Euroopan talousalueen luominen ja Suomen anomus Euroopan yhteisöön liittymiseksi ovat yhdessä synnyttäneet maamme historian suurimman käännöshankkeen. Ei vain itse sopimuksia ja niiden liitteitä vaan yhteisön koko asiaan liittyvä lainsäädäntö on saatettava suomenkieliseen asuun. Tämä kaikki tarkoittaa karkeasti arvioiden yhteensä noin 50 000:ta painosivua säädöstekstiä. Se ylittää määrältään monin verroin vaikkapa kirjakielemme isän Mikael Agricolan aikanaan toteuttaman Uuden testamentin ja muiden kirkollisten tekstien käännösurakan samoin kuin minkä tahansa myöhemmän raamatunkäännöshankkeen. Mutta eipä kyse olekaan mistään yhden miehen yrityksestä, vaan oikeusministeriön lainvalmisteluosastoon perustetun ETA-yksikön suomentamisprojektissa työskentelee käännöksen kimpussa kaikkiaan nelisenkymmentä henkeä.

Lienee selvää, että näin valtavan työn tulokset eli aikanaan valmiiksi käännetyt tekstit vähitellen – tai kenties nopeastikin – vaikuttavat merkittävästi suomen säädöskieleen. Ne antavat mallia, ehkäpä luovat muotia, viittovat tulevaisuuteen. Siksi on syytä hiukan tarkastella, millaista kielellistä maailman hahmotusta nuo sopimukset ja niihin liittyvät säädökset edustavat. Vertauskuvallisesti ilmaisten: tekstien lukijaa saattaa kiinnostaa, millä tavoin neljän perusvapauden eli tavaroiden, henkilöiden, palvelujen ja pääomien vapaan liikkuvuuden periaate toteutuu kielen tasolla.

Tyydyn seuraavassa varsinaiseen ETA-sopimukseen (vaikka sopimuksen 119. artiklan mukaan liitteet, säädökset ja pöytäkirjat ovatkin sopimuksen erottamaton osa) ja tarkastelen sitä sieltä täältä esimerkinomaisesti lähinnä virke- ja lauserakenteen kannalta. Perussopimusteksti sinänsä ei ole kovinkaan laaja. Se käsittää osiin, lukuihin ja jaksoihin jaettuna 129 artiklaa, yhteensä vajaat viisikymmentä sivua. Eurosuomi ansaitsee kyllä systemaattisen ja perusteellisen selvityksen, ja toivon myöhemmin voivani palata aiheeseen laajemmin aineistoin.

Käännös alkuperäistekstinä

Tarkastelua mutkistaa ja vaikeuttaa heti alkuunsa kysymys siitä, mitä ja millaista kielimuotoa sopimusteksti oikeastaan edustaa. On selvää, että se on käännös, mutta samalla se on virallinen asiakirja, joka toimii tai jonka ainakin on määrä toimia alkuperäistekstin tavoin. Niinpä sopimuksen viimeinen artikla ei puhukaan mitään kääntämisestä vaan nimenomaan sopimuksen laatimisesta useankielisenä kappaleena, jotka kaikki ovat keskenään samanarvoisia:

Tämä sopimus laaditaan yhtenä kappaleena englannin, espanjan, hollannin, islannin, italian, kreikan, norjan, portugalin, ranskan, ruotsin, saksan, suomen ja tanskan kielellä jokaisen tekstin ollessa yhtä todistusvoimainen.

Tekstin lopussa muuten on suomelle tyypillinen enimmäkseen aikaa ilmaiseva lauseenvastike, joka yleensä korvaa kun-sivulauseen. Tällaiseen yhteyteen temporaalinen eli aikaa ilmaiseva lauseenvastike vain ei kovin hyvin sovi, sillä kyse on pikemmin rinnasteisesta sidoksesta, jossa lauseenvastike tuo edeltävän jakson merkitykseen itsenäisen lisän eikä niinkään kun-lauseen tavoin ilmaise hallitsevan lauseen tapahtuma-aikaa. Painokkaampaa olisi päättää virke rinnasteiseen päälauseeseen: – – , ja jokainen teksti on yhtä todistusvoimainen.

Laajasti ottaen ongelmaksi nousee siis alkutekstin kirjoittamistapa ja käännösten suhde siihen taikka oikeammin erikielisten toisintojen suhde toisiinsa. Aiheesta on viitattu Etelä-Euroopan ja Pohjolan säädöskulttuurien eroihin.1 Etenkään latinalaiset maat eivät paljon panosta säädöskielen selvyyteen ja ymmärrettävyyteen, ja tämä asenne heijastuu yhteisön säädösteksteihin, jotka enimmäkseen laaditaan ensin ranskaksi: ”Toisin kuin meillä EY:n lainsäädäntötyössä ei ole silmämääränä pidetty sanontojen yksinkertaisuutta ja selkeyttä eikä säädöskielen huoltoon ja modernisointiin kiinnitetä samanlaista huomiota kuin meillä. – – säädöksiä ei ole kirjoitettu jokaisen kansalaisen helposti ymmärrettäviksi, vaan ammattilaisille, ennen kaikkea juristeille tutkittaviksi ja mietittäviksi.”2 Toisaalta käännösten sanatarkkuus ja keskinäinen yhtäpitävyys korostuu säädösten valmistelussa: ”Yhteisön säädösvalmistelun yhteydessä kiinnitetään erityistä huomiota kaikkien kielitoisintojen keskinäiseen vastaavuuteen.– – Ennen neuvoston tai komission käsittelyä säädösehdotusten eri kielille käännetyt toisinnot tarkastetaan neuvoston tai komission juristi-lingvistiyksikössä. Siinä viimeistään on löydettävä keskitie kunkin kielen ominaisuuksien mukaisen selkeyden ja toisaalta tekstiin usein kätkeytyvien monien hiottujen kompromissien välillä.”3 Lopputulos voi tällöin tekstin lukijasta näyttää ”pelkästään sotkuiselta”4 tai suorastaan olla ”täyttä puppua”5.

Vastakkain törmäävät pohjoismaisen puhdasoppinen kielellisen viestivyyden vaatimus ja siitä johtuva ”kirjallisen ilmaisun voimakas arkikielistyminen”6 sekä periranskalainen Napoleonin ajoista juontuva hallinnon salailuperiaate7. Voidaanpa tämän vastakkaisuuden ajatella periytyvän vieläkin kauempaa: toisaalta pohjoismaisten maakuntalakien jylhästä velvoitteesta, että lain on oltava jokamiehen ymmärrettävissä8, ja toisaalta roomalaisen oikeuden hienostuneen pelkisteisistä muotoiluista ja niiden vuosisatojen mittaan hioutuneista mutta samalla omaksi maailmakseen vieraantuneista kuvioista9.

Perimmältään kyse ei ole yksistään säädöskulttuurien vaan koko oikeusajattelun ja sitä kautta tekstin tulkinnan eroista. Pohjoismaissa elää vankka laillisuushenki ja pyritään tarkkasisältöisiin ja yksitulkintaisiin säännöksiin, jotka ymmärretään sanatarkasti sitoviksi ja velvoittaviksi. Enimmille yhteisömaille taas säännökset muodostavat vasta ikään kuin semanttisen liikkumatilan tai kantavan kehikon, jonka puitteissa neuvotella, vertailla intressejä ja ajaa omia etuja.10

Tuosta kaikesta seuraa, että EY-säädöstekstejä pitäisi tarkastella ikään kuin kahdessa tasossa: käännöksenä ja alkuperäistekstinä. Eli siltä kannalta mikä käännöksessä on mahdollista ja millainen tekstin oikeastaan tulisi olla.11

Otan esimerkin ETA-sopimuksen perusteluosasta. Kaikkineen osio käsittää kuusitoista perustelukohtaa, ja koko litania on kirjoitettu yhdeksi yhteensä 435 sanan virkkeeksi. Tästä ei kumminkaan vielä aiheudu erityistä epäselvyyttä, sillä kohdat on selkeästi eroteltu toisistaan. Viidestoista kohta kuuluu seuraavasti:

[SOPIMUSPUOLET] KATSOVAT, että sopimuspuolten tavoitteena on, tunnustaen täysin tuomioistuinten riippumattomuuden, päästä tämän sopimuksen ja niiden yhteisön lainsäädännön säännösten yhtenäiseen tulkintaan ja soveltamiseen, jotka tässä sopimuksessa merkittäviltä osin toistetaan, ja ylläpitää tätä yhtenäistä tulkintaa ja soveltamista sekä päästä yksilöiden ja yritysten yhdenvertaiseen kohteluun neljän vapauden aloilla ja kilpailun edellytyksissä.

Kohdan johtolause ”Sopimuspuolet katsovat, että sopimuspuolten tavoitteena on” on tavallaan liikanainen, sillä asiallisesti se ei sano mitään enempää kuin että sopimuspuolet tavoittelevat. Samoin toistuvasta päästä-verbistä pääsemme kirjoittamalla tulkinnan ja soveltamisen sekä kohtelun suoraan tavoitella-verbin objektiksi. Lisäksi joinkin muin sanonnallisin lyhennyksin kohta silmin nähden selkiytyy:

[SOPIMUSPUOLET] TAVOITTELEVAT tuomioistuinten riippumattomuuden täysin tunnustaen tämän sopimuksen ja siinä merkittäviltä osin toistettujen yhteisön säädösten yhtenäistä tulkintaa ja sovellusta nyt ja vastedes sekä yksilöiden ja yritysten yhdenvertaista kohtelua neljän vapauden aloilla ja kilpailun edellytyksissä.

Tekstijakso lyheni 47 sanasta 33:een, ja se hahmottuu melko vaivattomasti kolmeksi alajaksoksi. Voiko kääntäjä tätäkään vertaa tekstiin puuttua, riippuu hänen saamiensa ohjeiden tiukkuudesta. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen johtaja professori Tuomo Tuomi on painavasti huomauttanut, minkäasteista tuon tiukkuuden järkevissä rajoissa pysyäkseen sopisi olla: ”Kääntäminen ei saa koskaan olla sanasanaisen käännöksen tuottamista, vaan suomen kielen luontaisiin ilmaisukeinoihin tukeutuvan käännöksen aikaansaamista. ETA-järjestelmän yhteydessä on jo saatu kokemusta byrokraattisesta sanasanaisuuden vaatimuksesta henkeen ’pilkkuakaan ei saa muuttaa’. Kielten keskinäinen vastaavuus ei tällaista edellytä. Ei myöskään hallinnon toimivuus.”12

Oma lukunsa vielä on, mikä sisällöllinen laajuus käsittelemäämme kohtaan itse asiassa riittäisi. Tuomioistuinten riippumattomuuden tunnustaminen on selviö; samoin neljään perusvapauteen ja kilpailun edellytyksiin keskittyminen käy sopimuksesta muualta kyllin selvästi ilmi. Ja miksi tyytyä tavoittelemaan? Miksei mennä heti perusteluissa suoraan asiaan? Pelkistämällä olennaiseen, niin kuin perustelukohdassa sopii, päädymme iskevään muotoiluun:

[SOPIMUSPUOLET] TULKITSEVAT ja soveltavat tätä sopimusta ja yhteisön lainsäädäntöä yhtenäisesti sekä kohtelevat yksilöitä ja yrityksiä yhdenvertaisesti.

Näin pitkälle kääntäjän ei tietenkään ole lupa mennä. Siinä vain on yksinkertaisesti tuon kohdan asiallinen sisältö. Mitään vaikuttavaa kadottamatta teksti lyheni 15 sanaan ja tuli kertalukemalta selväksi.

Liike pysähtyneisyyttä vastaan

Saman perusteluosan yhdeksäs kohta käsittelee ympäristönsuojelua ja luonnonvarojen käyttöä. Subjektiksi on kunkin kohdan alkuun sijoitettava sopimuspuolet:

OVAT VAKAASTI PÄÄTTÄNEET säilyttää, suojella ja parantaa ympäristön laatua sekä huolehtia luonnonvarojen harkitusta ja järkevästä käytöstä, erityisesti noudattaen kestävän kehityksen sekä ennalta varautuvien ja ehkäisevien toimien toteuttamisen periaatetta.

Sen sijaan että ETAn tasoinen mahti ”vakaasti päättää suojella ja parantaa ja huolehtia noudattaen toimien toteuttamisen periaatetta”, se voisi suoraan toimia. Sanastollisesti taas ”varautuvien toimien” periaate kuulostaa oudohkolta. Henkilöt ja laitteetkin voivat kyllä varautua, mutta toimiin tämä refleksiivis-passiivinen johdos ei oikein istu. ”Varautuvat toimet” johtavat pikemmin pelkkään arkaan varovaisuuteen kuin suunnitelmallisen rohkeisiin avauksiin. Hitusen muotoiltuna varaavat toimet viittaisivat samalla ennalta suojaamiseen ja jäntevään määrätarkoituksiin ohjaamiseen. Kirjoittaisimme siis nasevin lausein:

SUOJELEVAT ja parantavat ympäristön laatua, käyttävät luonnonvaroja harkitusti ja järkevästi ja noudattavat kestävän kehityksen sekä ennalta varaavien ja ehkäisevien toimien periaatetta.

Poimin vielä yhdennentoista perustelukohdan, joka puhuu sosiaali- ja työllisyysulottuvuudesta:

KIINNITTÄVÄT HUOMIOTA siihen, että Euroopan talousalueella on tärkeää kehittää sosiaalista ulottuvuutta, mukaan lukien miesten ja naisten tasa-arvoinen kohtelu, sekä toivovat turvaavansa taloudellisen ja sosiaalisen edistyksen ja edistävänsä edellytyksiä täystyöllisyydelle, elintason nousua sekä työolojen parantamista Euroopan talousalueella.

Lyhyehkö jakso mainitsee Euroopan talousalueen kahteen kertaan, tyytyy kiinnittämään huomiota, vaikka pitää tärkeänä, ja ”toivoo turvaavansa edistyksen ja edistävänsä edellytyksiä”, mikä on melkein yhtä tyhjän kanssa. Sen asemesta että teksti kiertymistään kiertyy itseensä, sen tulisi avautua ja suunnata lukijan odotukset tarkoittamiinsa perustekijöihin eikä pyrkiä peittämään niitä:

KEHITTÄVÄT Euroopan talousalueella sosiaalista ulottuvuutta mukaan lukien miesten ja naisten tasa-arvon ja turvaavat taloudellisen ja sosiaalisen edistyksen parantamalla työllisyyttä ja työoloja sekä nostamalla elintasoa.

Verbiketjujen ja teonnimijohdosten ylenmääräinen viljely nostaa suotta tekstin abstraktiotasoa ja luo pysähtyneisyyden vaikutelman, sen sijaan että viritettäisiin jännitteitä heittäytymällä suoraan toimintaverbien varaan ja antamalla verbien sysiä teksti sisältöä vastaavaan liikkeeseen.

Substantiivipöhö on sinänsä tuttu tauti, joka vaivaa viranomaistekstejä pitkälle kielestä riippumatta. Tauti ilmenee siten, että tekstiä ehdoin tahdoin lastataan teonsanoista muodostetuin teonnimijohdoksin ja verbikantaisin adjektiivisin nominaalimuodoin sen sijaan että sallittaisiin asian ytimiin käyvän verbin itsensä puhua. Seuraavaan esimerkkiin olen kursivoinut mainitun kaltaiset ilmaukset:

Kilpailua koskevan yhtenäisen valvonnan kehittämiseksi ja ylläpitämiseksi kaikkialla Euroopan talousalueella sekä tämän sopimuksen määräysten yhdenmukaisen täytäntöönpanon, soveltamisen ja tulkinnan edistämiseksi toimivaltaiset viranomaiset ovat yhteistyössä pöytäkirjoissa 23 ja 24 olevien määräysten mukaisesti.

Itsessään kalpea predikaatti ovat jää kovin kauas lauseen alkuun vyörytetyn määritebarrikadin taa. Nostamalla keskeiset teonnimijohdokset suoraan predikaateiksi tekstiin saa tehoa heittämättä silti pois mitään merkityksen kannalta olennaista:

Toimivaltaiset viranomaiset valvovat kilpailua yhtenäisesti kaikkialla Euroopan talousalueella sekä samoin yhteistyössä toteuttavat, soveltavat ja tulkitsevat yhtäläisesti tämän sopimuksen määräyksiä pöytäkirjojen 23 ja 24 mukaan.

Sopimuksen 87. artikla puhuu yhteistyön laventamisesta uusille alueille, mutta teonnimin ja nominaalimuodoin kuormitettu ja muutenkin toisteinen teksti pikemmin lamaa yhteistyötä kuin innostaa siihen:

Sopimuspuolet ryhtyvät tarpeellisiin toimiin kehittääkseen, vahvistaakseen tai laajentaakseen yhteistyötään muussa yhteisön toiminnassa kuin 78 artiklassa mainitussa toiminnassa, jos tällaisen yhteistyön katsotaan todennäköisesti edistävän tämän sopimuksen tavoitteiden saavuttamista taikka sopimuspuolet muutoin pitävät sitä yhteisen etunsa mukaisena. Tällaisiin toimiin voi kuulua 78 artiklan muuttaminen lisäämällä siinä lueteltuihin aloihin uusia yhteistyöaloja.

Teksti jäntevöityy korvin kuullen, kun sitä verbistää ja siitä poistaa turhan toiston:

Sopimuspuolet kehittävät, vahvistavat ja laajentavat yhteistyötään muussa kuin 78 artiklassa mainitussa toiminnassa, jos yhteistyö on omiaan johtamaan sopimustavoitteisiin tai sopimuspuolet muuten siitä hyötyvät. Tällöin 78 artiklaan voidaan lisätä uusia työaloja.

Vapauden nurja ja oikea puoli

Joskus sanakäänteiden ja lauserakenteen mutkikkuus tuntuu todella johtuvan pelkästään siitä, että teksti on käännetty alkukielen lausemuotoja orjallisesti seuraten, vaikka sopimuksen viimeinen artikla nimenomaan velvoittaa laatimaan todistusvoimaiset tekstit kaikilla asiaan kuuluvilla kielillä. Jos sisällöllisen vastaavuuden vaatimus ulottuu saman tien muodolliseen vastaavuuteen, niin eri kielten tasaveroisuuden korostaminen menettää merkityksensä. Mikä ensin näyttäytyi oikeutena ja vapautena, kääntää nurjan puolensa ja muuttuu pakkopaidaksi. Sopimuksen 100. artikla käsittelee sinänsä yksinkertaista ja arkista seikkaa eli asiantuntijain kuulemista mutta käyttää kovin kiemuraista ja juhlallisen kaikuista sanamuotoa:

EY:n komissio takaa EFTA-valtioiden asiantuntijoille niiden ehdotusten valmisteluvaiheessa, jotka on määrä antaa EY:n komissiota sen täytäntöönpanovallan käyttämisessä avustaville komiteoille, kyseiset alat huomioon ottaen mahdollisimman laajat osallistumismahdollisuudet. Tältä osin EY:n komissio ehdotuksiaan laatiessaan kuulee EFTA-valtioiden asiantuntijoita samoin edellytyksin kuin se kuulee EY:n jäsenvaltioiden asiantuntijoita.

Saman sisällön saa ilmaistuksi paljon tiiviimmin ja napakammin, ilman että teksti siinä sanottavasti menettää arvokkuuttaan:

EY:n komissio takaa EFTA-valtioiden asiantuntijoille mahdollisimman laajan osallistumisen valmistellessaan ehdotuksia, jotka se antaa alaisilleen komiteoille täytäntöön pantavaksi. Ehdotuksia laatiessaan komissio kuulee EFTA-valtioiden asiantuntijoita samoin ehdoin kuin yhteisövaltioidenkin.

Selvimmin vapauden nurja puoli näyttäytyy siinä, että sopimussisältöjä tämän tästä ilmaistaan kielteisesti. Negatiivinen maailmankuva hallitsee kaiken aikaa: mitä ”ei ole” tai mitä ”ei saa tehdä”, on olennaisempaa kuin mitä saa tehdä. Ennakko-oletus ilmeisesti on, että kaikkea sopimuksen henkeen kuulumatonta tehdään heti, jos se vahingossakin on jäänyt kieltämättä. Asenne ulottuu aina perusvapauksien määrittelyihin asti, jotka toistuvasti viljelevät ”ei ole rajoituksia” -kaavaa, mikä taas virittää tarvetta virkerakennetta mutkistaviin ja vaikeaselkoisuutta kasaaviin lisäselvityksiin. Esimerkiksi sijoittautumisoikeus määritellään seuraavasti:

Tämän sopimuksen määräysten mukaisesti ei ole rajoituksia, jotka koskevat EY:n jäsenvaltion tai EFTA-valtion kansalaisen vapautta sijoittautua EY:n jäsenvaltion tai EFTA-valtion alueelle. Tämä koskee myös EY:n jäsenvaltion tai EFTA-valtion alueelle sijoittautuneen EY:n jäsenvaltion tai EFTA-valtion kansalaisen vapautta perustaa kauppaedustajan liikkeitä, sivuliikkeitä ja tytäryhtiöitä kyseisten valtioiden alueelle.

Useiden artiklain johtolausekkeena esiintyvä ”tämän sopimuksen määräysten mukaisesti” on sinänsä tarpeeton, koska muutenkin on selvää, että kaikki sopimuksessa mainittu rajoittuu sopimuksen puitteihin, ja koska sopimuksen kolmas artikla itse asiassa jo määrittää sopimuksen yleiset ulottuvuudet. Etabloitua-termin vastineena käyttäisin mieluummin passiivijohdosta sijoittua kuin puhtaasti refleksiivistä sijoittautua. Sijoittuminen soveltuu sijoittautumista paremmin yhtaikaa molempiin, sekä henkilöihin että yrityksiin. Kun ensimmäisen virkkeen muuttaa otteeltaan myönteiseksi ja tällä kertaa virkkeet yhdistämällä poistaa ylettömän toiston, sanoman ydin kuoriutuu kauniisti esiin:

EY:n jäsenvaltion tai EFTA-valtion kansalainen saa vapaasti sijoittua ja perustaa kauppaedustajan liikkeitä, sivuliikkeitä ja tytäryhtiöitä sopimuspuolten alueelle.

Lause lyhenisi lisää, jos ”EY:n jäsenvaltion tai EFTA-valtion kansalaisen” korvaisi yhteisellä ETA-valtion kansalaisella. Menettelen niin, kun seuraavassa käsittelen palvelujen vapaan liikkuvuuden määrittelyä. Alkuperäinen asu osoittaa, että suhteellisen suppeastakin lauselmasta saa muotoiltua hankalasti ymmärrettävän:

Tämän sopimuksen määräysten mukaisesti sopimuspuolten alueella ei ole rajoituksia, jotka koskevat muuhun EY:n jäsenvaltioon tai EFTA-valtioon kuin palvelujen vastaanottajan valtioon sijoittautuneen EY:n jäsenvaltion tai EFTA-valtion kansalaisen vapautta tarjota palveluja sopimuspuolten alueella.

Jos kokeeksi muuttaa virkkeen ensin passiiviseksi kieltolauseeksi, se ei siitä vielä ratkaisevasti selkene:

Sopimuspuolten alueella ei rajoiteta muuhun sopimusvaltioon kuin palvelujen saajan omaan sijoittuneen ETA-valtion kansalaisen vapautta tarjota palveluja alueella.

Aktiivinen kieltolause vaikuttaisi luettavuudeltaan asteen luistavammalta mutta rytmiltään silti turhan pysähtyneeltä:

Palvelujen tarjoajan sijoittuminen toiseen sopimusvaltioon kuin niiden saaja ei rajoita ETA-valtion kansalaisen vapautta tarjota palveluja sopimuspuolten alueella.

Selkeimmältä ja dynaamisimmalta ratkaisulta tuntuisi tässäkin otteeltaan myönteinen aktiivilause:

ETA-valtion kansalainen saa vapaasti tarjota palveluja sopimuspuolten alueella, vaikka sijoittuisi eri sopimusvaltioon kuin palvelujen saaja.

Pääomien vapaan liikkuvuuden määrittävä artikla rakentuu sekin kieltojen varaan:

Tämän sopimuksen määräysten mukaisesti sopimuspuolten välillä ei ole EY:n jäsenvaltiossa tai EFTA-valtiossa asuville kuuluvien pääomien liikkuvuuden rajoituksia eikä osapuolten kansalaisuuteen tai asuinpaikkaan taikka pääoman sijoituspaikkaan perustuvaa syrjintää.

Artiklan voisi kirjoittaa sujuvammaksi, vaikkei puuttuisikaan sen kieltomuotoisuuteen:

Sopimuspuolet eivät rajoita ETA-valtion asukkaille kuuluvien pääomien liikkuvuutta eivätkä syrji ketään kansalaisuuden, asuinpaikan tai pääoman sijoituspaikan perusteella.

Ehkä tässäkin silti myöntömuotoisuus heittäisi itse asiaan positiivisen sävyn, loisi ikään kuin avaramman vapauden ilmapiirin:

ETA-valtion asukas saa vapaasti liikutella hänelle kuuluvia pääomia sopimuspuolten alueella kohtaamatta kansalaisuuteen, asuinpaikkaan tai pääoman sijoituspaikkaan perustuvaa syrjintää.

Kieltolauseita ei tietenkään voi eikä ole tarkoituksenmukaistakaan kokonaan välttää, eivätkä ne sinänsä useinkaan aiheuta epäselvyyttä, vaan vikaa voi olla virkkeen muussa rakentelussa. Seuraavassa subjektia (velvoitteet, maksut) edeltää kovin raskas määritekasauma:

Yhteisön tämän sopimuksen perusteella ennen EFTA-valtioiden toimintaan osallistumista antamista sitoumuksista johtuvat velvoitteet taikka niistä johtuvat maksut eivät perusta rahoitusosuutta EFTA-valtioille.

Määritekasauman voi hajottaa relatiivilauseen avulla, ja päälauseesta saa myöntömuotoisen vaihtamalla tässä oikeusalan erikoistermin perustaa sopivaan yleiskieliseen verbiin:

EFTA-valtiot vapautetaan rahoitusosuudesta velvoitteisiin tai maksuihin, joihin yhteisö sopimuksen perusteella on sitoutunut ennen niiden mukaantuloa.

Seuraavassa lauseen keskelle tuleva lisäys katkaisee ajatuksenjuoksun pahasti ja omistusliitteisen partisiippimuodon viittaussuhde jää jonkin verran epäselväksi:

Tämä sopimus ei rajoita sopimuspuolten oikeutta, annettuaan aikeensa tiedoksi muille sopimuspuolille, muuttaa sisäistä lainsäädäntöään tämän sopimuksen soveltamisalaan kuuluvilla aloilla.

Tarkoitus ei suinkaan ole, että sopimus antaa aikeensa tiedoksi vaan sopimuspuolet ilmoittavat aikeensa. Nostamalla sopimuspuolet itsestään selväksi subjektiksi yhteydet saa toimimaan moitteetta:

Tiedotettuaan aikeistaan muille osapuolille sopimuspuolet voivat muuttaa sisäistä lainsäädäntöään sopimuksen soveltamisaloilla.

Eurosuomen ehdot

Siunatuksi lopuksikin on toistettava, että suurin osa huomioistani ei kohdistu niinkään sopimustekstin käännökseen vaan edustaa kriittisen lukijan tapaa suhtautua äidinkieliseen esitykseen kuin alkuperäistekstiin sen todellisesta alkuperästä välittämättä. Ei elopellollakaan satoa lasketa sen mukaan, mistä siemen on peräisin. Silti leikkuuni jäljiltä saattaa jäädä yhtä ja toista kääntäjänkin haravaan.

Kun Suomesta liittymisanomuksen tultua hyväksytyksi tulee Euroopan yhteisön (tai Euroopan liiton) täysivaltainen jäsen, suomesta samalla tulee yksi yhteisön virallisista kielistä. Näin käy yhteisön omien sääntöjen mukaan, joista tässä kohdin on syytä pitää tiukasti kiinni. Oikeus omaan kieleen virallisena kielenä kuuluu liittymisneuvottelujen niihin ehtoihin, joista neuvottelujen missään vaiheessa ei sovi tinkiä.

Oman kielen virallinen asema ei ole itseisarvo, vaan siitä seuraa kielenkäyttöön kohdistuvia velvollisuuksia. Byrokratian kieli ei ilman muuta ole demokratian kieltä. Demokraattisen hallintotavan pääperiaatteisiin kuuluu, että ”hallintoviranomaisen viesti tavoittaa hallintoalamaisen ymmärryksen”13. Sitä kehitystä, joka meillä ja muissa pohjoismaissa tähtää selkeästi viestivään virkakieleen, on yhä tuettava. Muukalaisia malleja mukaileva virkakielen etääntyminen ja vieraantuminen uudestaan tavallisesta kielenkäytöstä merkitsisi tämän kehityksen taka-askelta. Ellei oikeus omaan kieleen samalla merkitse oikeutta omaan ilmaisuun, tilanne johtaa ennen pitkää kielen vankilaan. Oikeus kieleen ei ole mikään erioikeus vaan luonnollinen perusoikeus, joka vasta todellistaa tasa-arvon, yhdenvertaisuuden, yhteisyyden ja muut kansalaishyveet.

Viitteet

1 Henrik Hagemann: Et sprogpolitisk problem i internationaliseringens kølvand. Språk i Norden 1993, 33–34.

2 Unnukka Stenqvist: EY:n säädöskielen ongelmia eli seikkailu erilaisten säädöskulttuurien, metakielen ja käännösvaikeuksien ryteikössä. Tietopalvelu 2/1993, 25. – ETA-sopimus poikkeaa sikäli yleisestä käytännöstä, että sen pohjateksti on laadittu englanniksi.

3 Stenqvist 1993, 25–26.

4 Stenqvist 1993, 26.

5 Brittiläisen kielenhuoltoyhdistyksen johtaja Chrissie Maher lehtiuutisen mukaan. Helsingin Sanomat 9.12.1992, C4.

6 Tuomo Tuomi: Onko suomi EY:n seuraava uhri? Kauppapolitiikka 3/1993, 5.

7 EY:n komission informaatiosta vastaava jäsen Joao de Deus Pinheiro lehtiuutisen mukaan. Helsingin Sanomat 27.9.1993, C1.

8 Hagemann 1993, 34; Michael Dal: EY-jäsenyys näkyy hyvin kulttuurissa. Aamulehti 10.1.1993, 2.

9 Tuomi 1993, 5.

10 Tutkimusjohtaja Klaus Mäkelä Matti Virtasen haastattelussa EY:n syliin kuin kypsä omena? Alkoholipolitiikka 1992, 363–364.

11 Allan Karker pitää omassa selvityksessään EY-tanskasta oikeana lukea tanskankielistä EY-tekstiä ikään kuin alkuperäistä välittämättä siitä, että teksti on käännetty vieraasta kielestä ja siitä mistä kielestä se on käännetty. Dansk i EF – en situationsrapport om sproget. Århus 1993, 49.

12 Tuomi 1993, 5.

13 Tuomi 1993, 5.