Kirjakielen normi on suositus hyväksyttävästä kielestä, mutta kirjoitettaessa ja tekstiä huollettaessa normia sovelletaan konkreettisiin sanoihin ja sanajonoihin. Jotta esimerkiksi osaisi merkitä pilkun säännön mukaan pää- ja sivulauseen väliin, on tunnistettava, mitkä tekstin sanat muodostavat päälauseen ja mitkä sivulauseen.

Säännöt saattavat myös antaa useita hyväksyttäviä vaihtoehtoja, joista kirjoittajan on valittava. Esimerkiksi Suomen kielen perussanakirjan mukaan sanaa analyysi voi taivuttaa joko takavokaalisesti analyysia tai etuvokaalisesti analyysiä. Kirjoittajan tehtävä on päättää, kummin hän tekstissään sanan taivuttaa.

Tarvitaanko tekstikohtaista sääntöä?

Sääntöjä todelliseen tekstiin soveltaessaan joutuu siis aina tekemään ratkaisuja. Asia mutkistuu vielä, kun pitää ottaa huomioon yksittäisen sanan tai lauseen lisäksi koko teksti. Jos sana analyysi esiintyy tekstissä useamman kerran, voiko kirjoittaja joka kerran valita yhtä vapaasti, kumman taivutustavan haluaa? Voiko hän siis samassa tekstissä ensin taivuttaa takavokaalisesti analyysia ja sitten analyysiä? Normin mukaan voi, sillä se ei ota huomioon tekstiympäristöä. Yhtenäisyyden vuoksi samaan tekstiin kuitenkin mieluummin valitaan vaihtoehdoista vain toinen. Oikeakielisyysnormi antaa kaksi oikeaa vaihtoehtoa, mutta tekstinormi, yhtenäisyyden periaate, vaikuttaa siihen, että yhdessä tekstissä niistä on voimassa vain toinen. Näin kirjoittaja tavallaan luo tekstikohtaisen normin, joka on alkuperäistä normia tiukempi: ”Tässä tekstissä sana analyysi taipuu vain takavokaalisesti.”

Samantapaisia sääntöjä, joita yhtenäisyyden vuoksi on tapana tiukentaa tekstikohtaisesti, on paljon muitakin. Niinpä monet sanat on mahdollista lyhentää useammalla kuin yhdellä tavalla, mutta samaan tekstiin valitaan vain yksi tavoista. Esimerkiksi automaattisen tietojenkäsittelyn lyhenteen voi kirjoittaa isoin tai pienin kirjaimin, mutta samassa tekstissä lyhenne kirjoitetaan vain joko ATK tai atk. Monia lyhenteitä voi myös taivuttaa eri tavoin sen mukaan, miten lyhenteen haluaa luettavan. Yhtenäisyyden periaatteen mukaan yhdessä tekstissä samaa lyhennettä kuitenkin taivutetaan aina samoin, esimerkiksi lyhenteen EU illatiivimuoto on joko kirjaimittaisen lukutavan mukainen EU:hun tai sanoittaisen lukutavan mukainen EU:iin.

Kuinka laajalti yhtenäisyyttä vaaditaan?

Jos sama lyhenne esiintyy samalla sivulla monta kertaa, lukijaa varmaankin vaivaa, jos se on kirjoitettu useilla tavoilla. Mutta jos teksti on pitkä, esimerkiksi monisatasivuinen kirja, harva lukija huomannee, vaikka sivulla 10 lukisi ATK ja sivulla 250 taas atk. Vielä vähemmän lukija kiinnittänee huomiota taivutusvokaalin valintaan, eivätkä kaikki lukijat siksi luultavasti ihmettelisi, vaikka samallakin sivulla lukisi sekä analyysia että analyysiä.

Voi myös kysyä, mikä on yksi teksti. Onko esimerkiksi sanomalehti tai edes sen yksi numero sellainen kokonaisuus, jossa vaikkapa atk pitäisi aina kirjoittaa samalla tavoin? Vai voiko toimittajista yksi kirjoittaa isoin kirjaimin ATK ja toinen pienin atk? Lehden kannalta lienee helpointa sopia yhdestä, yhteisestä tavasta, jottei toimittajien tarvitse miettiä asiaa joka kerta erikseen. Lukijallekin on mukavampaa, ettei kaksi eri käytäntöä sattumalta joudu samalle sivulle vierekkäin.

Tekstissä saattaa myös olla erilaisia osia, joissa noudatetaan eri käytäntöjä. Voidaan esimerkiksi päättää, että muualla tekstissä kirjoitetaan 15 prosenttia ja 200 markkaa, mutta otsikoissa käytetäänkin prosentinmerkkiä ja markan lyhennettä: 15 % ja 200 mk. Samoin varsinaisen tekstin käytännöstä voidaan poiketa esimerkiksi taulukoissa ja sulkeissa.

Yhtenäisyyden ihanne ei sovi kaikkeen

Kirjoittajan on myös ratkaistava, soveltaako hän yhtenäisyyden periaatetta tiettyihin sanoihin vai tiettyihin sanatyyppeihin. Jos taivuttaa sanaa analyysi takavokaalisesti, pitäisikö taivuttaa takavokaalisesti myös muita samantyyppisiä sanoja, sellaisia kuin dialyysi tai synonyymi? Pitäisikö normia siis tiukentaa tekstikohtaisesti muotoon: ”Tässä tekstissä sanoja taivutetaan takavokaalisesti aina kun se on normin mukaan mahdollista.” Näin voi tehdä, tai sitten voi päätyä ratkaisemaan taivutuksen sanoittain.

Yhtenäisyyden vaatimusta ei ole myöskään luontevaa soveltaa kaikkiin sääntöihin, joissa on vaihtoehtoja. Vaikka yhtenäisyyden periaate sopii hyvin analyysi-sanan taivutukseen, ei ole ilman muuta selvää, että sanoja ylipäänsä pitäisi taivuttaa samassa tekstissä samalla tavoin. Esimerkiksi sana jokeri voi Suomen kielen perussanakirjan mukaan taipua monikon genetiivissä kolmella tavalla: jokerien, jokereitten ja jokereiden. Pitäisikö sanomalehden valita näistä tavoista vain yksi ja taivuttaa jääkiekkojoukkueen nimeä Jokerit aina tietyllä tapaa? Mitään estettä tälle ei ole, jos se yksinkertaistaa kirjoittamista, mutta toisaalta kaikki taivutusvaihtoehdot voivat mainiosti esiintyä samassa tekstissä ilman, että lukija pitäisi tekstiä epäyhtenäisenä. Yhtenäisyyden periaate soveltuu nimittäin ennen kaikkea merkintäseikkoihin ja oikeinkirjoitukseen, ei niinkään taivutukseen.

Monessa asiassa yhtenäisyyden periaatteen kanssa kilpailee vastakkainen periaate, vaihtelun periaate. Selvimmin pyrkimys vaihteluun ilmenee sananvalinnassa. Moni muistaa jo kouluajoiltaan, kuinka piti välttää tautologiaa eli ei saanut toistaa samaa sanaa. Kirjoittaja etsii sanoille synonyymeja, jottei tule käyttäneeksi aina samaa sanaa, vaikka tämä sinänsä olisi merkitykseltään juuri oikea. Siksi urheilutoimittaja käyttää mielellään samassa jutussa urheiluseurasta vaihdellen nimiä Torpan Pojat, Torppa ja ToPo.

Selkeys ratkaisee

Yhteydessään parhaan, tarkoituksenmukaisimman vaihtoehdon valinta on tekstinhuoltoa. Yhtenäisyyden ja vaihtelun periaatteen lisäksi tekstinhuoltaja ottaa ratkaisuja tehdessään huomioon selkeyden. Niinpä monesti on selvempää toistaa sana kuin käyttää vaihtelun vuoksi eri sanaa, sillä lukija ei välttämättä tunnista eri ilmauksia samaan asiaan viittaaviksi.

Selkeyden periaate vaikuttaa muutenkin paljolti juuri sananvalintaan. Moni sinänsä oikea sana on tekstiyhteydessään epäselvä. Muualla tässä lehdessä käsitellään edellyttää-verbiä. Se on sinänsä käyttökelpoinen sana, mutta usein sen sijasta on selvempää käyttää muita ilmauksia. Vastaava esimerkki on konjunktio kun. Kun voi ilmaista ajan lisäksi muun muassa syytä, mutta silti syyn ilmaisemiseen kannattaa kun-sanan asemesta käyttää yksiselitteistä konjunktiota koska, jos on olemassa väärinkäsityksen vaara.

Selkeyden vuoksi kielioppaat kehottavat myös välttämään lyhenteitä, elleivät ne ole lukijalle ehdottoman tuttuja. Vaikka normin mukaan lastentarhanopettajan tittelin voi lyhentää LTO, tätä lyhennettä ei pidä käyttää muuten kuin silloin, kun lukijalle on varmasti selvää, mistä on kysymys. Lisäksi lyhennettä käytettäessä täytyy olla syytä säästää tilaa ja lyhenteen on sovittava tekstilajiin; muuten on parasta kirjoittaa sana kokonaan.

Viime vuosina monia vanhoja normeja on väljennetty. Vaikka normi nyt hyväksyykin rakenteen, jota ennen pidettiin virheellisenä, kirjoittajan on edelleenkin huolehdittava käyttämänsä rakenteen selkeydestä. Suomen kielen lautakunta esimerkiksi hyväksyi muutama vuosi sitten essiivimääritteen tuloksena tai seurauksena myös sellaisiin tapauksiin, joissa essiivi ei määritä lauseen subjektia. Silti epäselvää essiivimääritettä ei edelleenkään pidä käyttää. Esimerkiksi lause Työryhmässä käsiteltiin lainvastaisen toiminnan mahdollisuutta seurauksena liian tiukasta juridisesta säätelystä jättää epäselväksi, mikä oikein on seurausta liian tiukasta juridisesta säätelystä. Selvempää on sanoa esimerkiksi näin: Työryhmässä käsiteltiin sitä, seuraako liian tiukasta juridisesta säätelystä lainvastaista toimintaa. (Tätä rakennetta ja siihen liittyvää suositusta käsitellään Kielikellossa 2/1994, s. 12–15.)

Poikkeaako tekstilajin tapa oikeakielisyysnormista?

Kun lukija tulkitsee tekstiä, hän vertaa sitä muihin saman lajin teksteihin. Teksti on lajinsa edustaja kaikin tavoin, ja tietyssä tekstilajissa saattaa olla myös omia vakiintuneita normejaan, jotka poikkeavat yleiskielen normeista. Kaunokirjallisuudessa pilkkuja käytetään harvoin täysin pilkkusääntöjen mukaan. Kirjailija voi myös mainiosti viitata ihmisiinkin pronominilla se, silloin kun se on hänen valitsemansa tyylin mukaista. Poikkeamat kirjakielen normeista ovat usein osa myös mainosten tyyliä.

Jopa lehtitekstissä voi joskus poiketa kirjakielen normeista. Niinpä suorissa haastattelulainauksissa voi käyttää puhutun kielen muotoja, esimerkiksi ne menee, me mennään. Jos tarkoitus on kiinnittää lukijan huomio puheen aitouteen tai haastateltavan persoonaan, puheen jäljittely on paikallaan. Tällainen jäljittely voi kuitenkin viedä huomion pois siitä, mitä sanottavaa haastateltavalla on, eikä kaikkia haastattelupuheenvuoroja olekaan syytä kirjoittaa puheen tapaan. Lehtitekstihän noudattaa muuten tavallisesti kirjakielen normeja, ja poikkeamat näistä kiinnittävät lukijan huomion.

Esimerkki tekstilajiin kehittyneestä erikoisnormista on myös tapa jättää lakitekstissä järjestysluvun piste pois. Lakiteksteissä kirjoitetaan esimerkiksi 1 päivänä, 2 §, vaikka muissa teksteissä järjestyslukuun tulee piste, siis 1. päivänä, 2. kohta. Tämä lakikielen tapa on niin vakiintunut, että se mainitaan myös kielenhuolto-oppaissa. Lakikielen järjestysluvut eivät olekaan tekstinhuoltajan kannalta ongelmallisia, vaan lakitekstistä järjestysluvun piste tosiaan jätetään pois. Mutta entäpä tekstit, jotka vain muistuttavat lakitekstejä, kuten sopimukset tai säännöt, tai tekstit, joissa viitataan lakeihin, kuten viranomaispäätökset? Monesti näissäkin järjestysluvut näkee merkittävän lakitekstin tapaan ilman pisteitä. Tekstinhuoltajan tuleekin nyt miettiä, onko tällainen teksti rinnastettava lakiin vai muihin teksteihin. Jos halutaan korostaa sopimuksen lainomaista arvovaltaisuutta, pisteettömyys voi olla paikallaan. Jos taas tarkoitus on lähentää tekstiä lukijaan, on parempi noudattaa yleiskielen käytäntöä. Ainakin yksityiselle kansalaiselle lähetettäviin viranomaispäätöksiin on luontevampaa merkitä järjestysluvut samalla tavalla kuin muihinkin asiakaskirjeisiin, siis pisteellisinä. Samoin lehtitekstissä on syytä käyttää järjestysluvun pisteitä, vaikka puhuttaisiin laeista.

Vakiintuneitakin tapoja voi vähitellen yrittää muuttaa, jos ne eivät tunnu tarpeellisilta tai ovat peräti haitallisia. Esimerkiksi työpaikkailmoituksissa on tavallista sanoa, että hakemusten on oltava perillä johonkin päivään mennessä. Tämä ilmaustapa on aiheuttanut paljon sekaannuksia ja jopa riitoja, sillä monelle on epäselvää, voiko hakemukset jättää vielä mainittuna päivänä. Suomen kielen perussanakirja suosittaakin käytettäväksi mieluummin sanaa viimeistään, koska tämä on selvempi. Sanakirjojen mukaan esimerkiksi kesäkuun 1. päivään mennessä merkitsee ’ennen kesäkuun 1. päivää’ eli samaa kuin viimeistään 31. toukokuuta. Samaan tapaanhan myös vastaava ilmaus kello 12:een mennessä tarkoittaa ’ennen kello 12:ta’. Jottei epäselvyyttä tule, onkin parempi käyttää sanaa viimeistään silloin, kun on kyse pitemmästä ajasta kuin tietystä kellonlyömästä. Tässä tapauksessa siis sekä normi että selkeys vastustavat tekstilajin yleistä tapaa, ja siksi tekstinhuoltaja mieluummin noudattaa normia.

Tilansäästöä normien kustannuksella

Joissakin teksteissä on tarpeen säästää tilaa ja siksi käyttää myös normin vastaisia lyhenteitä. Tyypillinen esimerkki ovat lehtien pikkuilmoitukset, joissa jokainen palstamillimetri maksaa. Niinpä niiden lyhenteet eivät välttämättä ole sääntöjen mukaisia.

Myös taulukon sarakkeet voivat joskus olla niin ahtaat, ettei sarakkeen otsikoksi mahdu sanoja tuhatta markkaa tai edes 1 000 mk, vaan on käytettävä suositusten vastaista tuhannen markan lyhennettä tmk. Ei myöskään ole harvinaista, ettei sarakkeessa ole tilaa ryhmitellä numeroita välilyönnillä, esimerkiksi 3 000, vaan onkin kirjoitettava kaikki yhteen, siis 3000.

Jos tilaa ei kerta kaikkiaan ole, asialle ei voi mitään. Tilan säästöä ei kuitenkaan voi pitää riittävänä perusteena normin rikkomiselle silloin, kun on kyse juoksevasta tekstistä. Monet lehdet säästävät palstamillimetrejä esimerkiksi kirjoittamalla puolueen jäsenyyttä osoittavat lyhenteet pisteettöminä (esim. sd, kok). Tekstinhuoltajan mielestä tässä ei kuitenkaan ole kysymys sellaisesta tilansäästöstä, että pisteen pois jättäminen olisi perusteltua. Oikea tapa lyhentää puolueen jäsenyys lehtitekstissä on siis sd., kok. ja niin edelleen.

Miltä ilmaus näyttää?

Joskus kirjoittaja mielellään poikkeaisi normista, koska norminvastainen ilmaus ”näyttää” mukavammalta. Voi olla, että lyhenteiden pisteitä jätetään pois tästäkin syystä. Ulkonäkösyistä monet lehdet myös mielellään kirjoittavat isokirjainlyhenteetkin pienin kirjaimin, ainakin otsikoissa: pvc-muovi, ktm (otsikon alussa Ktm). Koska ulkoasu on pitkälti makuasia, ei tekstinhuoltaja helposti hyväksy sitä perusteeksi normista poikkeamiselle. Niinpä myös lehtitekstissä nämä lyhenteet pitäisi kirjoittaa isoin kirjaimin, siis PVC-muovi ja KTM (kauppa- ja teollisuusministeriö, kauppatieteiden maisteri). Vaikea on ymmärtää myös sitä, miksi televisio-ohjelmien tekstityksissä kirjoitetaan joskus haastateltavien ja ohjelmantekijöiden nimet pienellä alkukirjaimella, semminkin kun tämä on tavallisimpia yleisön television kielestä esittämien moitteiden aiheita.

Kuitenkin jos tekstin tarkoitus on juuri ulkoasulla kiinnittää lukijan huomiota, voi oikeinkirjoitussäännöistä harkitusti poiketa. Esimerkiksi mainoksien hintamerkinnöissä ei mikään estä poikkeamasta desimaaliluvun normin mukaisesta merkinnästä. Vaikka pennit erotetaan markoista ensisijaisesti pilkulla, esimerkiksi 39,90, mainoksissa voi käyttää muitakin tapoja, kunhan ne ovat selviä. Tavallista on esimerkiksi kirjoittaa pennit pienemmällä, siis 3990.

Mainostajillekaan ei toki sallita mitä vain. Vaikka joskus graafisesti tyylikäs ilmaus syntyy siten, että jätetään tavuviivat pois sanoja riviltä toiselle jaettaessa tai muuten poiketaan oikeinkirjoitussäännöistä, tavallisesti tahallisetkin kirjoitusvirheet pikemminkin ärsyttävät kuin houkuttelevat mahdollista ostajaa.

Tietotekniikka luo uutta normistoa

Myös tietotekniikan rajoitukset voivat olla todellinen syy normista poikkeamiseen. Kirjoittaja ei saa ohjelmaansa tuottamaan kaikkia merkkejä, tai merkkien tuottaminen on hankalaa. Harva on löytänyt koneestaan näppäimen, jolla pystyy kirjoittamaan suhu-s:n, ja siksi saamme lukea useammin Tshekistä kuin Tšekistä. Jopa ajatusviivaa voi olla vaikea tuottaa, ja siksi edelleen rajakohtaa hyvin usein merkitään joko virheellisesti pelkällä yhdysmerkillä (3-5) tai toissijaisen suosituksen mukaan yhdysmerkillä ja sananväleillä (3 - 5); ensisijainen tapa olisi 3–5. Moni taulukko- tai laskentaohjelma taas käyttää desimaalipistettä desimaalipilkun sijasta.

Myös automaattitavutus tuottaa joskus virheellisiä tai vaikeasti hahmotettavia ilmauksia. Mitä tarkoittaa esimerkiksi

suo-
raha-
kukon-
sulttina?

Tällainen sana oli päässyt erääseen lehtiotsikkoon. Lukija sai tavata kauan, ennen kuin ymmärsi, että kysymys oli suorahakukonsultista! Tällaiset kömmähdykset pitäisi toki korjata – käsin, jos ei muu auta. Kieliasiat ovat kuitenkin niin tärkeitä, että myös tietokoneohjelmissa pitäisi panostaa niiden ratkaisuun ja tehdä normien noudattaminen kirjoittajalle helpoksi.

Tavoitteena lukijan kannalta tarkoituksenmukainen teksti

Tekstinhuollon pyrkimyksenä on löytää ilmaus, joka on kulloisessakin tekstissä tarkoituksenmukaisin. Yleensä kirjakielen normeja on järkevää noudattaa, vaikka lähes ainoa tekstilaji, jonka tarkoitus on suoranaisesti osoittaa normien hallintaa, on ylioppilasaine. Muissa teksteissä normeja voi myös rikkoa, kunhan sen tekee tietoisesti. Hyväksyttävä peruste normista poikkeamiseen voi olla esimerkiksi tekstin selkeys, yhtenäisyys tai tekstilajin vakiintunut tapa.

Kun normista poiketaan, se pitäisi tehdä vain lukijan palvelemiseksi eikä siksi, että kirjoittaja pääsisi itse helpommalla. Loppujen lopuksi voikin olla parempi normin rikkomisen sijasta päinvastoin noudattaa jopa tiukempaa sääntöä kuin oppaisiin on kirjattu!