Mitä Kielitoimiston puhelinneuvonnasta kysytään?

Kielitoimiston neuvojat merkitsivät muistiin vuoden 1999 kevään ja syksyn aikana yhteensä 500 kielineuvonnassa esitettyä kysymystä. Varsinaisen kysymyksen muistiin merkitsemisen lisäksi soittajilta tiedusteltiin joitakin henkilötietoja: työpaikkaa, ammattia, työtehtävää ja koulutusta. Lisäksi tiedusteltiin soiton tarkoitusperää eli mihin vastausta tarvittiin, mikä oli kysymyksen aiheuttaneen tekstin laji, vastaanottajakunta ja -määrä. Tarkastelen tässä kirjoituksessa soittajien esittämiä kysymyksiä (Pirjo Hiidenmaa tarkastelee kirjoituksessa ”Kielitoimiston puhelinneuvonta – kuka kysyy ja miksi?” sitä, ketkä kysyvät ja miksi he kysyvät).

Puhelinneuvontaan esitetyt kysymykset ryhmiteltiin aiheen mukaan kahdeksaan pääluokkaan. Pääluokat jakautuivat edelleen alaluokkiin kysymysten erityispiirteiden mukaan. Aiheenmukainen luokitus näkyy taulukosta 1.

Taulukko 1. Kysymysten aiheet ja määrät

Oikeinkirjoitus ja eri tavoin ilmauksen merkitykseen liittyvät asiat muodostavat kolme neljäsosaa kysymyksistä. Oikeinkirjoituskysymysten suuri määrä viestii siitä, että neuvontapuhelimesta kysytään opastusta nimenomaan kirjoitettujen tekstien laatimiseen. Ani harvoin tiedustellaan neuvoa puhetilanteisiin.

Oikeinkirjoitus

Oikeinkirjoitusta kysyttiin eniten: keskimäärin joka toinen kysymys on oikeinkirjoituksesta eli ortografiasta. Kysymysten runsaus on sikäli ymmärrettävää, että toisin kuin monet muut kielenkäytön säännöt oikeinkirjoituksen normi on opettelemalla opeteltava.

Oikeinkirjoituksen kysymysten määrä on kasvanut jonkin verran edellisestä tutkimuksesta (1986), jolloin 37 % kysymyksistä koski ortografiaa. Mistä tämä kertoo? Onko kyse yksinkertaisesti sattumasta ja otoksen pienuudesta, vai onko normikielen osaaminen heikentynyt? Selvityksemme perusteella tähän ei voi vastata. Oikeinkirjoituskysymysten aiheet näkyvät taulukosta 2.

Taulukko 2. Oikeinkirjoituskysymysten aiheet ja kysymysten määrät (yht. 239 kysymystä).

Oikeinkirjoituksen pulmat ovat samoja vuodesta toiseen. Lyhenteitä ja lyhentämistä on aina tiedusteltu hyvin lukuisasti, niin nytkin. Vakiintuneiden lyhenteiden muotoa kysyttiin eniten (alv., CD-ROM, fil.maist.). Sijapäätteen liittäminen lyhenteeseen on toinen tavallinen kysymystyyppi (50 cm:n pituinen, CD-ROMia, RUK:hon, Kelaan). Lyhenne osana sanaa panee pohtimaan merkintätapoja (AKT:laiset). Jonkin verran kysytään myös lyhenteiden muodostamisen periaatteita. Tuleeko lyhenteeseen piste vai ei? Milloin lyhenteessä käytetään isoja, milloin pieniä kirjaimia?

Välimerkit aiheuttavat jatkuvasti pulmia. Kysymykset eivät kuitenkaan jakaudu tasaisesti välimerkkityyppien kesken. Piste, pilkku ja lainausmerkit ovat kysymysten kestosuosikkeja, mutta erityisesti on huomattava yhdysmerkin käyttöön liittyvien kysymysten huomattava osuus (70 % välimerkkikysymyksistä). Yhdysmerkin käytöstä tiedustellaan usein sanavälin jättämisestä yhdysmerkin eteen (Tuntematon sotilas -romaani), mutta varsin usein nykyään myös koko yhdysmerkin tarpeellisuutta täysin vakiintuneissa merkintätavoissa (”spothinta”, po. spot-hinta, ”Internetyhteys”, po. Internet-yhteys). Yhdysmerkin käytön sekä yhteen ja erilleen kirjoittamisen ongelmat kytkeytyvät usein yhteen. Kiistaton ohjausvaikutus on taajaan näkyvillä nimillä, jotka kirjoitetaan nykyään melko yleisesti vastoin oikeinkirjoitusnormeja (Leonia Pankki, Hartwall Areena).

Iso- ja pienikirjaimisuutta kysytään oikeinkirjoituksesta toiseksi eniten. Yksinkertainen sääntö on, että erisnimet kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, yleisnimet pienellä. Säännön soveltaminen ei kuitenkaan ole aina ongelmatonta. Nimittäin se, milloin sana viittaa yksilötarkoitteeseen, on iänikuinen kielellis-filosofinen ongelma, joka ei aina ratkea luonnostaan. Suuri osa pulmatapauksista onkin eris- ja yleisnimen rajankäyntiongelmia, joiden ratkaisu on monesti vain sopimuksenvarainen eikä erityisen luonnollinen. Julkishallinnon nimet ovat poikkeuksellisen ongelmallisia (valtiovarainministeriö, Opetushallitus), mutta hankaluuksia aiheuttavat muutkin sanat (Internet, talvisota). Erisnimien luokittelupulmiin ei voi koskaan löytyä ehdotonta vastausta, koska luokat eivät kerta kaikkiaan ole tarkkarajaisia. Nimissä on paljon myös kirjoitustapaan liittyviä mieltymyksiä, jotka poikkeavat perussäännöstä (Sibelius-Akatemia vai Sibelius-akatemia).

Yhteen ja erilleen kirjoittaminen on suomen kielen tyypillisimpiä oikeinkirjoituksen vaikeuksia. Yhdyssanan ja sanaliiton rajankäynti on yksinkertaisissa tapauksissa ongelmatonta. Substantiivit kirjoitetaan systemaattisesti yhteen, vaikka sanat ovat pitkiäkin (kirjahyllynkannatin, jalkapallo-ottelu). Tällaisen oikeinkirjoitusseikan unohtamista pidetään yleisesti pahana virheenä.

Astetta hankalampia ovat sellaiset adverbit ja partikkelit, joiden yhteen ja erilleen kirjoittamista täytyy erikseen opetella (ajan mittaan, viime kädessä); niiden oikeinkirjoitukseen ei ole antaa yksinkertaista nyrkkisääntöä. Vastaavanlaisia ovat myös verbin nominaalimuodon ja muun sanan liittoumat (lukuun ottamatta, niin sanottu, näin ollen, huomioon otettava). Kirjoitusta mutkistaa jonkin verran se, että joissakin tapauksissa sekä yhteen että erilleen kirjoittaminen käyvät, kokoontaitettava ~ kokoon taitettava. Yhdyssanan ja sanaliiton välinen ero on näissä tapauksissa osittain häilyvä, koska yhteen ja erilleen kirjoittamisen ero perustuu vakiintuneisuuteen, joka ei ole yksikäsitteisesti määriteltävissä (ohimenevä muoti-ilmiö ~ ohi menevä sade).

Erityisen hankalia ovat genetiivialkuiset tapaukset, joissa yhteen ja erilleen kirjoittaminen luo merkityseroja (osaston johtaja ~ osastonjohtaja, kasvinjalostajan oikeus ~ kasvinjalostajanoikeus). Tällaisissa tapauksissa on usein kyse käsitteellistymisen asteesta. Merkityseron kuuleminen vaatii tarkkaa korvaa ja hyvää lauseopillista hahmottamista.

Vierassanojen kirjoittamisessa tavallinen ongelma on vieraslähtöisen sanan äänteiden pituus (syanidi, ei ”syaniidi”; paneeli, ei ”paneli”). Vierasperäisten nimien oikeinkirjoitusta ja taivutusta kysytään myös kielineuvonnasta, vaikka nimistöneuvonnalla on oma neuvontapuhelin. Toisaalta monet erisnimiin yhdistyvät ongelmat ovat päällekkäisiä muiden kielikysymysten kanssa.

Numeroilmauksien kirjoittamista ja varsinkin puhelinnumeroiden merkintää kysytään paljon. Merkkien ja symbolien käyttöön liittyvien kysymysten määrä lisääntyy kaiken aikaa, mikä kertonee siitä, että epätyypilliset, kirjoitusmerkkeihin vanhastaan kuulumattomat merkintätavat lisääntyvät asiaproosassakin. (Merkkien ja numeroiden oikeinkirjoitusta opastetaan laajasti mm. Kielikellossa 3/1998.)

Merkitys

Ilmauksen – ennen kaikkea sanan – merkitykseen liittyvät kysymykset ovat oikeinkirjoituksen ohella toinen suuri kysymysryhmä. Merkityskysymysten eri aiheet näkyvät taulukosta 3.

Taulukko 3. Ilmauksen merkitykseen liittyvien kysymysten aiheet ja määrät (yht. 131).

Suurin merkitykseen liittyvä kysymysryhmä on sanan tai ilmauksen oikeellisuus tietyssä yhteydessä. Kysymykset ovat miltei poikkeuksetta vaihtoehtokysymyksiä, joissa kysyjällä on jo valmiina esittää kaksi vaihtoehtoa (somali ~ somalialainen; ulkomainen ~ ”ulkolainen” ~ ulkomaalainen). Monesti sanoille löytyy selvä merkitysero (tarkastaa ~ tarkistaa), joskus taas ero on hiuksenhieno tyylillinen vivahde-ero (tekninen ~ teknillinen). Merkitysero voi olla myös vanhastavuus tai ylätyylisyys (ilmoitan ~ pyydän ilmoittaa ~ pyydän saada ilmoittaa). Toisinaan kysytään sellaisia johdoksia, joille on vaikea löytää merkityseroja (tunnettuus ~ tunnettavuus, standardoida ~ standardisoida). Näissä on usein kyse vain muodon vakiintuneisuudesta tai vakiinnuttamisesta. Sanan tai ilmauksen ”oikeellisuus” kytkeytyy monesti tyyliin, ja on selvää, etteivät luokat ole selvärajaisia.

Vierassanoista kysytään oikeinkirjoituksen lisäksi myös merkitystä. Merkitysopillisia vierassanojen ongelmia on kahta tyyppiä. Kahdessa kolmasosassa kysymyksistä kysyjä tiedustelee vieraslähtöisessä asussa tuntemansa sanan suomalaista vastinetta (revitoida ’tarkistaa’, prime time ’paras televisionkatseluaika’). Kysyjä on siis selvillä sanan tai käsitteen merkityssisällöstä, mutta käsitteelle pitäisi löytää käypä suomenkielinen vastine. Loppukolmanneksessa on kyse soittajalle tuntemattomasta vieraasta sanasta (kineasti ’elokuvanharrastaja’, demagogi ’kansankiihottaja’).

Tyypillinen merkityskysymys koskee tunnetun sanan tai ilmauksen oikeaa, tarkkaa tai ”virallista” merkitystä. Mikä on kadota-verbin tarkka merkitys? Mitä tarkoittavat missio ja visio? Tekstiilitaiteilija-sanan merkityksenrajat? Mitä tarkoittaa teknologia? Tällaiset kysymykset ovat toisinaan hankalia vastattavaksi, koska ilmauksen merkitykseen voi vaikuttaa esiintymisympäristö. Sanakirjat kuvaavat vakiintuneita merkityssisältöjä, ja niiden selitysvoima ei aina kanna tilanteisiin merkityksiin. Erikoisalojen sanasto ja termit ovat ongelmallisimpia. Erityisesti monien uuden uutukaisten termien merkitystä on alaan vihkiytymättömän mahdoton tietää, koska termit vasta hakevat merkityksenrajojaan.

Sanojen vastakohtasuhteita tiedustellaan jonkin verran. Miltei poikkeuksetta kysymykset liittyvät tapauksiin, joissa luonteva vastakohtapari puuttuu sanastossa olevan aukon takia tai vakiintunutta ilmausta ei vain ole olemassa. Mikä on ymmärrettävä-sanan vastakohta? Mikä on liukkaan lattian ”vastakohta”? Sanan, fraasin tai fraasin osana olevan oudon sanan alkuperä ja merkitys mietityttää myös silloin tällöin: Mikä on hippula fraasissa hippulat vinkuu?

Tyyli

Tyylillä voidaan tarkoittaa tilanteeseen soveliaan ilmauksen tai ilmaustavan löytämistä ennemminkin kuin kielenilmausten luokittelua ehdottomasti oikeisiin ja vääriin. Tekstiä tuotetaan kuulijoille ja lukijoille, ja olennaista on suhteuttaa tekstin tyylilaji lukija- ja kuulijakuntaan. Vastaanottaja siis vaikuttaa tyyliin. Tästä seuraa monenlaisia kysymyksiä.

Onko kielenkäyttötilanne sellainen, jossa tekstin tavoitteena on noudattaa yleiskieleen sovittuja sääntöjä? Vaatiiko tilanne yleiskielisyyttä vai kelpaako huolettomampi tyylilaji? Onko sana puhuttua vai kirjoitettua? Kenelle teksti on tarkoitettu? Kuinka tuttavia ollaan? Pitääkö sinutella vai teititellä? Onko kyseessä asiaproosa vai leikillinen sähköpostiviesti ystävälle? Milloin huumori sopii? Tyylin hyvämuotoisuus on pulmallinen, koska kielenkäyttäjien arviot soveliaasta tyylistä vaihtelevat. Kuitenkin pitäisi löytää tasapaino kielenkäyttötilanteen ja tekstin tyylin välillä.

Taulukkko 4. Tyyliä koskevatkysymykset (yht. 45).

Sanan tyyliarvo mietityttää kysyjiä eniten: suurin osa kysymyksistä tutkailee sanan sopivuutta ympäristöönsä. Ovatko helppolukuinen ja vaikealukuinen soveltuvia tai peräti ”virallisesti hyväksyttyjä” suomen asiaproosan sanoja? Käykö sana visuaalisesti lehtijuttuun? Onko kustannustehokas kelvollista suomea? Voiko tuote olla entsyymirikas? Mihin yhteyteen meilata-verbi sopii?

Sanan käytön ongelmat koskettavat myös merkitysoppia ja eritoten sanojen välittämiä mielikuvia. Voiko seurakunnalla olla toimenkuva? Kielenkäyttäjällä on murretaustansa, mikä näkyy joissakin kysymyksissä: Onko pipa murretta? Murretaustaiset rektioerot näkyvät joskus myös tyyliin liittyvissä kysymyksissä. Onko ilmaustavoissa tuntua hyvältä ~ hyvälle käypyyseroa? Onko nykysuomessa eroa ilmauksilla asia tuli tehtyä ~ tehdyksi?

Julkisen kielenkäytön tyyliä myös kommentoidaan säännöllisesti, mikä kertonee tiedotusvälineiden kielen tyylillisestä variaatiosta. ”Huono” kieli herättää närää: Miksi radiotoimittaja sanoo ”kaa”, vaikka se on rumaa? Osa kommenteista koskee muotisanoja (teknologia) ja muoti-ilmauksia (jokin on seksikästä). Joskus tiedustellaan myös riski- ilmauksiksi ajateltuja tai paheksuttaviksi arvioituja ilmauksia. Tämä voi johtaa ylivarovaisuuteen: Saako kohdistua-verbiä käyttää? Usein on kyse siitä, että kielenhuollon suosituksia tulkitaan erheellisesti tai ne muistetaan alkujaankin väärin.

Tekstinmuotoilukysymykset liittyvät usein kirjeiden, asiakirjojen ja muiden vastaavien laadintaan. Ongelmat voivat olla melko yleisluonteisia tekstin tuottamiseen liittyviä pulmakohtia, mutta myös lauseen muotoilun ja hyvämuotoisuuden sekä sananvalinnan hankaluuksia. Tekstin muotoilussa on harvoin jos milloinkaan yhtä oikeaa vastausta. Lisäksi useat muotoilukysymykset ovat makuasioita, ja vallalla on toisaalta myös erilaisia käytäntöjä kielenkäyttötilanteen mukaan. Tuleeko kirjeen alkuun Helsinki vai Helsingissä 10. toukokuuta 2000? Kirjoitetaanko sukunimi ennen etunimeä vai päinvastoin?

Muotorakenne

Muoto-oppi jaetaan taivutukseen ja sananmuodostukseen. Muoto-oppia koski 42 kysymystä, joista suurin osa käsittelee joko suoraan sanan taivutusta tai taivutuksen aiheuttamia muita ongelmia. Taivutuksen erikoistapaus on vierassanojen vokaalisointu.

Taulukko 5. Muotorakenteen kysymysten aiheet ja määrät (yht. 42).

Kysymysten määrän perusteella sanojen muoto-opilliset ominaisuudet eivät ole kovin pulmallisia kielenkäyttäjille. Taivutus on yleensä suomenkieliselle ongelmatonta. Ongelmat syntyvät poikkeustapauksista. Tyypillinen hankaluus kumpuaa siitä, jos samannäköiset sanat kuuluvat eri taivutustyyppiin (viini : viiniä ’juoma’, viini : viintä ’nuolikotelo’). Sanan yleisyys ja taivutuksen ongelmattomuus korreloivat sikäli, että mitä yleisempi sana on, sitä varmemmin taivutus onnistuu. Joskus kysytäänkin harvoin esiintyvien sanojen taivutusta (hiisi : hiiden). Harvinaisempi pulmakohta on taivutustyyppien sekoittuminen eri lailla taipuvissa samankaltaisissa sanoissa. Sanotaanko tuoli : tuolia vai tuoli : ”tuolta”, samaan tapaan kuin esimerkiksi puoli-sana taipuu?

Joidenkin taivutusmuotojen runsas variaatio on jatkuva ongelma. Vallankin monikon partitiivissa ja genetiivissä on runsaasti erilaisia yhtä oikeita taivutustapoja: lääkärejä ~ lääkäreitä, lääkärien ~ lääkäreiden ~ lääkäreitten, Simpsonien ~ Simpsoneiden, palveluja ~ palveluita, palvelujen ~ palveluiden ~ palveluitten. Näistä voi valita omaa korvaansa eniten miellyttävän. Muoto-opillinen vaihtelu on kysymystyyppinä kiintoisa. Kysyjä nimittäin yleensä luettelee neuvojalle aivan kielenmukaisia taivutusmuotoja, joiden keskinäinen oikeellisuus askarruttaa häntä. Ani harvoin esitetään vaihtoehdoksi väärää taivutusmuotoa (liitäntä : ”liitäntiin” ~ liitäntöihin).

Taivutukseen liittyvät myös äännevaihtelut, jotka koskevat vain tietyntyyppistä rajattua sanaryhmää tai peräti vain yhtä sanaa, ruoka : ruoan ~ ruuan. Sekakoosteisten taivutusmallien sanoja kysellään joskus. Mikä on parantua-verbin imperfekti? Variantiksi käy säännöllisen muodosteen parantui ohella parani, joka on arkaistisemman verbin parata taivutusmuoto.

Astevaihtelua joudutaan pohtimaan yleensä harvoin. Tavallisimmin kysytään sanojen viive ja Internet taipumista. Viive on uudissana, jota yleensä taivutetaan monien muiden vastaavan rakenteisten sanojen (lieve, turve) tapaan viiveen : viiveellä jne. Myös astevaihtelullinen taivutus muoto viipeen : viipeellä on mahdollinen. Tämä taivutuksen jonkinasteinen vakiintumattomuus aiheuttaa epätietoisuutta. Internet taas on erisnimi ja vieraslaina. Niinpä se taipuu kuten vierassanat eli t ei kirjoitettaessa kahdennu: Internet : Internetiin. Kotoistettu netti taas noudattaa normaaleja astevaihtelusääntöjä, siis netti : netin.

Taivutukseen liittyy myös vokaalisointu, joka on lähinnä vierassanojen taivutuksen pulma: valitaanko etu- vai takavokaalinen taivutuspääte. Ongelmat johtuvat siitä, että vierassanojen sanavartalossa on suomen kielen äännejärjestelmän vastaisesti sekä etu- että takavokaaleja, esimerkiksi analyysi (analyysilla ~ analyysillä), amatööri (: -llä) ja pyramidi (: -lla).

Lauserakenne

Lauserakenteeseen liittyviä kysymyksiä ei otokseemme sattunut kovin paljon, mutta ne ovat sitäkin arvattavampia. Kysymysten aiheet ja määrät näkyvät taulukosta 6.

Taulukko 6. Lauseopin kysymysten aiheet ja määrät (yht. 28).

Verbikongruenssi eli subjektin ja predikaatin taivutusopillinen yhdenmukaisuus on lauseopin kysymysten kestosuosikki. Kirjakielen verbikongruenssin ongelmat rajoittuvat kahteen persoonamuotoon, nimittäin monikon 1. ja 3. persoonaan. Monikon 1. persoonan muodoista kysytään odotuksenmukaisesti passiivimuodon esiintymisestä me-pronominin kanssa (”me mennään” po. me menemme), sillä passiivimuotoista verbiä käytetään aktiivimuotoisen, kongruoivan muodon asemesta varsin yleisesti ennen muuta puhutussa kielessä. Kysyjät tuntevat säännön varsin hyvin, ja he haluavatkin useimmiten lähinnä keskustella ilmiöstä neuvojan kanssa.

Monikon 3. persoona on kysymyksenä aito ongelma. Perussäännön mukaan monikollinen subjekti vaatii verbin monikkoon, mutta on olemassa lausetyyppejä, joissa monikollisesta tekijästä huolimatta on norminmukaisesti yksikön 3. persoonan verbimuoto. Nämä lausetyypit ovat ymmärrettävästi ongelmallisia. Tyyppiesimerkki on niin sanottu eksistentiaalilause, jossa verbi on aina yksikön 3. persoonassa. Oikein siis on Maassa on sukset, ei ”Maassa ovat sukset”.

Kongruenssiongelma liittyy myös lausetyyppiin, jossa subjektin ja predikatiivin ero ei ole selvä: Ongelma on ~ ovat palkat. Koska subjekti määrää verbin luvun ja koska kumpi tahansa sanoista ongelma ja palkat voidaan tässä tulkita subjektiksi, molemmat verbimuodot käyvät. (Jos sanajärjestys käännetään, vain monikko käy: Palkat ovat ongelma). Pluratiivit eli tyypillisesti monikossa esiintyvät sanat aiheuttavat myös jonkin verran ongelmia: Sakset ovat (ei ”on”) laatikossa.

Hieman toisentyyppinen kongruenssipulma liittyy verbin passiivin perfektiin. Oikein on kirjoittaa Pojat on vangittu, jossa on vangittu on passiivin perfekti ja pojat sen objekti. Virheellinen muoto ”Pojat ovat vangittu” aiheutuu siitä, että pojat tulkitaan rakenteen subjektiksi ja verbiä yritetään taivuttaa sen mukaisesti.

Rektiolla tarkoitetaan sanan kykyä määrätä toisen sanan kieliopillinen muoto. Rektiokysymykset ovat lähes aina verbirektiota (ehtiä tekemään ~ tehdä), ja niistä kysytään yleisimmin iänikuista yleiskielen knoppia ”alkaa tekemään”; oikein on edelleen muoto alkaa tehdä.

Relatiivisanan valintaa (joka vai mikä) ja sanajärjestyskysymyksiä ei otokseen osunut monta; ehkäpä tämän voi tulkita niin, että järjestelmä hallitaan hyvin. Relatiivisanan valintaan liittyy jonkin verran kielenoppaissakin kerrottuja sääntöjä, mutta sanajärjestyksestä sellaisia ei juuri ole. Suomessa on melko vapaa sanajärjestys, joskin sillä ilmaistaan merkityseroja. Merkityseroja tulkitaan ilmeisesti vaistomaisesti oikein.

Äännerakenne ja ääntäminen

Vanhastaan on sanottu, että suomea ”puhutaan niin kuin kirjoitetaan”. Ehkä juuri tästä syystä ääntämistä ei kysytä kuin nimeksi. Ainoa otokseen osunut ääntämistä koskeva pulma oli vanhan kotoperäisen sanan aiheuttama, nimittäin sanan ruoka taivutusmuotojen ääntäminen ([ruoan] vai [ruuan]).

Muut kysymykset koskivat vierassanoja. Onko sanan jugend viimeinen äänne soinnillinen [d] vai soinniton [t]? Vierassanoissa on suomen kielelle outoja konsonanttiyhtymiä: äännetäänkö sana kognitiivinen [kognitiivinen] vai [koŋŋitiivinen]? Vierassanojen ääntämyksessä (ja kirjoituksessa) myös äänteen kesto on tyypillinen ongelma. Ei ihme, ovathan vierassanojen äänteen keston kirjoitus- ja ääntöasun periaatteet keskusteluttaneet yli sadan vuoden ajan. Muun muassa tämän takia vierassanojen ääntämistavassa esiintyy horjuntaa: esimerkiksi äännetäänkö kolesteroli [”kolesterooli”] vai [kolesteroli] ja media [”meedia”] vai [media]? Kielitoimisto saa myös palautetta radion ja TV:n kielestä, jossa ihmetyttää mm. poikkeuksellinen sanojen painotus: nimet äännetään painottaen etu- eikä sukunimeä ja yhdyssanoissa painotetaan luonnottomasti yhdyssanan jälkiosaa.

Muut kysymykset

Kieli liittyy ainakin välillisesti melkein kaikkeen ihmisen toimintaan, ja ilmeisesti siksi kysymysten kenttä on lavea. Ymmärrettävästi ”kielikysymyksen” ja epäsuoraan kieleen liittyvän kysymyksen raja on välistä sumea. Kielitoimistosta on kysytty apua niin joululaulujen sanoituspulmiin kuin suoranaisiin juridisiin ongelmiinkin. Puhelinneuvojat pyrkivät parhaansa mukaan kohdentamaan huomion ongelman ytimeen, ja mikäli mahdollista, opastamaan kirjoittajaa apuneuvojen käytössä tai ohjaamaan asian vaatiman viranomaisen luo. Kielitoimisto auttaa, mutta veneen tervaamiseen ei sentään ole ollut ohjeita antaa.

Matti Räsänen on Kielitoimiston tutkija.