Irja Alhon ja Anneli Kauppisen Käyttökielioppi (2008) tulee tarpeeseen: sen avulla kielestä kiinnostuneiden on suhteellisen helppo hahmottaa kieliopin uusia virtauksia ja Ison suomen kieliopin näkemyksiä suomen kielen rakenteiden perusominaisuuksista. Mielenkiintoiseksi kirjan lukemisen tekee myös sen tekijöiden yhteinen taival: Alho ja Kauppinen tapasivat toisensa opetusministeriön asettamassa kielioppityöryhmässä vuonna 1992, ja he pohtivat jo tuolloin modernia pedagogista kielioppia. Sen käytännöllinen sovellus on silti antanut odottaa itseään työryhmän Kieli ja sen kieliopit -mietinnöstä lähtien (vuodesta 1994). Käyttökieliopin tavoitteena on tekijöiden mukaan ”antaa käytännönläheinen mutta silti tieteellisesti ajantasainen ja luotettava kuvaus suomen kielen rakenteesta”. Pedagogisena tavoitteena on ”näyttää kieli hahmoina ja kokonaisuuksina, joilla on luonteva yhteys kielen oppimiseen ja käyttöön”. Erityisesti jälkimmäinen tavoite on varmasti jokaisen äidinkieltä ja kirjallisuutta opettavan, opettajaksi opiskelevan ja myös alan opettajankouluttajan mieleen.

Iso suomen kielioppi (ISK) jakaantuu osiin Sanat, Rakenteet ja Ilmiöt, ja Käyttökieliopin jaottelu myötäilee ISKin etenemistapaa: esimerkiksi ääntämisestä edetään sanoihin ja sanaluokkiin, minkä jälkeen siirrytään lauseiden ja lausekkeiden tarkasteluun. Itse luvut sisältävät perinteistä ja uutta hahmotustapaa sulassa sovussa, samoin kuin ISK. Esimerkiksi sanaluokkajaon todetaan perustuvan sanojen taivutukseen, käyttöön ja merkitykseen, ja jokaisesta sanaluokasta otetaankin kirjassa esille nuo kolme puolta. Lisäksi tarkastellaan sanaluokkajaon häilyvyyttä ja toimivuutta puhutussa (~ puhekielisessä) tai kirjoitetussa ilmaisuyhteydessään, vertaillaan suomea muihin kieliin (tätä ei ole ISKissä) ja sivutaan yleiskielen normeja (esimerkiksi yhteen ja erikseen kirjoittamista). Käyttökielioppi asettaa tarkasteltavat kielen ilmiöt niiden käyttöyhteyteen alkuluvuista (Kielen vaihtelu ja kielellinen identiteetti sekä Kielioppi merkityksen kantajana) lähtien. Tästä syystä teos soveltuisi esimerkiksi luokanopettajaopiskelijoiden kurssikirjaksi.

Tekijät hyödyntävät kieliopissaan funktionaalista ja konstruktiokielioppia, jotka molemmat pyrkivät yhdistämään toisiinsa kielen rakenteen ja käytön. Niinpä esille nostettuja rakenteita havainnollistetaan käyttötilanteisiin liittyvillä teksteillä, sekä puhutuilla että kirjoitetuilla. Samat tekstilajin tarkkuudella koodatut tekstikatkelmat myös toistuvat eri asiayhteyksissä, mikä luo teokseen kiinnostavaa koherenssia ja elävyyttä. Esimerkiksi kolumni Kiusaamisen kielioppia tulee tarkasteltua teoksessa monesta eri näkökulmasta – ja opettaja saa samalla vihjeitä tekstin kielelliseen käsittelyyn rakenteen ja käytön kannalta. Esimerkkitekstit ovat myös luettavissa kokonaisina kirjan lopusta.

Kauas on edetty niistä ajoista, kun koulussa jäsennettiin lauseita kirjoittamalla sanat allekkain ja merkittiin sanaluokat, taivutusmuodot ja lauseenjäsenet sanojen kohdille sarakkeisiin. Jotta osui oikeaan, oli osattava löytää myös kategorioihin sopimattomille sanoille kreikkalais-latinalaisesta kieliopista luontuva lauseenjäsenen nimike, joita ei koulukieliopissa ollut järin monta. Minulla on kamalan kova nälkä -tyyppiset lauseet sivuutettiin suosiolla, mutta Käyttökieliopissa niitä tarkastellaan omistuslauseina: lauseen aloittaa adverbiaali (omistajan adessiivi) ja päättää adjektiivimääritteinen substantiivilauseke, joka toimii eksistentiaalilauseen subjektina.

Käyttökielioppi kuvaa kiinnostavasti kielenkäyttötilanteita lauseiden prototyyppien pohjalta. Sen tapa käsitellä lausekkeita siinä merkityksessä, miten lauseet rakentuvat ja millainen on kielen perusrakenteiden yhteys maailman hahmottamiseen, on kuitenkin kovin hienojakoinen, käsitteiltään runsas ja hieman luettelomainen. Kieli ja sen ilmaisuvaranto on runsaudensarvi, jonka tarkka kuvaaminen on ilmeisen monisyistä. Lukijalle saattaisi riittää vähempikin tarkkuus, ettei asian ydin hukkuisi yksityiskohtiin.

Teoksen viimeinen luku, Kielioppi teksteissä, lunastaa sokerina pohjalla johdannossa kirjatun pedagogisen tavoitteen: tarkastelun lähtökohdaksi nousee teksti, jonka avaamisessa aiemmin esitetyt käsitteet ja konstruktiot saavat käyttöyhteytensä tekstistä ja sen rakenteista puhumisen välineinä. Alaluvut tarjoavat konkreettisia ja käyttökelpoisia näkökulmia, analyyseja ja analyysin välineitä tekstien osallistujaroolien, informaatiorakenteen, moniäänisyyden, merkityssysteemien ja kontekstien tarkasteluun sekä kirjoittajan valintojen ymmärtämiseen. Tämä tärkeä osuus, teoksen käytännöllinen helmi, olisi voinut olla huomattavasti laajempikin. Siten aiemmin nimettyjen käsitteiden hyödyllisyys kielen käytön ja rakenteiden yhdistämisessä olisi tullut painavammin esiin.

Lukijaa jääkin askarruttamaan, miksi Käyttökielioppi lähtee liikkeelle kielen rakenteista, ei käytöstä. Lisäksi: vaikka heti sivulla 11 todetaan äidinkielestä, että ”kieli rakentaa ajattelua ja sen varaan rakentuu myös hänen [ihmisen] tunne-elämänsä”, kirjan lopun kuvio pedagogisen kieliopin mahdollisuuksista ei nimeä kielen affektiivista puolta, vaikka se nostaa esiin kielen ja kognition. Voisiko pedagoginen kielioppi lähteä liikkeelle paitsi ajattelusta, myös tunteesta, toisin sanoen tahdosta tai tarpeesta ilmaista esimerkiksi havaintoa sekä siihen liittyviä tunteita puhekumppanille tai lukijalle? Unohtamatta sitä, että tunteet ja asenteet auttamatta kuorruttavat kielenkäyttöä puhekumppanin ja kontekstin mukaan. Tästähän kielen kognitiivisessa ja affektiivisessa puolessa on käsittääkseni kyse: sisäinen kielioppi ohjaa kielenkäyttäjää tarkoituksenmukaiseen ajatuksen ja tunteen ilmaisuun.

Käyttökielioppi lunastaa lupauksensa tutustuttamalla lukijan kohtalaisen helposti lähestyttävällä tavalla jo kooltaankin mahtavan ISKin sisältöön ja ratkaisuihin sekä käsitteisiin – tekijöiden omilla painotuksilla höystettynä sekä heidän tavoitteisiinsa ja näkemyksiinsä asetettuna. Teoksen soisi kuluvan kaikkien kielestä kiinnostuneiden käsissä ja tarjoavan virikkeitä vieläkin pedagogisemman kieliopin suunnitteluun ja luomiseen.

Irja Alho & Anneli Kauppinen: Käyttökielioppi. SKS 2008.