Viranomaisten käyttämä kieli ei parane sillä, että korjataan viranomaisten tekstejä tai että annetaan malleja tekstien korjaamiseen – tarvitaan kirjoittamistapojen muuttamista. Jotta kirjoittamistavat muuttuisivat, pitää koulutuksella olla viraston johdon tuki.

Lääninhallitus on, ottaen huomioon 9.6.1980 annetun sisäasiainministeriön päätöksen toimivallan siirtämisestä lääninhallituksille eräissä kaavoitus- ja rakennusasioissa (416/80), tutkinut asian ja koska hakemuksen tueksi on esitetty erityisiä syitä, lääninhallitus harkitsee rakennuslain 5. §:n 2. momentin nojalla suostua hakemukseen.

Selkeän virkakielen kursseilla on paneuduttu tämäntapaisen virkakielen parantamiseen. Tällainen kieli on ottanut mallia vanhasta tuomioistuinkielestä. Kursseilla on käsitelty kurssilaisten omista teksteistä otettuja esimerkkejä, joita muokkaamalla ja korjaamalla on uskottu päästävän paremmin viestivään kieleen. Vaikuttaakin siltä, että virkakielen virkkeet ovat lausehierarkialtaan yksinkertaistuneet.

Virkakielen kursseilla on opetettu, että tekstin asiat pitää järjestää vastaanottajan tärkeysjärjestyksen mukaan. Koska esimerkkinä olevan tekstin vastaanottaja kai ensisijaisesti on päätöksenhakija, tekstin asiat pitäisi siis järjestää niin, että päätös tulee ensin. Juuri päätöshän vastaanottajaa eritoten kiinnostaa. Kun esimerkkiä on virkakielen kurssilla käsitelty, on päästy esimerkiksi seuraavanlaiseen ratkaisuun.

Lääninhallitus suostuu hakemukseen, koska hakemuksen tueksi on esitetty erityisiä syitä (RakL 5. § 2. mom.). Koska lääninhallitus on asiassa toimivaltainen sisäasianministeriön päätöksen (416/80) perusteella, se on tutkinut asian.

Vaikka asiat on järjestetty vastaanottajan tärkeysjärjestyksen mukaan, tämäkin teksti on kuin syntynyt tyhjiöön. Tekstinhän pitäisi olla vuorovaikutussuhteessa toiseen tekstiin: sen pitäisi olla suorempi vastaus hakijan pyyntöön. Viranomainen ottaa usein tekstiin mukaan asioita, jotka ovat tärkeitä viranomaisen kannalta. Päätöksenhakijalle ei ole tärkeää viranomaisen toimivaltaisuus, vaan se on hänen kannaltaan tietoa, jonka päätöksestä voisi aivan yhtä hyvin jättää pois.

Viranomaisen teksti on aina osa jotakin isompaa kokonaisuutta: usein se on vastaus johonkin. Jotta virkakielestä voisi tulla parempaa, pitää viranomaisen liittää teksti edelliseen tekstiin ja kirjoittaessaan ottaa huomioon tekstin asioiden keskinäiset suhteet. Vastaanottajallehan on tärkeää, että hän saa tietoa myös siitä, mitkä asiat tekstissä ovat syitä ja mitkä seurauksia. Lisäksi pitäisi kiinnittää huomiota tekstin sävyyn ja kohteliaisuuteen, jotta käsitykset viranomaisten töykeydestä hälvenisivät.

Virkakielen sanasto on käsitteellistynyt

Virkakielikoulutuksessa on ennen kaikkea keskitytty siihen, miten purkaa tuomioistuinten kielen mallin mukaisia pitkiä virkkeitä. Monissa virastoissa kieli ei enää olekaan virke- ja lauserakenteeltaan mutkikasta. Nykyisin virkakielessä on ongelmallisinta sanasto. Suunnittelukielen kautta myös muuhun virkakieleen on tullut ja tulee runsaasti sanastoa monilta erikoisaloilta. Erikoisaloilta lainattu sanasto on suurimmaksi osaksi termistöä, sillä suunnittelussa ei olla tekemisissä konkreettisten asioiden kanssa, vaan asioita tarkastellaan useimmiten järjestelminä. Järjestelmien osina ovat erilaiset käsitteet, joita ryhmitellään ylä- ja alakäsitteisiin. Tällaisten käsitteiden nimitykset ovat jonkin erikoisalan termejä:

Tavoitteena on tarkastella väestövastuuta hallinnollisena ja toiminnallisena toimintamallina, joka ottaa huomioon kokonaisvaltaisesti väestön terveystarpeet ja toteuttaa tarpeista lähtevää kokonaishoitoa koko elämänkaaressa.

Mikä on väestövastuun toiminnallinen toimintamalli? Mitä on kokonaishoito? Miten toteutetaan väestön terveystarpeista lähtevää kokonaishoitoa? Erikoiskielten sanastoa voi tietysti käyttää alan sisäisessä viestinnässä, joskaan useimmiten täsmällisyys ei kärsi, vaikka asian ilmaisisi tavallisin yleiskielen sanoin.

Virkakieltä on huollettu myös sillä tavoin, että on pyritty luomaan hyviä kirje- ja päätösmalleja. Erilaiset kirjemallit helpottavat virkamiehen päivittäistä kirjoittamisrutiinia, mutta ne eivät aina tee viranomaisen tekstiä vastaanottajalle helpommaksi ymmärtää. Saajallehan kirje on monesti ainutkertainen. Jotta virkakieli voisi todella lähentyä tavallista kieltä, pitäisi päästä tekstien ja kirjemallien korjaamisesta kirjoitustapojen muuttamiseen.

Kirjoittamiskoulutuksella parempia tekstejä

Jos teksti jo alun alkaen kirjoitetaan niin, että se käsitetään osaksi vuorovaikutuksellista viestintää ja kirjoittaja tarkastelee asiaa vastaanottajan kannalta, on virkakielikoulutuksella paremmat mahdollisuudet päästä tavoitteeseensa. Jo kirjoittamistilanteessa täytyy voida tuottaa teksti niin, että se on kielellisesti lähellä vastaanottajan kieltä. Virkakielikoulutuksessa pitäisikin päästä ohjaamaan tekstin tekoa.

Kirjoittamiskoulutuksessa tulisi ohjata tekstin tekemistä vaiheittain. Pitäisi malttaa keskittyä siihen, mitä kirjoittaminen on, miten se etenee, millaisia kirjoittamistapoja ja -strategioita on, millaisia tekstityyppejä on, mikä on tekstin tavoite. Kirjoittamisen ohjauksen tulisi olla myös pitkäjännitteistä. Päivä kerran viidessä vuodessa yhdessä virastossa ei riitä, vaan pitäisi voida seurata saman ryhmän kirjoittamista tietyn ajan kuluttua uudelleen. Yhtä hyvin voisi tarkastelun lähtökohtana olla jokin virastossa ongelmallisena pidetty tekstityyppi.

Milloin ja miten virkakieli omaksutaan?

Virkakielen kirjoittamiseen ei ketään varsinaisesti kouluteta. Mistä siis syntyy tällainen arkikielestä ja arkiajattelusta poikkeava esitystapa?

Esimerkiksi ylioppilasaineet ovat suhteellisen selvää ja mutkatonta kieltä. Tiedekuntien opinnäytteet sen sijaan ovat jo sanastoltaan ja rakenteeltaan tieteen kieltä, joka voi olla kaukanakin yleisesti ymmärrettävästä kielestä. Tieteenala istuttaa opiskelijoihin paitsi terminsä myös esitystapansa, joka saattaa abstraktiutensa vuoksi olla vaikeaselkoinen.

Monien alojen korkeakouluopintoihin kuuluu kirjoitusviestinnän kurssi. Kurssien laajuus ja sisältö vaihtelevat kuitenkin paljon. Minna-Riitta Luukan ja Pirkko Muikku-Wernerin selvityksen mukaan sekä opettajat että opiskelijat pitävät niiden puutteena usein sitä, että opiskelijalle ei ole mahdollista antaa tarpeeksi palautetta ja henkilökohtaista ohjausta.

Kirjoitusviestinnän kursseilla annetaan tietoa nimenomaan opinnäytteen ja tieteellisen tekstin tuottamisesta. Vastaanottajat ovat silloin saman alan ihmisiä, joilla on asiasta jo paljon tietoa ennestään. Opiskelija tarvitsee kuitenkin myöhemmin tietoa myös siitä, kuinka omasta alasta kirjoitetaan ulkopuolisille.

Opiskelija haluaa tietysti tulla tiedeyhteisönsä oikeaksi jäseneksi, ja sen merkkinä hän muun muassa omaksuu alan kielen, jonka luettavuutta haittaavistakaan piirteistä hän ei ehkä malta luopua. Näitä piirteitä ei välttämättä edes huomata, koska kielimuoto on niin tuttu. Ja jos oman alan kielenkäyttäjät eivät anna hyvää mallia, on kirjoitusviestinnän opettajan vaikea saada opiskelijoitaan ilmaisemaan asiansa paremmin.

Kieleen samastuminen ja ainakin sopeutuminen on uudestaan edessä opintojen jälkeen työpaikalla, jossa on omaksuttava siellä vallitseva kielenkäyttö. Uusi työyhteisön jäsen kuitenkin useimmiten huomaa, poikkeaako työyhteisössä käytetty kieli yleisesti käytetystä kielestä. Työssä teksteihin otetaan useimmiten mallit työpaikan aikaisemmista teksteistä, ja esimiehet pitävät huolta siitä, että tulokkaan teksti noudattelee linjaa. Monilla on kokemuksia siitä, että omat muotoilut, jopa sanankäytön yksityiskohtia myöten, muokataan kauan vallinneen käytännön mukaisiksi. Kovin monta kertaa ei kukaan jaksa taittaa peistä oman ilmauksen puolesta.

Halu kuulua joukkoon on ihmisen perusominaisuuksia. Samastuminen työyhteisöön voi tuottaa tästä syystä samaa tyydytystä kuin tieteenalan kielenkin hallinta. Kielenhuoltajan on vaikea taistella menestyksellisesti tällaista voimaa vastaan. Siksi olisikin tärkeää vaikuttaa sekä opiskeluajan että työelämän esikuvien kielenkäyttöön. Olisi myös saatava kirjoittajat ymmärtämään, että kielellä on eri muotoja eri vastaanottajia varten. Oman ryhmän kielenkäyttöä ei siis ole tarkoituksenmukaista tarjota kaikille lukijoille, vaikka se omissa korvissa kuulostaisikin ainoalta täsmälliseltä tavalta ilmaista asiansa.

Viraston johto koulutukseen?

Työpaikoilla ylin johto määrää usein myös kielestä. Johto ei itse useinkaan kirjoituksissaan lähesty tavallisia asiakkaita, mutta sen kanta vaikuttaa myös niiden kielenkäyttöön, jotka kirjoittavat tavallisille kansalaisille, eivät ylemmille viranomaisille tai muille johtajille. Johdon tuki on tarpeen, kun kielenkäyttöä halutaan uudistaa. Johtajat ovat harvoin itse mukana suomen kielen koulutuksessa, mutta he voivat ainakin huolehtia siitä, että uudet tulokkaat koulutetaan. He voivat myös päättää, että tietyt asiakirjat uudistetaan ja että jokainen niitä kirjoittava osallistuu koulutukseen. Johdon tuki pitäisi saada myös siihen, että seurataan, miten viraston kielenkäyttö muuttuu koulutuksen jälkeen.

Selkeä asiakirja säästää aikaa ja rahaa

Jos virastosta lähetetään selkeitä asiakirjoja, voidaan säästää se työaika, joka muuten tuhlautuisi saman asian moninkertaiseen selvittelyyn. Asiakkaan kannalta kielteisen päätöksen yhteydessä säästettäisiin ehkä monen muunkin viranomaisen työtä, jos vastauksessa annettaisiin ohjeita myös siitä, miten asiakkaan pitäisi toimia saavuttaakseen päämääränsä. Jos vastaajan kirjeet olisivat myös juuri kulloisellekin kysyjälle tai hakijalle suunnattuja viestejä, siis todellista vuorovaikutusta, vältyttäisiin loukkaantumiselta, suuttumukselta, nöyryytykseltä – ehkä molemmin puolin.