Lapset ottavat mallia sanojen muodostamiseen muiden puheesta. Kuva: Riitta Weijola. Vastavalo.
Pienet lapset tuottavat usein luovasti ja kekseliäästi uusia sanoja, ja heidän puheessaan kiinnittävätkin helposti huomiota tällaiset uudissanat, jotka eivät kuulu kielen vakiintuneisiin sanavaroihin. Yhtenä syynä uudissanojen muodostamiseen on se, että lapset eivät vielä kattavasti tunne vakiintunutta sanastoa, joten heidän tarvitsee monesti muodostaa uusia sanoja saadakseen asiansa esitetyksi.
Joskus uudissana ilmaisee osuvasti lapsen näkökulmaa, kuten kolmivuotiaan nimittäessä kynnystä kompastimeksi. Lapset voivat keksiä sanoja myös leikitellessään kielellä tai tavoitellessaan tiettyjä sävyjä ilmaisuilleen: ”toi on ihan läppösen lämmintä” (juomavedestä), ”mä oon syppösen syöny” (syönyt lautasensa tyhjäksi). Uudissanojen muodostamisen perustana ovat mallit, joita lapset saavat toisten puheesta.
Produktiivisia johdostyyppejä
On tavallista, että pienille lapsille puhutaan hoivakieltä, johon kuuluu deminutiivijohdoksia eli sellaisia sanamuodosteita, joihin liittyy sekä hellitteleviä että pienuutta ilmaisevia merkityssävyjä. Siten lapsille puhuttaessa esimerkiksi heidän ruumiinosistaan voidaan käyttää sellaisia sanoja kuin känny ’käsi’, pääkky ’pää’, simmu ’silmä’ ja suukki ’suu’ sekä edelleen esimerkiksi koti- ja lelueläimistä sellaisia sanoja kuin hauveli ’koira’, tipunen, possu ja kisuliini ’kissa’.
Deminutiivit ovat hoivakielessä luonnollisia: lasten ruumiinosat ovat sekä pieniä että hellyttäviä, joten känny-, suukki-tyyppiset muodosteet sopivat viittaamaan niihin. Lapset oppivat pian käyttämään tällaisia johdoksia ja rupeavat sitten niiden pohjalta helposti itsekin muodostamaan omia deminutiivejaan, varhaisia lapsenkielen uudissanoja. Esimerkiksi kolmivuotias tyttö käytti vihreästä ja keltaisesta ilmapallostaan nimityksiä vihru ja keltu ja vesiletkusta nimitystä letkuli. Hänen veljensä kutsui makeisia karkkiliineiksi ja mässyliineiksi. Muilta lapsilta on kirjattu sellaisia johdoksia kuin pullanen, lehmykäinen, kissanpoikeli, lintukka, poninhänteli ja vaippeli ’vaippa’.
Kielenkäytössä taajaan esiintyvät johdostyypit tarjoavat malleja uudissanojen muodostukseen. Suomen kielessä on esimerkiksi paljon in-johtimella muodostettuja välineennimiä, kuten helistin, sivellin ja vempain. Tämän mallin mukaan myös lapset tuottavat in-johtimella uusia välineennimityksiä, joskus eri lapset jopa useitakin samanasuisia toisistaan riippumatta. Esimerkiksi: kun polkupyörän ketju irtosi sitä pyörittäviltä rattailta, kolmivuotias poika totesi, että ”vetoketju ei pysy pyörittimillä”. Kaksivuotias tyttö kysyi isältä: ”Voisitko sinä antaa meille ton pyörittimen?” Hän jatkoi selventämällä: ”Ton hyrrän.” Kolmas lapsi käytti pyöritin-sanaa lelusta, jonka narusta vedettäessä pieni keiju alkaa pyöriä ja levittää siipensä, ja jos vetää riittävän napakasti, keiju lähtee lentoon. Neljäs lapsi viittasi pyöritin-sanalla lentokoneen potkuriin.
Pyöritin on luonteva johdos pyörittää-verbistä, ja aikuiskielessäkin tätä johdosta tavataan, kuten yhdyssanoissa hitsauspyöritin, mittarinpyöritin, renkaanpyöritin ja (mikroaaltouunin) lautasenpyöritin. Aikuiskielessä kyse on siten teknisen laitteen nimityksestä ja erikoisalan termistä, jonka merkitys on toinen kuin lasten uudissanoissa.
Lapset ovat siis osuvasti oivaltaneet välineennimenjohtimen merkityksen ja alkaneet muodostaa sen avulla monipuolisesti uudissanoja. Esimerkiksi eräs lapsi kutsui grilliä paistimeksi, toinen suksisauvoja pystyimiksi; pulla-sanasta taas kolmas lapsi johti kaulimen nimityksen pullin, ja muuan lapsi käytti silitysraudasta nimitystä silitin. Mikrofonin nimitykseksi syntyi äänestin, mutta toisten lasten puheessa myös tarkemmin sekä puhutin että laulatin sen mukaan, onko mikrofoniin tarkoitus puhua vai laulaa. Muita lasten in-johdoksia: ilmastimet ’ilmastointilaitteet’, kelluttimet ’uimakellukkeet’, kuivatin ~ kuivutin ’kuivausteline’, lyömätin ’vasara’, matkustin ’kulkuneuvo’, nyppäimet ’atulat’, pelastin ’pelastuskeino’, punnitin ’vaaka’, siivoimet ’siivousvälineet’, tutkimet ’stetoskooppi’, vepatin ’vehje’, vihlasin ’hammaslääkärin koukku’ ja viipsotin ’viiva, joka erottaa R-kirjaimen P-kirjaimesta’.
Lapset ovat osuvasti oivaltaneet in-johtimen merkityksen ja alkaneet muodostaa sen avulla monipuolisesti uudissanoja, kuten paistin ’grilli’.
Tämä in-johdosten tyyppi on muutenkin vetovoimainen kuin vain välineennimitysten muodostamisessa. Erikoista on, että lapset mukauttavat siihen myös erisnimiä. Esimerkiksi huvipuiston Top Spin -nimisestä laitteesta tuli lasten puheessa Topsin, ja he puhuivat sitten Topsimesta; vastaavasti Furby-lelusta tuli Burbin (Laalo 2024, s. 349–351). Erisnimestä Franklin taas syntyi taivutusmuoto Vänklimen ja sukunimestä Pahkin taivutusmuoto Pahkimeen (Riionheimo 2002, s. 433).
Lapset osaavat hyvin päätellä monien muidenkin johdosten merkityksiä ja pystyvät muodostamaan niiden avulla uudissanoja. Esimerkiksi paikan nimityksiä muodostetaan tavallisesti etenkin johtimilla -la ~ -lä ja -mo ~ -mö. Lasten uudissanoissa onkin paljon sellaisia paikan nimityksiä kuin eläinten asumuksiin viittaavat heppala ja lehmälä (mallina kieleen vakiintuneet kanala ja sikala) sekä muodostukseltaan erikoinen lammasla ’lampola’, leikkijunan rataosuuksien muodon mukaan nimetyt asemat Suorala, Kaartala ja Mutkala sekä isovanhempien kodit mummopappala, mummiukkila ja mummivaarila sen mukaan, millaisia nimityksiä kustakin isovanhemmasta käytetään. Johtimella -mo ~ -mö lapset ovat puolestaan muodostaneet sellaisia paikan nimityksiä kuin takamo ’takapenkki autossa’ (mallina mahdollisesti ohjaamo), ruokamo ~ ruokimo ’ruokailupaikka; kahvila tai ravintola’, ajamo ’pysäköintitalo’ ja säästämö ’pankki’ (Laalo 2024, s. 365–367).
Produktiivisiin johdostyyppeihin kuuluvat myös ja-, jä-loppuiset tekijännimet, ja lasten uudissanojen joukossa onkin sellaisia tekijää kuvaavia sanoja kuin tuhmistelija, sukseilija ’hiihtäjä’, kuolettaja ’tappaja’, kiehuttaja ’keittäjä’ ja välipalaaja ’välipalalle tulija’ sekä työvälineen nimitys sahanpuruttaja ’sirkkeli’. Lieko (1998, s. 553) mainitsee kolmivuotiaan lapsen käyttämän sanan katteleja ’katselija’, jonka erikoinen muodostustapa viittaa siihen, että lapsi ei vain toista muilta mahdollisesti kuulemaansa sanaa vaan on tuottanut johdoksen liittämällä suoraan muuttumattomana säilyneeseen katsele-vartaloon tekijännimenjohtimen.
Erityisesti lapsenkielelle ominaisia johdostyyppejä
Lapsenkielen uudissanojen joukossa on myös harvinaisempiin johdostyyppeihin kuuluvia muodosteita. Esimerkiksi kertomus-, sopimus-, toivomus-tyyppisiä johdoksia ei aikuiskieleen synny juuri lisää, mutta lapset muodostavat tällaisia mus-, mys-johdoksia kohtalaisen runsaasti. Kolmivuotiaan puheesta: ”nyt se meni ohi se jalan puutumus”, ”nyt tulee ikkunan sulkemus”, ”siitä tulee pitkä miettimys” ’miettiminen’. Muita samantyyppisiä lasten johdoksia: kääntymys ’peräsin’, oppimus ’se mitä on oppinut’, piirtomus ~ piirtämys ’piirros’, puhumus ’mikrofoni’, pyörimykset ’tanssit’, pyörittymys ’kaulin’, pyyhkimys ’taulusieni’, seisomukset ’paperinukkien jalustat’, taikomukset ’taiat, taikojen tulokset’, tekemykset ’aikaansaannokset’, tuntumus ’tunne, tuntemus’, tökkimys ’haarukka’. Näistä kääntymys-sanaa käytetään yleensä abstraktissa hengellisen kääntymisen merkityksessä, mutta lapsi on johtanut kääntyä-verbistä konkreettisen välineennimityksen.
Vaikka vakiintunut sanasto tarjoaa vain suppeahkon valikoiman kertomus-tyyppisiä johdoksia uudennosten malliksi, olennaista on, että niiden joukossa on myös sellaisia taajaan esiintyviä sanoja, joita käytetään lapsille suunnatussa puheessa. Tämän johdostyypin suosiota lapsenkielessä tukee osaltaan sen helppo ja selkeä taivutus: tyyppi piirtämys : piirtämykset kuuluu alatyyppinä hyvin yleiseen, produktiiviseen ja läpinäkyvään taivutustyyppiin arvaus : arvauksen, hius : hiukset, jossa nominatiivin s-loppu vaihtelee taivutusmuotojen kse-aineksen kanssa niin, että sanojen tavurakenne on helppo hahmottaa.
Aikuiskielessä harvinaisehkoja ovat samoin ma-, mä-johdokset, mutta lapsenkielen uudennosten joukossa niitäkin on koko lailla. Vakiintuneen juoma-sanan mallin mukaan on syntynyt syömä ’ruoka’ ja edelleen yhdyssana syömäpöytä ’ruokapöytä’. Muita ovat esimerkiksi uima ’uintipaikka; uiminen’, pallonlyömä ’maila’, piirtämä ’piirtämisväline’, pyörimä ’pyörivä esine’, nuolema ’jäätelötuutti’, palama ’kynttilä’, leikkaamat ’paperisilput’, roikkuma ’vaateripustin’ sekä kääntymä, jonka eri lapset ovat muodostaneet täysin poikkeavissa merkityksissä ’kääntymispaikka’ ja ’J-kirjaimen alhaalla vasemmalle kääntyvä kaari erona I-kirjaimeen’ (Laalo 2024, s. 362–365).
Lasten uudisjohdosten erityispiirteitä
Edellä esitellyt johtimet ovat lapsenkielessä niin produktiivisia, että samasta verbistä on muodostettu joskus useitakin uudissanoja käyttäen eri johtimia, kuten kääntyä-verbistä kääntymys ja kääntymä, piirtää-verbistä piirtomus, piirtämys ja piirtämä sekä verbeistä pyöriä ja pyörittää johdokset pyörimykset, pyöritin, pyörittymys ja pyörimä. Monien sanojen vakiintumattomuus ja eri lasten vaihtelevat ratkaisut ilmenevät muun muassa siitä, että eräissä johdoksissa äänneasu vaihtelee, kuten soutimet ~ soutaimet, hiihtimet ~ hiihtä(i)met ja kuivatin ~ kuivutin.
Muutamia lapsenkielen uudisjohdoksia, kuten soutimet ja hiihtimet, tavataan myös murteissa, mikä osoittaa niiden olevan luontevia johdoksia soutaa- ja hiihtää-verbeistä. Nykysuomen sanakirjassakin nämä sanat ovat mukana, joskin soudin hienokseltaan erilaisessa, laajemmassa merkityksessä, nimittäin ilmaisemassa yleisesti soutamisvälineitä, siis airoja ja melaa yhdessä.
Lapset hyödyntävät joustavasti kielen tarjoamia mahdollisuuksia ja kulloisessakin puhetilanteessa käytettyjä ilmauksia uudissanoja tuottaessaan. Joskus johdoksen kantasana voi esiintyä lapsen omassa puheessa juuri ennen uutta sanaa, kuten lapsen kertoessa painavasta tavarasta: ”niin raskas, siitä raskuudesta (’painavuudesta’) – –”. Kantasana voi myös olla jonkun toisen puhujan juuri tuottama. Esimerkiksi kun lapselta kysyttiin, miten pitkään hänen ystävänsä on leirillä, hän vastasi: ”siitä pitkyydestä (’kestosta’) ei ollu puhetta”. Samoin kun aikuinen käytti sanaa kauemmas, muodosti lapsi heti seuraavaksi siihen perustuvan uudisjohdoksen kaukuus ’etäisyys’.
Lasten uudissanat kiinnittävät usein huomiota erikoisuudellaan, ja lisäksi ne ovat monesti kekseliäitä. Niihin kuuluu paitsi edellä käsiteltyjä johdoksia myös soinnuttelemalla muodostettuja sanoja, kuten nelivuotiaan ilmauksessa ”muruja ja huruja”; kun lapselta kysyttiin, mitä hurut ovat, hän selitti: ”hurut on muuten kun muruja mut niin pienii ettei aikuiset nää, mut lapset näkee”.
Oman ryhmänsä uudissanojen joukossa muodostavat niin sanotut varatut sana-asut. Koska lapset eivät vielä tunne kielen koko vakiintunutta sanavarastoa, he muodostavat joskus uudissanoja, jotka lankeavat yhteen kielessä jo esiintyvien sanojen kanssa mutta joilla on eri merkitys, kuten sattuma ’kohta kehossa, johon sattuu’, näkemys ’ulkonäkö’, kuulutukset ’kuulokkeet’ ja oikeudessa ’todellisuudessa’ (pohjana vastakohta leikisti–oikeasti).
Lähteitä
Häkkinen, Kaisa 1981: Johtaminen ja leksikaalistuminen. Lingvistin vai tavallisen kielenkäyttäjän ongelmia? – Sananmuodostuksen ongelmia. Seminaari Seilissä 3.–4.9.1981, s. 49–68. Suomen kielitieteellinen yhdistys.
Laalo, Klaus 2024: Lapsenkielen uudissanat. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Laitsaari, Leena – Laitsaari, Matti 1996: Taivaan kynä, linnun lehti – sanoja lasten suusta. WSOY.
Lieko, Anneli 1998: Lapsen kielen uudissanat. – Virittäjä 102. https://journal.fi/virittaja/article/view/39105(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Riionheimo, Helka 2002: Havaintoja kahden itäsuomalaisen lapsen morfologisista poikkeamista: uudisjohdokset. – Virittäjä 106. https://journal.fi/virittaja/article/view/40201(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)