Mitkä ryhmät yhteiskunnassa ovat puhuneet tähän saakka kirjakieltä?

Monien mielestä kirjakielinen puhe tuntuu jäykältä, puhuja on kuin seipään niellyt. Tuttavien ja työtoverien keskinäiseen jutusteluun sitä ei tietysti ole tarkoitettukaan. Olisi väärä valinta puhua kirjakieltä järjestelmällisesti joka tilanteessa. Teemapäivänä oli tarkoitus keskustella, mitkä tekijät vaikuttavat kielenparren valintaan silloin, kun yksilö joutuu julkisesti esiintymään ilman paperia instituutionsa edustajana. Tämä on nyky-yhteiskunnassa eri alojen johtaville henkilöille ja erilaisten organisaatioiden toimihenkilöille usein toistuva tilanne. Millainen kielenparsi eli rekisteri olisi esiintyjän viestintätehtävää ja asemaa ajatellen edullisin?

Yleisin valinta on tähän saakka ollut kirjakielen normien mukainen puhe. On ”puhuttu kirjakieltä”. Tämä ilmaus samoin kuin muut puhesuomen eri lajeja ja variantteja luonnehtivat nimitykset ovat hieman kiistanalaisia, mikä sinänsä kuvastaa meneillään olevaa murrosta.

Kielimuotojen nimitykset

Termiä kirjakieli käytän samassa merkityksessä kuin edeltäjäni Matti Sadeniemi. Hänen mukaansa kirjakieli ei ole vain kirjoitettu kieli, vaan ”se on myös murteita yhdistävä puhuttu kieli, julkisen esiintymisen, opetuksen, yleisradion kieli, yleiskieli” (Puhekieli ja kirjakieli. Kansan kieli omin omaisuutemme, Kalevalaseura 1964, s. 16). Kirjakielen muotoasua noudattavaa puhekieltä sanon yleispuhekieleksi, selvyyden vaatiessa huolitelluksi yleispuhekieleksi. Määrite yleinen tarkoittaa tässä termissä yksityisen vastakohtaa: yleiskieli on nimenomaisesti julkisuuden kieltä, ja sen vastakohta on yksityiskieli eli lähikieli, kuten Ulf Teleman asian esittää (ks. Päivi Rintala: Poikkeaako kirjakieli puhutusta arkikielestä liiaksi? Kielikello 1/1985). Selvää on, että puhutun ja kirjoitetun kielen välillä on huomattavia syntaktisia eroja, mutta niihin ei ole nyt tarkoitus kiinnittää huomiota. Tähdennän kuitenkin, etten tarkoita kirjakielen puhumisella ns. lukupuhuntaa, valmiin tekstin lukemista paperista. Huomattava osa radion ohjelmien kielestä on lukupuhuntaa.

Termiä aluepuhekieli käytän kielenparresta, jossa paikallismurteen piirteet ovat hallitsevina. Sitä etenkin nuorten ikäluokkien keskuuteen levinnyttä puhekieltä, jota esimerkiksi Anna-Leena Härkönen käyttää romaanissaan Häräntappoase ja Anja Kauranen kirjassaan Kultasuu, nimitän nuorison juttelukieleksi tai vain juttelukieleksi. Kuvaava ilmaus tälle kielimuodolle on myös ”etelän puhekieli” (ks. Roos, tässä numerossa s. 24). Aila Mielikäisen esityksestä käyvät ilmi tämän kielimuodon piirteet. Kyseessä on pääkaupungin prestiisiaseman perusteella leviävä kielimuoto. Tarkoittamiani kielenparsia valaisevat seuraavat esimerkit:

Yleispuhekieltä
Seuraavaksi myymme tämän korkean punaisen kaapin.

Juttelukieltä
Seuraavaks me myydään tää korkee punanen kaappi.

Aluepuhekieltä
Seuraavaksi me myymmä tämän korkian punaasen kaapin.

Teemapäivänä esiin nousseet termiongelmat heijastavat vaihetta, jossa ekspansiivisesta pääkaupunkilaislähtöisestä juttelukielestä on tulossa yhtenäinen valtakunnallinen kielimuoto, eräänlainen ”toinen yleiskieli”. Tämän kielimuodon laaja suosio nuorten ikäluokkien keskuudessa ei kuitenkaan merkitse sitä, että se olisi todellista yleiskieltä, ts. yleisesti hyväksyttyä julkisten puhetilanteiden kielimuotona. Valitettavasti käytössä ei ole tutkimustuloksia siitä, miten eri-ikäiset suomalaiset todellisuudessa suhtautuvat juttelukielen käyttöön julkisissa puhetilanteissa. Emme tiedä, mitä sosiaalisia seuraamuksia tämä kielimuoto näissä yhteyksissä aiheuttaa.

Julkiset puhetilanteet

Vielä muutama sana siitä, missä kulkee julkisen ja yksityisen puhetilanteen raja. Käytännön elämässä esiintymään joutuva aikuinen oppii nopeasti havaitsemaan, milloin hän on instituutionsa asialla ja mikä kulloinkin on puhetilanteen julkisuuden aste. Ellei opi, hän on päässyt asemaansa heikoin eväin ja kaipaa täydennyskoulutusta. Jokaisen omaksi asiaksi jätän sen, miten paljon on syytä pyrkiä ilmentämään persoonallisuutta instituution virttä veisatessa.

Julkinen tilanne on esimerkiksi se, kun toimitusjohtaja esittelee yritystään vaikkapa kaupungin tai kunnan päättäjille tai valtakunnallisen järjestön toiminnanjohtaja pitää lehdistötilaisuuden järjestön tulevasta keräyskampanjasta. Televisiossa ja radiossa haastateltava esiintyy usein instituutionsa edustajana. Kun pappi pitää valmistelematta puheen esimerkiksi muistotilaisuudessa, kyseessä on julkinen puhetilanne.

Julkiset puhetilanteet eivät ole aina virallisia sanan vahvimmassa merkityksessä. Kun kansalainen kysyy neuvoja verovirkailijalta, puhetilanne on tavallaan virallinen mutta ei julkinen vaan kahdenkeskinen. Kun oikeuden puheenjohtaja kuulustelee todistajaa, puhetilanne on sekä virallinen että yleensä julkinen.

Kirjakielen puhujia

Tehtäväni on tarkastella, mitkä ryhmät ovat tähän mennessä käyttäneet julkisessa esiintymisessä huoliteltua yleispuhekieltä, ts. puhuneet kirjakieltä.

Kirjakieli on syntynyt hengellisen ja maallisen vallankäytön tarpeisiin. Vasta paljon myöhemmin suomea ruvettiin viljelemään kirjallisesti kaunokirjallisuuden, korkeamman opetuksen, tieteen ja markkinoinnin kielenä. Kirjakieli on yhteiskunnan toiminnassa välttämätön apuväline. Koska mm. hallintoa, opetusta ja markkinointia hoidetaan paitsi kirjallisesti myös suullisesti, on tarvittu myös sellainen valtakunnallinen puhekieli, jolla saadaan välitetyksi sanomia niiden sisällön asiallisuuden kärsimättä. Tähän tehtävään on aikanaan valittu kirjakielen normien mukainen puhe syistä, joihin Osmo Ikola alustuksessaan viittaa. Seuraavassa esimerkkejä instituutioista, joiden edustajat ovat pyrkineet ja yleensä onnistuneetkin tähän päivään asti puhumaan kirjakieltä, jopa varsin luontevasti.

Papeista suurin osa pystyy pitämään ex tempore -puheen hyvällä kirjakielellä. Pappien taito käyttää huoliteltua yleispuhekieltä perustuu tietoiseen harjoitteluun. Valitettavasti lopputuloksena on joskus urautunut saarnanuotti, joka ei kuitenkaan ole seuraus kielenparren valinnasta. Myös murretta ja juttelukieltä voi puhua urautuneella nuotilla. Olen ollut havaitsevinani, että jotkut nuoret papit pyrkivät nykyään käyttämään ex tempore -puheissa vahvasti murreväristä kielenpartta. Tiedossani ei ole, miten eri-ikäiset sanankuulijat tähän valintaan suhtautuvat. Minulla ei myöskään ole käsitystä siitä, missä määrin kirkon nuorisotyössä viljellään eri puolilla Suomea nuorison juttelukieltä.

Oikeuslaitoksessa käytetään suullisessa käsittelyssä huoliteltua puhekieltä, joka tosin sisältää usein annoksen prosessin muotomääräyksistä johtuvaa erikoiskieltä. Havaitakseni myös asianajajat turvautuvat puheenvuoroissaan pääasiallisesti kirjakieleen. Käytännössä tuomarit ja asianajajat pystyvät varsin luontevasti myös keskustelemaan kirjakielellä.

Valtion ja kuntien virkakoneisto – ainakin sen johtavissa tehtävissä olevat – käyttää virka-asioihin liittyvissä esiintymistilanteissa ja neuvotteluissa voittopuolisesti kirjakieltä. Yleisönpalvelussa kielenparsi valittaneen tilanteen mukaan. Esimerkiksi erään terveyskeskuksen vuodeosastolla hoitajat puhuivat – mielestäni aivan aiheellisesti – aluepuhekieltä, siis sitä lähikieltä, jota potilaat parhaiten ymmärtävät. Tosin valinta saattaa johtua myös siitä, että hoitajat ovat syntyneet, käyneet koulunsa ja suorittaneet ammattitutkintonsa sillä murrealueella, jolla he työskentelevät. He eivät ehkä osaa muuta kieltä. Muulta murrealueelta kotoisin olevan lääkärin puhe on tavallisesti yleiskielisempää, joko huoliteltua yleispuhekieltä tai – jos opintopaikkana on ollut Helsinki ja lääkäri on alle 40-vuotias – pääkaupunkilaisleimaista juttelukieltä.

Puolustusvoimien koulutuksessa opetetaan asiat ja menetelmät huolitellulla yleispuhekielellä. Sananvalinnan täsmällisyyteen kiinnitetään erityistä huomiota, mikä saattaa kangistaa opetus- ja käskykielen melko kaavamaiseksi. Upseerien piirissä olen kuitenkin tavannut monia, jotka hallitsevat hyvin paitsi viranhoidossa käytettävän huolitellun yleispuhekielen myös reteän tuttavallisen puhekielen.

Liikeyritysten ja -laitosten johtohenkilöt osaavat yleensä puhua kirjakieltä. Tämä vaikutelma syntyy ainakin televisio- ja radiohaastattelujen perusteella, ja muutkin havaintoni viittaavat samaan. Myös aika moni kohtaamani myyntimies ja -nainen on puhunut markkinointitehtävää hoitaessaan kirjakieltä. Useimmat pätevät johtajat pystynevät muuntamaan esitystapaansa tilanteen virallisuuden ja luonteen mukaisesti. Toimitusjohtaja esittelee yrityksen tulosta hallintoneuvoston kokoukselle muodollisemmalla kielellä kuin suunnitelmiaan osastopäälliköille saunaillassa. Ilmeisesti asteikon laajuus riippuu persoonallisuustyypistä ja siitä, miten vahvaksi johtaja asemansa tuntee. Kaikissa organisaatioissa on esimiehiä, jotka säilyttävät joka tilanteessa muodollisesti korrektin, värittömän asiatyylin.

Valtakunnallisten järjestöjen johtavat toimihenkilöt osaavat yleensä puhua sujuvasti kirjakieltä. Tämä on ymmärtääkseni myös keskeinen pätevyysvaatimus tällaisia henkilöitä pestattaessa.

Radion ja television toimittajista valtaosa hallitsee kirjakielisen puhunnan. Toistaiseksi tätä taitoa on pidetty ammattipätevyyden olennaisena osana. Lasten ja nuorten ohjelmissa on eteläsuomalainen juttelukieli vallannut jonkin verran alaa, mutta vanhempi ikäpolvi ei tunnu vastalauseitta hyväksyvän sitä, että pääkaupunkiseudun puhekielestä tehdään yleisradion voimin valtakunnallista kielimuotoa.

Opetuslaitos – peruskoulusta korkeakouluihin – on avainasemassa niiden vaikuttajien joukossa, jotka ohjaavat yleispuhekielen kehityssuuntaa. Vielä 1950-luvun alussa, minun oppikouluaikanani, kaikkien aineiden opettajat pyrkivät puhumaan huoliteltua yleispuhekieltä. Oppilaille tuli täysin selväksi, että tuo puhekielen muoto oli opittava kaikkien niiden, jotka aikovat päästä urallaan eteenpäin. Erästä sijaisopettajaa, joka ei osannut lausua d:tä, pilkattiin takanapäin yleisesti. Myös akateemiset opettajat pyrkivät ainakin vielä 1960-luvun alussa käyttämään luennoilla ja seminaareissa kirjakielen mukaista kielenpartta.

Käsitykseni mukaan akateemisten opettajien kielenkäyttö on useilla aloilla melkoisesti lipsunut takavuosien tasosta. Koulun maailmasta havaintoni perustuvat äidinkielenopettajien koulutus- ja keskustelutilaisuuksiin: yli 50-vuotiaat puhuvat kirjakielistä yleispuhekieltä, monet nuoremmista taas murtavat melkoisesti nuorison juttelukielen suuntaan.

Missä murtokohta?

Opetuslaitos on puhekieleen liittyvien asenteiden muovaajana erikoisasemassa sikäli, että opetettavat ovat ensinnäkin yleensä aina opettajaa huomattavasti nuorempia. Toiseksi opettajalla on aina jonkinasteinen auktoriteettiasema. Toisin sanoen: opetustilanteessa koulussa ja yliopistoissa opettajan kielenkäyttöä arvioivat pelkästään nuoren ikäpolven edustajat, joihin opettajalla on asiantuntemuksensa ja asemansa perusteella henkinen yliote. Radiossa ja televisiossa esiintyvä sen sijaan joutuu aina myös itseään vanhempien, kokeneempien ja pätevämpien ihmisten arvioitavaksi. Yrityksen johto on samoin sekä kilpailijoiden että yritystä valvovien tai sen pyrkimyksiin kriittisesti suhtautuvien ihmisten arvioitavana. Papin puhetta arvioivat paitsi aloittelevat myös kokeneet kilvoittelijat.

Edellä sanottu selittää sen, miksi kielenkäytön ”vapautuminen” voi helpommin tapahtua koulussa ja yliopistossa kuin muissa yhteiskunnan instituutioissa: ei tarvitse ottaa huomioon sitä, että vanha polvi vaatii ja odottaa julkiselta esiintyjältä toisenlaista kielenkäyttöä kuin nuori polvi. Opettajalla on vapaus valita, pyrkiikö hän olemaan mallina, ts. puhumaan huoliteltua yleispuhekieltä, vai lähteekö kuulijoiden kelkkaan. Miten valintaan vaikuttavat pedagogiset tekijät, sitä käsittelee alustuksessaan Raija Ruusuvuori.

Kielentutkijoiden asenne

Kielentutkijat ovat korostaneet viime vuosina kielen sidonnaisuutta tilanteeseen. Äidinkieltä hallitsee hyvin se, joka osaa tilanteen mukaisesti vaihtaa säveltä. Tämä on ymmärtääkseni otettu huomioon myös koulujen äidinkielenopetuksessa.

Nuoren polven tutkijoiden puheesta on kuitenkin voinut saada joskus myös sen käsityksen, ettei suomalaisessa yhteiskunnassa ole lainkaan sellaisia tilanteita, joissa tarvitaan huoliteltua yleispuhekieltä eli taitoa puhua kirjakieltä. Erimielisyys ei niinkään koske syntaktisia piirteitä. Kaikki myöntävät, että vapaa puhe on syntaktisilta piirteiltään toisenlaista kuin paperille muotoiltu teksti. Lähinnä on vaadittu sellaisten muotojen kuin ”me mennään” ja ”ne tuli” hyväksymistä. Tosin ei ole tarkoin sanottu, mihin ne pitäisi hyväksyä. Jos niiden käyttö on sidoksissa puhujan ikään ja puhetilanteeseen, niistä ei voine päätösteitse tulla tunnusmerkittömän yleispuhekielen aineksia.

Vakavampi erimielisyyden aihe on se, mikä on ”toisen yleispuhekielen” – edellä nuorison juttelukieleksi luonnehtimani kielimuodon – status, mikä asema sille olisi annettava esimerkiksi joukkoviestinnässä, miten sen käyttöön eriasteisessa opetuksessa olisi suhtauduttava. Koska yleisin puhekieli ajan mittaan vaikuttaa myös kirjoitettuun kieleen, olisi tärkeää päättää, onko syytä yrittää tehokkaammin vaikuttaa esimerkiksi Yleisradion välityksellä siihen, mikä on hyväksyttävää julkisuomea.

Loppupäätelmät

1970-luvulle asti suomalainen yhteiskunta oli yleiskielen oppimisvaikeuksien kannalta sillä tavoin tasa-arvoinen, että kaikkien urallaan eteenpäin pyrkivien – sekä pääkaupunkilaisten että eri murrealueilla asuvien nuorten – tuli opetella huoliteltu yleispuhekieli. Tämä kieli oli yhtä kaukana kuopiolaisen äidinkielestä kuin helsinkiläisen luontaisesta puhekielestä. Jos Suomessakin pääkaupungin lähikieli saa yleiskielen aseman, helsinkiläiset ja yleensä eteläsuomalaiset ovat kielen markkinoilla edullisemmassa asemassa kuin ne, joiden lapsuuden kieltä hallitsevat provinsiaaliset murrepiirteet.

On väitetty, että kirjakieltä osaa puhua vain kielilautakunnan puheenjohtaja. Uskon kyenneeni osoittamaan, että huoliteltua yleispuhekieltä hallitsevien joukko on huomattavasti suurempi. Kaikki eivät vain havaitse, että esimerkiksi urheilutoimittaja Raimo Häyrisen soljuva selostus on muotoasultaan puhdasta kirjakieltä ja että myös rockradion toimittajat puhuvat kirjakieltä. Kirjakieli on muotoasultaan normitettu kielimuoto. Sananvalinnan avulla tämän kielimuodon saa sävytetyksi tilanteen vaatimusten mukaiseksi.

Kiteytän sanottavani seuraaviin lopputeeseihin, joista toivon keskusteltavan: