveri
30
22
2
3. bisnes
25
20
9
4. vartti
23
24
7
5. rääppiäistunnelmissa
22
25
7
6. pärjätä
20
25
9
7. hengittää niskaan
18
31
5
8. kiva
18
31
5
9. vekotin
17
29
8
10. joka lähtöön
16
31
7
11. mennä pieleen
16
31
7
12. sutia (maalia)
16
29
9
13. haukkua (’moittia’)
16
28
10
14. vääntää rautalangasta
16
29
9
15. tienata
16
25
13
16. nätti
15
29
10
17. satsata
15
29
10
18. jauhaa (’puhua jatkuvasti’)
15
28
11
19. pasmat sekaisin
13
34
7
20. tehdä elämänsä munaus
12
35
7
21. tuuri
12
33
9
22. töppäys
12
29
13
23. mekkala
11
35
8
24. antaa potkua
10
40
4
25. vaihtaa maisemaa
10
32
12
26. palvelu pelaa
10
32
12
27. kääntää/laitaa (TV) päälle
10
15
29
28. lintsata
9
33
12
29. täyttä rautaa
8
40
6
30. olla kanttia
8
32
14
31. tipahtaa muodin rattailta
8
24
22
32. meinata
8
20
26
33. pinna venyy
7
38
9
34. reissu, reissata
7
34
13
35. ottaa päähän
7
33
14
36. tavallinen tossunkuluttaja
7
33
14
37. tykätä
7
24
23
38. pinna palaa
6
40
8
39. fiksu
6
33
15
40. fiilis
4
32
18
41. ekaluokka
4
28
22
42. tärähtänyt (ihminen)
5
31
18
43. mennä kivasti
5
28
21
44. hyväkroppainen
3
32
19
45. kelata (’muistella’)
3
26
25
46. moka
2
27
25
47. mokata
2
27
25
48. korni
2
25
27
50. lähteä lätkimään
1
32
21
51. ope
1
26
27
52. kuvis
1
21
32

Svetisismien kitkemisen syynä on alun perin ollut se, että suomen kielen on pitänyt raivata itselleen itsenäisen ja omillaan toimeen tulevan kulttuurikielen asema. Silloin kun ruotsi on meillä ollut sivistyneistön kieli ja kun sen kautta on tänne välittynyt lähes kaikki eurooppalainen tietämys, sillä on ollut myös prestiisikielen, ylemmän kulttuurin kielen, status. Suomen kielen omaa laatua on ollut syytä puolustaa pitkään tämän vuosisadan puolelle. Muussa tapauksessa olisi pahimmillaan voinut käydä niin kuin joissakin siirtomaavaltioissa, joissa herrojen ja alaisten yhteiseksi kieleksi kehittyi pidginkieli: yksinkertainen välikielimuunnos, joka ei ole kenenkään äidinkieli.

Kielen haitallinen ja turmeleva vaikutus toiseen kieleen syntyy kulttuurien eriarvoisuudesta, siis toisen kielen alemmuudesta. Ruotsin kielellä ei kuitenkaan enää ole Suomessa prestiisikielen asemaa. Selvä osoitus näiden kotimaisten kieltemme aseman tasaantumisesta on keskustelu koulujen pakkoruotsista: ruotsin taitoa ei enää pidetä sosiaalisen nousun ehdottomana edellytyksenä.

On aivan selvää, että ruotsi ei nykyoloissa voi olla mikään suomen kielen uhka eikä ruotsalaisperäisyys näin ollen pitävä syy jonkin muodon torjumiseen. Eri asia sitten on, että monet ns. svetisismit ovat muista syistä huonoja: jotkut niistä saavat aikaan raskaita lauserakenteita (”omata”, esim. ”suuren vastuun omaava”), toiset kuulostavat pönäkän vanhahtavilta (esim. ”kunnioituksella” ) tai ovat merkitykseltään epätarkkoja (esim. ”ruostevapaa”, joka voi tarkoittaa ’ruostumatonta’ tai ’ruosteetonta’).

Suomen kielen lautakunta otti kokouksessaan 7.10.1991 pyynnöstäni kantaa svetisismeihin. Sen pöytäkirjasta on luettavissa tärkeä kannanotto: svetisistisyys ei sellaisenaan kelpaa kielenhuollon perusteluksi. Näytellä osaa todetaan kansainväliseksi kielikuvaksi. Rakenteeltaan suomelle vieraina lautakunta pitää ilmauksia vetää johtopäätös ja kirjoittaa ylös, joista jälkimmäistä moititaan kaksiymmärteiseksi (mitä kyllä pidän tekosyynä, vaikka en halua ruveta ”ylös kirjoittamista” puolustamaankaan).

Mielestäni turhan ehdoton on lautakunnan kanta ns. moderatiivisiin komparatiiveihin. Esimerkiksi ilmauksesta systeemi on pettänyt pahemman kerran keskusteltiin kokouksessa. Tällaisen, jopa Kainuussa tavallisen, sanonnan käytön kieltämistä pidettiin turhana. Väitän, että jos mielessämme ei olisi svetisismin kamalaa peikkoa, uskaltaisimme ehkä myöntää, että ilman vertailutarkoitusta käytetty pahemman kerran ja jopa vanhempi naishenkilö ovat komparatiivin pragmaattista käyttöä: tarkoituksena ei ole vertailla vaan esimerkiksi pehmentää liian ehdottomalta, jopa epäkohteliaalta, tuntuvaa ilmausta. Onko tosiaan niin, ettei moderatiivista komparatiivia tunneta suomen murteissa?

Olin yllättynyt, että kyselyyn vastanneet sijoittivat laittaa ja kääntää päälle -ilmaukset näinkin ankarasti – ja ihan oikeaoppisesti – puhekielisten kategoriaan. Rehellisesti sanoen ne kuulostavat melko asiallisilta eivätkä ole kovin luontevasti korvattavissa muilla sanoilla.

Kulunut mikä kulunut – tai ainakin muotivillitys

Kielenhuoltajien vanha patenttiselitys, jota tässäkin kyselyssä tarjottiin esimerkiksi laittaa TV päälle -ilmauksen yhteydessä, on ”kulunut sanonta”. Sitä, niin kuin myös perustelua ”muotivillitys”, nuorten on usein vaikea ymmärtää – eiväthän muodit ole muillakaan aloilla kiellettyjä.

Joskus varoitukset ovat todella jälkijättöisiä. Minä esimerkiksi en vuosikymmeniin nähnyt kielikuvaa ajan hammas käytettävän missään muualla kuin takavuosien kielenhuollon oppaissa, joissa sen kuluneisuudesta ankarasti varoitettiin. Nyt vihdoin tämä vainottu haamu ilmestyi minulle raikkaana ja ilmielävänä Annikki Sunin loistavassa Jean Rouaud’n Kunnian kentät -romaanin suomennoksessa. [Kun kirjassa on ensin kerrottu, miten isoisä antoi autotallinsa rapistua, tarina jatkuu:] ”Meidän pikku tätimme ei olisi sietänyt tällaista huolimattomuutta, suvun omaisuuden turmelemista. Hän olisi käyttänyt ajan hampaan torjumiseen yhtä paljon energiaa kuin kantaessaan litrakaupalla vettä, joka oli muuttanut hänen pikku talonsa uima-altaaksi.”

Kohti joustavia ja hyvin perusteltuja normeja

Kyselyni osoittaa, että äidinkielenopettajat ovat pääosin samoilla linjoilla kuin Suomen kielen perussanakirja. Lukion opettajien onkin parasta myötäillä ns. virallista kielenhuoltoa, sillä heidän näkemyksiään tarkkaillaan joka vuosi ylioppilaskokeissa. Toisaalta tuloksista käy ilmi, että opettajat pitävät tyylin normeja suhteellisina.

Koulun tehtävänä on edelleenkin opettaa hyvä yleiskielen taito, mutta kielitaitoon kuuluu myös kyky valita tyyli tilanteen mukaan. Kielenkäytön ohjailun yksi ongelma on siinä, että oppilaiden joukossa on paljon niitä, joiden tyylitaju ei kerro, milloin mennään vikaan. Siksi tarvitaan yksinkertaistettuja sääntöjä ja malleja. On kuitenkin vaarallista, jos kielenkäytön oikeellisuutta perusteltaessa joudutaan turvautumaan kaavamaisiin tai epäuskottaviin selityksiin.

Olen Lehikoisen kanssa samaa mieltä siitä, että monet pelkiksi puhekielisyyksiksi leimatut ilmaukset voidaan hyväksyä ylioppilasaineissa käytettäväksi, ainakin jos tekstilaji sen sallii. Kaiken kaikkiaankin tyylisuosituksiin tulee suhtautua joustavasti. Lievää puhekielisyyttä pahempana tyylin vaarana pidän sitä, että nuori ottaa kritiikittä omakseen epäaidon virkamies- tai muun aikuistyylin, jonka lukija heti tunnistaa plagiaatiksi.

Yhteiskunnassa tyylin normeja luovat parhaat kirjoittamisen ammattilaiset: kirjailijat, taitavat toimittajat, esseistit. Ylioppilastutkinnon äidinkielen kokeeseen vihdoin saatujen aineistotehtävien ansiosta kouluissa käsitellään erilaisia tekstejä entistä monipuolisemmin ja analyyttisemmin. Tämä onkin tärkeää, sillä muuten koulukirjoittamista uhkaa kavala vaara: se voi normeineen etääntyä liian kauas koulun ulkopuolisesta kirjoittamisesta.